20.2.2006
Tinkimätöntä nypläystä
Bill Connors on vaihtanut fuusioenergian ydinjazziin

Bill Connors Trio
Miekkaniemi, Viitasaari 14.2.2006, Irish Bar Dan, Äänekoski 18.2.2006

Läänintaiteilija Ilkka Rantamäen tuottamat amerikkalaismuusikoiden
vierailut jatkuvat tämänkin kevään aikana. Helmikuussa sarjassa oli
vuorossa fuusiomusiikin legenda, kitaristi Bill Connors. Maaliskuussa
tulossa on rumpali Ari Hoenig trionsa kera, ja huhtikuussa Dana Fuchs.

Lähinnä New Yorkista tulevat vieraat esiintyvät Suomessa saman
kiertuesapluunan mukaan. Keikkoja on viikon aikana useilla paikkakunnilla
Keski-Suomessa sekä Helsingin Malmitalossa.

Vuonna 1949 Kaliforniassa syntynyt Bill Connors nousi maineeseen
70-luvun alussa Chick Corean Return to Forever -yhtyeessä. Connors
toi rockin energiaa ja tyylikeinoja Corean yhtyeeseen aikana jolloin
fuusiomusiikki muutoinkin eli suurinta kukoistuskauttaan.

Connorsin kausi RTF:ssä jäi lopulta lyhyeksi (seuraajaksi palkattiin
muuan Al DiMeola). Connors levytti ahkerasti 70- ja 80-luvuilla, mm.
ECM-levy-yhtiön huippumuusikoiden kanssa, mutta hiljeni sen jälkeen
pitkiksi ajoiksi.

Paluu tapahtui 18 vuoden levytystauon jälkeen vuonna 2004.
Return-levyllä soittaa myös Suomen-kiertueen basisti Lincoln Goines.

Bill Connorsin Suomeen saatu yhtye oli sikäli erikoinen, että siinä oli
edustaja peräti kahdesta fuusiomusiikin tärkeästä yhtyeestä. Rumpali
Mike Clark oli näet Herbie Hancockin Headhunters-yhtyeen rumpali
70-luvulla ja myös vuoden 1998 paluulevytyksellä.

Irish Bar Dan

Äänekosken talvikauden keikat kärsivät kroonisesta yleisöpulasta.
Keitelejazz vetää kesällä hyvin yleisöä, mutta paikallisen jazzyleisön
kasvattaminen ei ole onnistunut. Alle kahden tusinan taisivat Bill
Connorsinkin kuulijat nyt jäädä. Jazzillisesta täysosumasta jäätiin
nyt siinäkin mielessä, että Connorsin Trio ei täysin istunut lauantai-
illan ravintolamenoon. Hiljaista ja tyyliteltyä ydinjazzia soittanut
yhtye olisi sopinut paremmin rauhalliseen konserttisaliin.

Muusikoiden taitoa ei kukaan pysty kiistämään: kitaristi Bill Connors,
basisti Lincoln Goines ja rumpali Mike Clark ovat kukin soittimensa
mestareita. Sen sijaan tyylin mielenkiintoisuudesta voikin jo olla
useampaa mieltä.

Bill Connors on soittajista se, joka tyylin määrittelee, ja hän on
valinnut tiensä. Connors haluaa olla yhden jutun mies. Taidokas
pehmeäsointinen soitto oli koko illan ajan vuolasta nypellystä, josta
ei löytynyt tarpeeksi vaihtelua tai dramaattisia kaaria. Konsertin
maisema rakentui siten turhan tasaiseksi, laaksoja tai kukkuloita ei
juuri ollut havaittavissa.

Tai yksi kukkula sentään: toisen setin jälkeen yhtye saadaan
houkuteltua vielä ylimääräiseen kappaleeseen, joka olikin koko illan
elähdyttävin esitys. Siinä tempot ja moodit vaihtelivat niin että
syntyi jopa humoristista efektiä.

Mike Clark rummuttaa nyt ihan eri tatsilla kuin fuusioaikoinaan
70-luvulla. Clark vetäytyy taustalle, ja pyrkii luomaan tiivistä
groovea mahdollisimman pienin liikkein ja mäiskimättä. Tyylikästä
työtä, vaan mukava olisi ollut kuulla myös energiapitoisempaa
kolausta.

Jaco Pastorius mullisti 70-luvulla sähköbasismin nauhattomalla
instrumentillaan. Lincoln Goines on Jacon perillisiä, vaikka
soittimena onkin 5-kielinen nauhallinen basso. Taidokas ja
kulkeva pastoriaaninen puputus on hallussa, ja myös Goinesin
soolot olivat huomattavasti vaihtelevampia kuin Connorsin.

Newyorkilais-yhtye piti sisällään hienoja soittajia ja sympaattisia
herrasmiehiä, mutta järin suureen suosioon jazzin kentällä ei näin
tinkimättömällä ilmaisulla taida olla mahdollisuuksia.

Miekkaniemi

Fiilikset olivat paljon paremmat tiistain keikalla Miekkaniemen
intiimissä ympäristössä. Bed & Breakfast -majatalona aloittanut
Miekkaniemi on nykyään myös kevyen musiikin taiteilijaresidenssi.
Talon isoin sali on sekin konserttisaliksi pikkuruinen, ideaali 20-30
hengen yleisölle. Niinpä pienelläkin porukalla syntyy lämmin
yhdessäolon henki, soitetaan ikään kuin olohuoneessa kavereiden
kesken.

Sinänsä soitteissa ei suuria eroja Äänekosken keikkaan ollut, joten
täytyy uskoa että juuri miljöön vaikutus nosti musiikin eri tasolle.
Kun kuulijan ja soittajien oli mahdollista keskittyä, Miekkaniemen
konsertti kasvoi intensiiviseksi ja nautittavaksi, siinä missä Irish
Barin keikka jäi tasaiseksi puurtamiseksi.

Pentti Ronkanen 20.2.2006

--------------------------------------------------------------------