Cover design by Grafik Wonderboy.

1.Helios universal (Eskelinen)
2.Mohenjo-Daro (Pirttikangas, Kosonen,
Eskelinen)
3.First astral movement (Astro Can Caravan)
4.Dumuzi (Kosonen)
5.Second astral movement (Astro Can
Caravan)
6.Baia (Kosonen)
7.Third astral movement (Astro Can Caravan)
8.Nile (Eskelinen)

Otto Eskelinen (p, org, acc), Pharaoh
Pirttikangas (synt, g), Joonas Hytti (tp,
euphonium), Tuomas Eriksson (tb), Joakim
Berghall (ss, as), Tomi Kosonen (ts),
Veli-Pekka Parkkinen (cl), Suvi Pappi (b-cl,
fl), Arvi Hasu (b), Niko Votkin (dr), Jari-Pekka
Hautalampi (dr, perc), Torsti Tuovinen (perc)

Recorded by Pentti Dassum & Arttu
Keski-Orvola.

-----

Suomijazzin arvio:

Bad Vugum -levy-yhtiön perustivat 1987
oululaiset muusikot Kari Heikonen, Jyrki
Raatikainen ja Antti Penttilä. Radiopuhelimet-
yhtyeellä aloittanut yhtiö julkaisi peräti
satakunta levyä, ennen kaatumistaan
muusikkopiireistä tuttuihin 'sisäisiin
ristiriitoihin'. Heikonen jatkaa kuitenkin
edelleen sitkeästi Bad Vugumin hengessä
uudella firmalla BV2 Produktions.

Bad Vugumia arvostettiin indiepiireissä
laajalti sen toimintaperiaatteen vuoksi.
Yhtiö oli epätodennäköinen epäkaupallinen
menestyjä. Se levytti juuri sellaista
omaperäistä ja vaikeasti markkinoitavaa
musiikkia, jota muut yhtiöt eivät huolineet.
Genremäärittelyistä ei oltu kiinnostuneita,
vaan musiikkia julkaistiin diskosta punkkiin
ja avantgardesta kuorohuutoon.
Tunnetuimpia artisteja olivat Mieskuoro
Huutajat, instrumentaali'jazzia' soittava
Aavikko ja Bad Vugumilta isompiin
ympyröihin ponnahtanut CMX.

Muusikko-lehden 12/1998 haastattelussa
Kari Heikonen määritteli Bad Vugumin linjaa:
"Äärimmäisyys, omaperäisyys ja ankara
groove", olivat Heikosen mukaan tärkeitä
kriteerejä kun tuotantopäätöksiä tehdään.

Heikosen uusi ja oma BV2 Produktions on
tähän mennessä julkaissut kolmen yhtyeen
levyt, yhtyeitä ovat Cleaning Women,
Chainsmoker ja Astro Can Caravan. Näistä
viimemainittu on plätty, joka on pakko
noteerata myös Suomijazzin palstoilla. Ja
levy myös osoittaa omalta osaltaan, että
Heikosen määritelmät pitävät edelleen.
Omaperäisyydestä voidaan toki hieman
keskustella, mutta äärimmäistä ja
ankarasti groovavaakin musiikki varmasti
on.

Siis omaperäisyydestä: Astro Can
Caravanilla on selkeitä vaikuttajia, joten
musiikki ei ole sillä tavalla omaperäistä,
etteikö siitä tulisi mitään muuta mieleen.
Kyse onkin tietysti siitä miten vaikutteet
on sulautettu, ja kyllä ACC onnistuu
luomaan ihan kyllin omanlaisensa
sekoituksen. Levy-yhtiön sivuilla
puhutaan esimerkiksi Olé-kauden
Coltranen (60-luvun alku), sähkö-
funkkaavan Miles Davisin ja Fela Kutin
antamista vaikutteista.

Kuitenkin ensimmäisenä yhtyeen
konseptista tulee mieleen, ulkoisistakin
syistä, vanha kunnon sekopää Sun Ra.
Jo orkesterin nimi viittaa näihin kosmisiin
yhteyksiin, puhumattakaan debyyttilevyn
Sun Ra -maisesta kansitaiteesta.

Oli siis pakko kaivaa muistin virkistämiseksi
muutama hyllystä löytyvä vanha Sun Ra
Arkestran levytys esiin. Koko totuus Sun
Rasta ei varmastikaan löydy näiltä levyiltä
(Heliosentric wolrds vol. 1 ja Live at
Pit-Inn), mutta sen verran todettakoon,
että Ran musiikki ei tunnu kestäneen ajan
pyörähtelyä kovinkaan hyvin.

Yhteistä Sun Ralle ja Astro Can
Caravanille on iso torvivoittoinen
kokoonpano ja tietty kosminen sekoilu-
asenne. Sun Ran orkesterista löytyy kovia
solisteja, jotka myös päästetään esille,
mutta toisaalta kokonaisuus jää etenkin
livelevyllä sekavaksi, yhtenäisestä koko
konsaertin kestävästä yhtyekonseptista ei
ole puhettakaan. Astro Can Caravanissa ei
virtuoositeetilla ole sijaa eikä merkitystä,
vaan juttu perustuu kollektiivisen
hurmoksen tavoitteluun.

Jazzia enemmän kuuntelevalle Astron
suurin ongelma saattaa olla jääminen
peruskompin tai perusriffin vangiksi.
Ongelma on vähän sama kuin
progressiivisen rockin kuuntelussa:
hienoista kymmenminuuttisista sooloista
ei jazzari oikein jaksa innostua, jos
taustalla ei tapahdu yhtään mitään.
Tämä siis sillä erolla että Astrossa ei
juuri sooloilla, muuten kuin kollektiivisesti.
Makukysymyshän tämäkin on: jonkun
mielestä peruskompin toisteinen
junnaavuus syö mielenkiintoa, toisen
mielestä luo dramaattisia tehoja. Pääasia
ACC:n kannalta on kuitenkin että kompin
päällä tapahtuu tarpeeksi.

Mainio esimerkki tapahtumisesta on
Dumuzi-kappale, joka tuntuu aluksi hieman
köyhältä klezmer-tyyppiseltä teemalta,
mutta loppua kohti äityy hurjiin free-
sekoiluihin. Meininki on muutenkin kautta
levyn energistä ja vauhdikasta. Linjasta
poikkeaa levyn päättävä Nile-hituri. Se
onkin komea tunnekylläinen kappale, jonka
tehoa olisi tosin lopun unisonojatkumon
tiivistäminen vielä parantunut.

ACC:a kuulostaa eräänkin kuvailun mukaan
"happopäisen puolalaisen sirkusorkesterin
treeneiltä". Siinä onkin aavistus
itäeurooppalaisista puhallinetnoista. Siinä
on myös jazzia, ja siinä on freetä. Ja
asenne on tarpeeksi punk. Second astral
movement paljastaa että nämä soittajat
rakastavat musiikin lisäksi meteliä ja
örvellystä, melun taidetta. Sielun Veljet
kohtaa Edward Vesalan Sound & Furyn.
Nämä yhtyeethän keikkailivat joskus
yhdessäkin, ja nyt Astro Can Caravan on
paikoitellen kuin viimein toteutunut
lopullinen fuusio.

Parasta ACC:ssa on juuri asenne. Bändin ei
tarvitse olla täynnä musiikin maistereita tai
voittamattomia virtuooseja pystyäkseen
tekemään toimivaa kokeilevaa musiikkia.
Riittää kun on innostusta, energiaa ja
seikkailumieltä.

ACC toimii näin levylläkin ihan kelvollisesti,
mutta veikkaan että nimenomaan livenä
tämä kollektiivi voi otollisissa olosuhteissa
olla hurja kokemus. Bändi sopii
ennakkoluulottomiin kuvioihin genreistä
piittaamatta, joten toivottavasti myös
jollakin jazztapahtumalla on rohkeutta
testata tämän ison avaruusorkesterin
lentoa.

Pentti Ronkanen 13.5.2003