Osuvasti omituinen trio
Elifantree Jyväskylän Popparissa 23.4.2008

Legendaarinen Jazz Bar on jo hyvän aikaa totellut Popparin nimeä. Jazzia
baarissa kuullaan edelleen, mutta sen osuus on vähentynyt kulta-ajoista.
Mm. Jazzliiton kiertueet ovat jääneet pois tarjonnasta, ja sehän tietää
heti kymmentä huippukeikkaa vähemmän vuodessa. Jazzkeikoista iso osa
on Jyväskylässä opiskelevien nuorten muusikoiden projektibändejä, mutta
toki silloin tällöin kuullaan edelleen jo kansalliseen maineeseen nousseita
yhtyeitä.

Juuri nyt jazzilla näyttää olevan vaikeaa Jyväskylässä, joka juuri Jazz Barin
ja vahvan koulutuksen ansiosta nousi joitakin vuosia sitten pääkaupunki-
seudun jälkeen maan merkittävimmäksi jazzkeskukseksi. Toivottavasti pari
viimeistä keikkaa eivät kerro koko totuutta. Joka tapauksessa Mikko
Innasen ja Triaden Vapaat äänet -keikalla Popparissa 20.4. oli surkean
vähän kuulijoita, ja samaa rataa sujui myös saksofonisti Pauli Lyytisen ja
Elifantreen keikka muutamaa päivää myöhemmin.

Harmillista, sillä molemmat orkesterit ovat juuri sellaista omaperäistä ja
luovaa tekemistä, että luulisi tässä sivistyskaupungissa yleisöpohjaa vielä
olevan.

Elifantree syntyi Göteborgissa vuonna 2006 kun musiikinopiskelijat Pauli
Lyytinen, Anni Egecioglu ja Tatu Rönkkö löivät hynttyyt yhteen. Keskeistä
on saksofonisti Lyytisen ja laulaja-sellisti Egecioglun yhteistyö, sillä he
säveltävät liki kaiken musiikin. Huomattakoon lisäksi että parivaljakko
esiintyy näissä merkeissä usein myös kaksistaan ilman rumpalia.

Pauli Lyytinen on nousemassa kovaa vauhtia maineeseen. Jukka Perko
saksofonikilpailun voitto on tietysti jo sinänsä kova saavutus, mutta
paljon tärkeämpää on Lyytisen omaperäinen tyyli. Hän ei lähde
seuraamaan kuluneita polkuja, vaan on jo kiitettävästi löytänyt omaa
ääntä. Lyytisen kehityksen seuraaminen tulevina vuosina on taatusti
kiinnostavaa puuhaa.

Elifantree on hauska bändi. Aloitus hieman kylmäsi, kun Egecioglun
kokeellinen lauluilmaisu ei oikein tuntunut syttyvän, kovat intervalli-
hyppäykset olivat uhkarohkeita syöksyjä tuntemattomaan. Pian laulaja
sai kuitenkin juonen päästä kiinni, ja lämmettyään vakuutti kaikessa mitä
teki, laulajana, sellistinä ja kellopelinsä (!) kanssa.

Soitinnus oli tosiaankin sangen erikoinen. Yhdistelmät olivat pelottomia.
Jo Elifantreen perusjuttu, laulu, saksofoni ja rummut on sitä, puhumattakaan
kellopelin, melodican ja rumpujen yhteiselosta kaunoballadissa.

Kun ryhmän perusmenossa ei ollut sointusoitinta lainkaan, saksofoni sai
usein töitä komppisoittimena. Lyytisen soitossa rytminen aines korostuikin
laulua säestävissä riffeissä.

Elifantreen musiikki on riisuttua, mutta ei alastonta: kertaakaan illan aikana
ei tullut mieleen että jotakin olisi puuttunut. Elifantree on kokeellista ja
juurevaa yhtä aikaa. Se on ihan varmasti taidetta, mutta samalla se
konstailematonta ja tuoretta. Vänkä kokemus!

Suomijazz / Pentti Ronkanen 24.4.2008

--------------------------------------------------------------------------