Cover design by Pekka Tuppurainen.

1.Busy turtles
2.Etude in Ab
3.Moods without filter
4.Glen on the beach
5.Beetle
6.Fly
7.Ballad

All music composed by Jussi Fredriksson.

Jussi Fredriksson (keyb), Tero Saarti (tp), Teemu Viinikainen (g),
Ville Huolman (b), Jussi Lehtonen (dr).

Produced by Jussi Fredriksson
Music originally produced for YLE by Veli-Pekka Heinonen
Recorded at Studio M1 YLE by Hannu Perälä
Mixing and additional recording by Matti Fredriksson at FM Studio
Mastered by Svante Forsbäck at Chartmakers

-----

Suomijazzin arvio:

Kosketinsoittaja, pianisti Jussi Fredriksson on tullut tutuksi mm. Reactor-
5-yhtyeen riveistä. Nyt on vuorossa ensimmäinen omiin nimiin tehty levytys.
Fredriksson on kiintynyt vintage-syntikoihin, joten on luontevaa, että fuusio
tuntuu tällä hetkellä olevan se omin laji.

Kilpparilevyn avaus lupaa paljon. Frediksson alloittaa Rhodesilla, vaihtaa välillä
syntikkaan, ja rinnalla sähisevät Teemu Viinikaisen sähkökitara ja Tero Saartin
trumpetti. Eräänkin Miles Davisin sähköisen kauden alku saattaa tulla hakematta
mieleen, ja saman tien koko Milesia seurannut kasvattijoukko.

Nuorten ja silti jo kovasti kokeneiden suomalaisten ote on kuitenkin niin vahvasti
oma, että puheet esikuvista voi nopeasti jättää muun trivian joukkoon sivummalle.
Ykköskappaleen soitossa on valtavasti energiaa ja päättäväisyyttä, taidokkaissa
suorituksissa sopivasti rosoa, joten fuusiossa usein vaaniva kliinisyys vältetään
tyystin.

Jatkossa ryntäily kuitenkin taittuu. As-duurissa soivassa Etydissä vähälännän
grooven päällä soi aluksi kitaran ja syntikan unisono, sitten kitara ja trumpetti
tiiviissä kimpassa. Samat yhteistyökuviot toistuvat soolojen jälkeen lopussa kun
kehä on kaartunut. Sooloissa pääosaan astuu aluksi pinkeäsoundinen Teemu
Viinikainen, syntikka jatkaa luontevasti samaa äänimaailmaa, ja kokonaisuudesta
rakentuu toimiva tunnelmapala.

Kolmoskappaleeseen saavuttaessa päättäväisyys on kaikonnut, vaellellaan,
mutta mihin vie sähköinen tajunnanvirta? Kehikko on kuitenkin olemassa, sillä
alun teemoihin palataan kiltisti reissun jälkeen. Progemainen moniosaisuus
tuottaa lopulta hieman sekavan vaikutelman.

Glen on the beach on upeata bluesvireistä tunnelmointia. Alun hiplauksen ja
tuttiosuuden jälkeen Ville Huolmanin bassosoolo työntää biisiä vahvasti eteen-
päin, ja perään kuullaan Viinikaisen liki tikahtumiseen asti intohimoinen soolo.
Kun trumpetti yhtyy menoon ja rhodes kilkuttaa taustalla, bändi kuulostaa
upealta. Tätä herkkua olisi hyvinkin voinut vielä jatkaa, pääteasemalle tultiin
aivan liian nopeasti.

Beetle alkaa kohtalokkaalla, vaimealla rhodesilla. Sitten mennään jälleen
unisonoillen eteenpäin, syntikka lähtee rakentamaan, nostamaan tunnelmaa,
väliin helähtävät taas sähköpianon vaimeat soinnut. Trumpetti ja kitara
koukeroivat ensin yhdessä, sitten vuorottelevat lyhyissä ja tehokkaissa
soolonpätkissä. Tekstuuri elää, liekki lepattaa levottomasti. Biisi ei ole mikään
balladi, mutta silti siinä on energioiden taustalla jotensakin mietteliäs pohjavire.

Samaa tunnelmaa jatkojalostaa Fly levottomasti kurvailevalla teemallaan. Kun
alun koukeroisesta unisonokelailusta lopulta päästään, Saartin trumpetti lähtee
omaan tyylikkääseen lentoonsa. Bassopuolen ostinatojankkaus, välillä useamman
miehen voimin, on kappaleen itsepintainen selkäranka. Fredrikssonin syntikka
valtaa trumpetin paikan, ja lähentelee jo avaruudellisia sfäärejä. Viinikainenkin
saa soolovuoron, ja liihottaa jälleen Yrjö-palkinnon arvoisesti. Ennen lopetusta
päästetään myös Jussi Lehtonen kolaamaan. Muuten Lehtonen onkin levyn
mittaan aika kiltisti taustalla, pieni väläys totaalista hurjuutta siellä täällä olisi
tehnyt kokonaisuudelle vain hyvää.

Viimeiseen Balladiin päättyy kilppareiden kiire. Saartin trumpetti tuhisee
alarekisterissä, kimmeltää korkeammalla, Viinikainen soolosoundi on käreänkireä.
Tässä balladissa ei yritetä soittaa vain "kauniisti", vaan sooloissa on myös
kosolti seikkailumieltä.

Kaikkiaan nämä Fredrikssonin biisit ovat hyvinkin ok, useammin reippaan
hajataittoisia kuin tiiviisti yhteen maaliin iskeviä. Sovituksiin olisin kaivannut
enemmän vaihtoehtoja kaikkialla vyöryville unisonoille.

Lopulta monivärisen yhtyeen suola löytyy sittenkin yksilöistä. Saartissa ja
Viinikaisessa Fredriksson on saanut bändiinsä kaksi hienoa solistia, jotka
vahvalla panoksellaan auttavat nostamaan uuden yhtyeen kotimaisen
fuusiojazzin kärkikastiin.

Pentti Ronkanen 1.12.2009

---------------------------------------------------------------------------------