Alba ylittää rajoja
Klassisen musiikin laatuyhtiö kurkottaa jazziin ja etnoon

Doina Klezmer.

Tamperelainen Alba-levy-yhtiö on profiloitunut laadukkaan kotimaisen
klassisen musiikin tuotantoon. Yhtiön katalogiin mahtuu kuitenkin
mielenkiintoisia hyppyjä raja-aitojen yli, esimerkiksi sellaisia kuin Eero
Hämeenniemen länsimaista ja intialaista taidemusiikkia jazziin yhdistävä
Nada-yhtye tai Piazzollan musiikkia tulkitseva InTime.

Jazz häivähtelee Nadan lisäksi muutenkin Alban tuotannossa.
Erikoisuutena mukana on Pentti Lahden monimusiikillinen baranbaran,
jolla saksofoni on yksi "laulajista" Pepe Willbergin, Maaritin ja
Vesa-Matti Lorin rinnalla. Myös perusjazzia katalogiin on ilmaantunut.
Tamperelaisyhtye Olmarin Unioni julkaisi Alballa 50-ja 60-lukujen
"puhtaalle" jazzille kunniaa tekevän esikoisensa huhtikuussa 2004.

Doina Klezmer: Nomada

Merkittävä ulkoklassinen albalainen on suomalaisen klezmerin
kantayhtye Doina Klezmer, joka on tehnyt yhtiölle nyt toisen
levynsä.

Doina Klezmerin soittajat ovat kokeneita muusikoita, jotka tulevat
hyvinkin erilaisista ympyröistä. Viulisti Hannu Vasaran vakituisia
kiinnityksiä ovat mm. Radion sinfoniaorkesteri ja Kaapelikvartetti.
Basisti Sampo Lassila on tuttu jazz- ja improyhteyksistä, hän on
aiemmin soittanut mm. Krakataussa ja Edward Vesalan Sound & Fury
-orkesterissa, nykyään Doinan lisäksi Nadassa, Free Okapissa ja
ErrE-yhtyeessä. Lisäksi molemmat jousisoittajat kuuluvat Zagros
Ensembleen ja Avanti!-orkesteriin. Harmonikkataituri Markku Lepistö
on kansanmusiikkimiehiä, taustanaan mm. Värttinän ja Progmaticsin
jäsenyys. Lyömäsoittaja Tapani Jämsenin nimi on ollut monipuolisesti
esillä jazz-, rock- ja viihdekuvioissa, teatterin ja lastenmusiikin
alueilla.

Näiden erilaisten taustojen nivoutuminen yhteen osoittautuu Doina
Klezmerin suureksi vahvuudeksi. Tämä on klezmeryhtye, joka
rakentaa perinteelle, mutta sen soundissa ja hengessä on jotakin
enemmän, jotakin eteenpäin osoittavaa, klezmeriä uudistavaa.
Vanhan kertaukseen ja perinteisen juutalaismusiikin jälleen yhteen
näköisversioon ei tyydytä.

Toinen Doinan vahvuus on kansallisuus, suomalaisuus. Näkökulma
on erilainen kuin kulttuurin sisään kasvaneilla. Doina Klezmer
yhdistää komeasti klezmerin perinteen ja suomalaisen intonaation.
Levyn materiaalista puolet on rakennettu perinnesävelmien pohjalle,
mutta se toinen puoli onkin ihan omaa tavaraa, Sampo Lassilan
mainioita sävellyksiä.

Siinä missä esimerkiksi suomalaiset irkkubändit ovat useimmiten
oikean asian valjuja ja vaisuja kopioita, nyt käy samalla tavalla
kuin parhaiden suomalaisten Piazzolla-bändien kanssa. Musiikin
henki tuntuu sopivan suomalaisille muusikoille, sen svengi syntyy
pakottomasti, ja mukaan tarttuu luontevan huomaamattomasti
myös kansallisia piirteitä. Doina Klezmer on paitsi maailman paras
suomalainen klezmer-yhtye, myös yksi maailman parhaista
klezmerbändeistä, ainakin jos arvostaa hillittyä, mutta sävykästä
taiteellista otetta.

Pentti Lahti: baranbaran

Alban vanhempaa jazzikasta tuotantoa edustaa Pentti Lahden
soolo baranbaran vuodelta 2002.

Aivan ensimmäinen vaikutelma: onpas hajanainen levy. Mutta
tätä levyä soittaa mielellään yhä uudestaan, ja vähitellen siitä
muodostuu kuin muodostuukin kokonaisuus. Minkäs Pentti Lahti
sille mahtaa, että hänen mielenkiintonsa suuntautuu moniaalle.

Nimikappale baranbaran rakentuu urkupisteen varaan. Lahden
tenori soi rehevästi, puhuttelevasti, kauniisti. Myös Penan
shamaanifonissa Lahden tenori on pääosassa kuten nimikin jo
sanoo. Johdannon jälkeen Sampo Lassilan bassosoolo hiljentää,
mutta sen jälkeen lähdetäänkin tiivistämään musiikillista kudosta
ja tihentämään tunnelmaa kohti shamanistisia sfäärejä ja Albert
Kuvezinin matalalla mörisevää kurkkulaulua.

Kirmo Lintisen Ettone on pieni romanttisesti kimmeltelevä
herkkupala, jossa marimba, sello ja tenorisaksofoni rakentavat
yhdessä raukeasti huojahtelevia sointikenttiä. Horjahtelevaan
maisemaan säveltäjä Samuli Mikkonen on luonut luonnonääniin
pohjautuvan taustanauhan, ja Lahden työnkuvaan kuuluu
alttohuilun lisäksi koko saksofoniperhe sopraanosta baritoniin.
Muita soittajia ei ole, eikä kaivata.

Levyn laulukappaleet ovat eniten vastuussa hajanaisen
vaikutelman synnystä: kolme aivan erilaista laulajaa, ja kolme
aivan erityyppistä juttua. Vahvuudeksi homma kääntyy kun
paljastuu, että kaikki ovat sittenkin omalla tavallaan vahvoja
suorituksia. Jopa nuoruudenangstia pursuava Pekka Strengin
klassikko Sisältäni portin löysin antautuu uudelle tulkinnalle.
Pepe Willberg laulaa kappaleen täysin koruttomasti ja
pelkistetysti. Hyvä uusversio.

Myös Maaritin laulama Nocturne III onnistuu. Arttu Takalon
sävellyksessä musisoimassa on levyn runsasväkisin koostumus:
jousikvartetti, basso, Takalon piano ja vibrafoni, Kuoppamäen
rummut ja Lahden alttosaksofoni. Melodia on kansanlaulumainen,
tai jopa virsimäinen. Jällen kerran joutuu ihailemaan Takalon
kykyä ja halua tehdä melodista, konstailematonta, kaikessa
pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan puhuttelevaa musiikkia.

Kokonaan oma lukunsa on Vesa-Matti Loirin Kolmelle rummulle.
Vesku huutaa ja hoilaa, resitoi, lankeaa estottomasti loveen.
Shamaanimeininkiä, jonka Loiri toteuttaa kuitenkin omaperäisesti,
vailla yhteyksiä esimerkiksi saamelaiseen laulutapaan. Elokuvan
puolella tällaiset vedot tapaavat kilpailla sivuosajusseista ja
-oscareista. Ihme ukko tämä Loiri!

Levyn hempeän kauniiksi päätökseksi Lahti soittaa alttoa
jousikvartetin säestämänä. Arttu Takalon sävellys on kuin
pieni kansanlaulu, ja sanoja ei nytkään ole ollenkaan.

Kokonaisuus on siis aika sotku, mutta sittenkin: onneksi jätettiin
siivoamatta!

Olmarin Unioni: Original Finnish jazz

Pentti Lahden jälkeen Alban jazztarjonta laajenee nyt Olmarin
Unionin voimin. Hienoa että laajenee, vaikka Olmarin esikoinen
ei olekaan niin omaperäinen juttu kuin edellä mainitut levyt.

Itse asiassa tässä yhtyeessä on kyse jazzin perusasioista,
paluusta noin 50-lukulaiseen estetiikkaan. Vaikea sanoa onko
esimerkiksi U-Street All Starsin hard bop vaikuttanut Unionin
soittajien suuntautumiseen. Pari riffibiisiä viittaa ainakin
samoihin perusvaikutteisiin, jos ei enempään. Siinä missä
U-Street on päivittänyt hard bopin tähän päivään, Olmarin
Unionissa on muutamaa astetta enemmän kyse paluusta
eiliseen, back to basics.

Näköisjazzia, sanoisi ilkeilijä. Pätevää perusjazzia ilman
kommervenkkejä voisi neutraalimmin todeta. Ja sitten ovat
vielä ne, joiden mielestä tämä on ainoaa oikeata jazzia.
Olmarin Unionilla tulee siis takuuvarmasti olemaan monenlaista,
monella tavalla suhtautuvaa yleisöä tulevilla, toivottavasti
runsaslukuisilla keikoillaan!

Sonny Rollins ja Dexter Gordon ovat suuntaa antavasti ainoat
vieraat säveltäjänimet. Muuten levy täyttyy pätevästä omasta
materiaalista, jota ahkerimmin on tuottanut basisti Ville Rauhala.

Hieman onnettomasti levy alkaa juuri sillä omalla kappaleella,
joka käyttää kliseisimmin jo aikoja sitten loppuun käytettyjä
keinoja. Ykköskappaleen poisjättäminen olisi parantanut levyä
monella pienellä pykälällä. Siitä meno onneksi paranee, ja
risteilee lopulta mukavasti jazzin, bluesin ja lattarinkin
maastoissa.

Olmarin Unioni asettuu luontevasti jazzin mainstreamiin. Masa
Orpanan tenori vie vakuuttavasti, vaikka soundi onkin välillä
kuivanpuoleinen. Bändi on levyllä erinomaisen hyvin balanssissa
Saku Järvisen sujuvan pianismin johdolla. Unionin muusikot ovat
monessa muussakin mukana olevia kyvykkäitä soittajia, ja
homma pitäisikin ehdottomasti testata elävänä.

Hienoa että Tampereen (väliaikainen) jazztyhjiö alkaa vihdoin
täyttyä tämän ja muutaman muun enemmän ja vähemmän jazziin
liittyvän orkesterin voimin. Jazzgangsters ja Organ High! muistuvat
tältä istumalta mieleen, ja sehän tarkoittaa että täytyy niitä
muitakin olla, vai mitä?

Suomijazz / Pentti Ronkanen 8.6.2004

Alba Records

Doina Klezmer

Pentti Lahti

--------------------------------------------------------------------