Suomijazz - UMO Jazz Fest 2006

Painava pohjoismaisen nykyjazzin katselmus
UMO Jazz Fest, Helsinki, 31.8.-3.9.2006

Delirium. Kuva: Maarit Kytöharju.

UMO Jazz Fest on nykyisellään kunnioitettavan korkeatasoinen pikkufestivaali.
Sen sijaan suomalaisen jazzin vienti-ikkunana (alanimellä "Finnish Jazz Weekend")
se oli tänä vuonna jännästi vinksallaan. Niin torstaina kuin perjantainakin UMO
Jazz Clubilla soittaneissa yhtyeissä suomalaisuutta merkittävämpi juonne oli
pohjoismaisuus. Kuudesta yhtyeestä neljässä oli suomalaisten lisäksi mukana
soittajia muualta Pohjoismaista, jopa niin että suomalaiset muusikot jäivät
6-8 tappiolle kokonaisväkimäärässä näiden bändien osalta.

Sinänsä mainiota rajat ylittävää yhteistyötä, mutta onkohan näkökulma ihan
kohdallaan, jos kerran ulkomaisille toimittajille markkinoidaan Finnish Jazz
Weekend -tapahtumaa?

Musiikin laatuun kansallisuudet eivät kuitenkaan vaikuta sitä tai tätä. UMO
Jazz Fest oli juuri niin tasokas ja monimuotoinen nykyjazzin ja sen liepeillä
liehuvan musiikin kooste kuin nimilistaa etukäteen selaillessa saattoi ounastella.

Helsingissä festivaalien on aina ollut vaikeaa erottua suuresta ympärivuotisesta
tarjonnasta. Nyt Juhlaviikkoihin liittyvät jazztapahtumat Viapori Jazz ja UMO
Jazz Fest ovat löytäneet hyvän formaatin: ne ovat pienimuotoisuudessaankin
Helsingin näköisiä tapahtumia.

Kun tähän jonoon lisää vielä lokakuulle siirtyneen Porvoon Musica Futuran ja
marraskuisen Tampere Jazz Happeningin, syksy on muutamassa vuodessa
muuttunut tyhjiöstä nykyjazzin tärkeimmäksi ajanjaksoksi Suomessa.

Jorma Tapio & Terje Isungset
Nordic Kollektiv
Ilmiliekki Quartet
Umo Jazz Club 31.8.2006 klo 21

Terje Isungset.

Imaginaarinen pohjoinen kaukaisuus soi Jorma Tapion ja Terje Isungsetin
loihtimana UMO Jazz Festin avauksessa. Isungsetin lyömäsoitinsetti on
lähellä sitä mitä oli mahdollisuus tavoittaa jo joitakin tuhansia vuosia sitten.
Isokokoinen bassorumpu jymisi kohtalokkaasti, isot ja pienemmät, yhteen-
sidotut kuoritut oksat kalisivat pehmeästi, ja loivat välillä veden solinan
kaltaisia efektejä.

Tapio käytti rohkeammin kaikenlaisia mahdollisia härveleitä, niin lelusoittimia
kuin itsetehtyjä vempaimiakin, mutta jos piti silmät kiinni, kova touhuaminen
ja jatkuva soittopelin vaihtaminen ei häirinnyt. Äänimatka oli kuultuna
luonteva, Tapion jatkuvat vaihdot perusteltuja ja toimivia.

Duon ensimmäinen improvisaatio oli lopulta kuitenkin tautisen pitkä ja lopulta
itseään toistava, selkeä lyhennys olisi tehnyt draaman tehoille hyvää.

Illan kohokohtiin kuului duon jälkimmäinen improvisaatio, rauhaisa veistely,
jossa Tapio malttoi pidempään hakea äänet bassoklarinetista Isungesetin
munniharpun tueksi. Ison soittimen pehmeässä soinnissa oli totista
puhuttelevuutta ja melkoinen ripaus elämäntuskaakin.

Tapion ja Isungsetin duo on nyt esiintynyt yhdessä harvakseltaan useamman
vuoden ajan. Parin vuoden takaisista Suomen-keikoista on liikuttu rankemman
kokonaisnäkemyksen suuntaan. Pienten äänimaisemien pilperöinti on jäänyt,
ja nyt tähtäimessä tuntuu olevan jyhkeä kokonaisnäkemys. Tapion
primaalihuutojen ja Isungsetin hoilaamisen myötä mennään syvälle juurille,
ihmislajin ja luonnon vereslihaiseen kohtaamiseen.

Krokfors, Pietilä, Eick.

Nordic Kollektiv on tavallaan hienon Esa Pietilä Trion jatke ja laajentuma.
Saksofonia soittavan Pietilän, basisti Ulf Krokforsin ja rumpali Markku Ounaskarin
rinnalle ovat tulleet islantilainen pianisti Kartan Valdemarsson ja norjalainen
trumpetisti Mattias Eick.

Samalla sävellysvastuut ovat myös levinneet laajemmalle alueelle. Nyt soitettiin
Pietilän, Krokforsin, Valdemarssonin ja Eickin sävellyksiä.

Hienojen soittajien voimin tunkeuduttiin pohjoismaisen jazzilmaisun ytimeen.
Pietilää on syytä onnitella ulkomaisista valinnoista, sillä sekä Valdemarsson
että Eick ovat kumpainenkin erinomaisen persoonallisia, tyylikkäitä soittajia.
Valdemarssonin sukulaissieluja festivaaleilla olivat Ilmiliekin Tuomo Prättälä
ja Samuli Mikkonen: kaikki kolme soittavat pianoa maltillisesti, lyyrisesti,
himmeitä värityksiä hakien, ja silti kukin täysin omaleimaisesti.

Niinpä illan hienoimpiin hetkiin kuului Valdemarssonin ja Krokforsin ilmeikäs
duo-osuus. Myöhemmin toinenkin kaksikko pääsi komeasti esille kun saksofonin
ja trumpetin kudelmat kietoutuivat vaikuttavasti yhteen.

Erinomaisen esityksen jälkeen jäi ihmetyttämään vain yleisön vaisu reaktio.
Encoresta ei ollut puhettakaan, vaikka kuultiin juuri sitä mainoslehtisen
lupaamaa parasta pohjoismaista yhteistyötä.

Verneri Pohjola.

Ilmiliekki Quartet ei ole viime aikoina muuttanut mitään. Eipä ole toisaalta
tarviskaan, sillä kyllä konsepti toimii komeasti kun ei tätä kuitenkaan pääse
ihan joka kuukausi kuuntelemaan. Erinomaiset omat kappaleet ja hyvin
liekkiin syttyvät lainat lomittuvat ja kokonaisuus hengittää.

Tom Waitsilla lähdettiin tällä kertaa liikkeelle: Ilmiliekki uskaltaa häpeilemättä
ottaa käyttöön naiiviakin melodiikkaa, ja saa kaiken eloon. Yksinkertainen
kauneus pukee Pohjolan ilmavan trumpetin ja Prättälän helmeilevän kevyen
kosketuksen myötä bändiä erityisen hyvin.

Ilmiliekki sai yleisön jo innostumaan hihkumiseen asti, mutta encore meinattiin
tämänkin bändin kanssa mössiä. Liekö kuulijakunta asetettu liian kauas UMOn
lavasta, vai onko tämä yleisön coolius normaalia helsinkiläistä meininkiä?
Ihmettelee ensimmäistä kertaa UMOssa musiikkia kuunnellut…

Silvennoinen & Veijonsuo duo
Ateneumin portaikko 1.9. klo 14

Veijonsuo, Silvennoinen.

Trapetsitaiteilijaksi ohjelmalehtisessä nimetty, tällä kertaa kuitenkin pelkän
köyden varassa liikkunut Sanna Silvennoinen oli yhdessä pasunisti Markku
Veijonsuon kanssa valmistanut erilaisen kymmenminuuttisen. Oikeastaan
kyse ei ollut duosta, sillä Veijonsuo ja Silvennoinen olivat valinneet toisen-
laisen lähestymistavan: ei tavoiteltu yhteistä näkemystä, vaan sen sijaan
puhuttiin eri aikaan ja eri asioista. Soitto loppui, mutta liike jatkui. Liike
loppui mutta soitto jatkui. Lopulta tämä ohipuhumisen metodi toimi ihan
yhtä hyvin kuin jos taiteilijat olisivat hakeneet yhteisymmärrystä ja
harmoniaa. Nyt dialogin koostaminen synteesiin asti kävi kuulijan ja
katsojan pään sisällä.

Seminaari: Is jazz dead?
Ateneum 1.9. klo 15.30

Partanen, Shoemaker, Martinelli, Appelbaum, Nicholson.

Köysipasuunaduetto oli virkistävä johdanto iltapäivän paneelikeskustelulle,
joka ei sitten enää ollutkaan niin virkeä. Stuart Nicholsonin kirjan otsikkoon
kustantaja oli myyntiä edistämään kehitellyt jälleen uuden vitsin jazzin
mahdollisesta kuolemasta, ja olisihan se pitänyt arvata että tuo onneton
heitto vei keskustelua syrjään Nicholsonin varsinaisista teemoista:
amerikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin, musiikin ja luovuuden suhteista
tässä ajassa.

Markus Partasen johdolla keskustelu kulki aika lailla samoja uria myöten kuin
kolme vuotta sitten Tampere Jazz Happeningin Tecmo-seminaarissa. Hyvin
valittujen panelistien näkemyksiä oli nytkin ihan mukava kuulla, vaikka ne
kulkivatkin ennalta arvattavia latuja pitkin. Ainoastaan Bill Shoemaker tuntui
olevan väärässä seurassa: kun muut keskittyivät aivan oikein isoihin linjoihin,
Shoemaker ei päässyt millään asian ytimeen vaan tarttui kirjasta naurettavan
pieniin yksityiskohtiin (esimerkiksi siitä miksi David Murray oikein
työskenteleekään Euroopassa), ja omien mielipiteidensä esittämisen sijasta
pakeni vastuuta: tärkeämpää tuntui olevan mitä mieltä afroamerikkalaiset ovat
Nicholsonin amerikkalaisen jazzin kriisiä koskevista teeseistä.

Stuart Nicholsonin mukaan, jos oikein ymmärsin (ei, kirjaa en ole lukenut),
jazzin kehityksen painopiste siirtynyt Eurooppaan. Täällä taidelajin kehitys on
johtanut yhä selvemmin siihen, että muusikot ovat vapautuneet jazzin
kantamaan perinteestä: enää ei ole tarvetta matkia amerikkalaisia esikuvia.

Nicholson kertoo myös haastatelleensa monia merkittäviä amerikkalaisia
muusikoita, jotka tuntuvat olevan laajalti yhtä mieltä: Amerikan jazzissa ei
tapahdu "mitään". Nicholsonin mukaan tämä ei tietenkään voi olla koko totuus,
mutta kertoo todellisista valtavirran ongelmista.

Tätä problematiikkaa kuvastaa hyvin sekin, että monet amerikkalaisella jazzilla
aikanaan aloittaneet eurooppalaiset festivaalit ovat vuosi vuodelta vähentäneet
sen osuutta, osa jopa luopunut siitä kokonaan. Ainakin osaksi syynä lienee
yksinkertaisesti se, ettei Yhdysvalloista koeta löytyvän tarpeeksi mielenkiintoista
uutta musiikkia.

Stuart Nicholson on huolissaan myös amerikkalaisten muusikoiden elinkeinosta.
Monet muusikot ovat riippuvaisia Euroopasta saaduista tuloista. Kotimantereella
ei siis ole ollut tarpeeksi kysyntää tähänkään asti ja nyt kysyntä on vähentynyt
radikaalisti myös Euroopassa.

Panelisteista selkeäsanainen Francesco Martinelli oli "my man". Jazzin kuolemaan
ja musiikinlajin määrittelyyn hetkeksi juuttuneen keskustelun Martinelli järkeisti
näin: yhden jazzin määritelmän sijasta meillä on useita musiikkeja, jotka ovat
yhden sateenvarjon alla. Määritelmien ja lokeroiden sijasta on tärkeää muistaa
yksilöllisyys ja luovuus: Euroopan sisällä voidaan toki puhua esim. pohjoismaisesta
jazzista, kunhan muistetaan että kuka tahansa yksittäinen muusikko voi tehdä
mitä tahansa, ihan riippumatta siitä mistä on kotoisin.

Niinhän se on: leimat ja tyylimääreet ovat vain apuvälineitä silloin kun
suunnistetaan musiikin ulapoilla. Niillä ei ole syytä tehdä väkivaltaa luoville
ihmiselle.

Stuart Nicholson: is jazz dead? (Or has it moved to a new address)
(Routledge 0-415-97583-2)

Tuomari Nurmio & UMO Jazz Orchestra
Savoy-teatteri 1.9.2006 klo 19

Nurmio & UMO. Kuva: Maarit Kytöharju.

Sen nyt on jo oppinut, ettei isoihin spesiaaliprojekteihin kannata ladata yhtä
isoja odotuksia. Ei edes, eikä etenkään silloin, kun kyseessä on joku Nurmion
tapainen taiteilija, jonka työtä on tullut ihailtua ja ihmeteltyä 70-luvun lopulta
saakka.

Nurmio on hakenut viime vuosina musiikkiinsa monenlaista uutta valotusta.
Sen verran huonosti nämä projektit ovat maakunnissa liikkuneet, että yhteistyö
Alamaailman Vasarat -yhtyeen kanssa jäi konsertissa kokematta, puhumattakaan
tuoreemmasta tango-Nurmiosta. Nämä erikoisuudet ovat molemmat kehuja
keränneet. Tuorein keikkakokemukseni on ollut Nurmion askeettinen ja tyly,
ja silti erittäin toimiva Korkein Oikeus -juttu, josta näin Tommi Vikstenin
baritonikitaralla maustetun version. Siitäkin on siis jo vuosia monta.

UMOn kanssa Nurmio oli oma itsensä, ja silti hänen taiteensa ydin hukkui. UMO
hoiti tehtävänsä irtonaisesti, joten syyksi tuntui jäävän sovittaja Timo Hietalan
yliyrittäminen.

Jazzia Nurmion biiseistä ei noin pääsääntöisesti väännetty. Etukäteen ajateltuna
siinä ei nyt hirveästi olisi ollut järkeä. Parempi hakea jotain uutta väritystä kuin
yksinkertaisesti "umottaa" Nurmiota.

Niin hassusti vain kävi, että lopulta ne kappaleet, joissa UMO oli eniten oma
itsensä, eniten modernisti jazzahtava, olivat sittenkin kaikkein toimivimpia myös
musiikillisesti. Punaisen planeetan ja Ramonan tapainen helpolla tehty oli
luontevinta, vaikeasti ajateltu jäi "progressiivisuudessaan" useimmiten
musiikillisesti epäkeskoksi, möykkyisäksi mekastamiseksi.

Nurmio & UMO. Kuva: Maarit Kytöharju.

Yritystä oli hirveästi (säkkipilliä, thereminiä, kurkkulaulua, megafonia, pelastus-
armeijatorveilua muiden muassa), ja kaikkiaan tavaraa useinkin liikaa silloin kun
koko mahtava koneisto kolmine rumpaleineen viritettiin täyteen menoon.
Hietalan työpanos uusien näkökulmien hakemisessa on ollut melkoinen, mutta
sattuvia osumia mahtui joukkoon turhan vähän. Toisessa laidassa jäi uupumaan
se todellinen, vakuuttava teatterillinen "hulluus", jota ilmeisesti haettiin, toisessa
laidassa UMOn taitojen hyödyntäminen jäi sekin puolitiehen. Taiteelliseen
napakymppiin pääseminen olisi vaatinut pitemmän työskentelyajan, ja kovan
ylikriitikon Hietalan ja Nurmion tekemisiä vahtimaan. Ehkäpä sovittajatyön
jakaminenkin olisi auttanut asiaa, kun Hietala ei nytkään hakenut mitään
yhtenäistä linjakkuutta kokonaisuuteen.

Illan selkein epäkohta oli lauluosuuksien jääminen pahasti alakynteen. Nämä
ovat kuitenkin suomenkielisiä LAULUJA, ja pieniliikkeiset, vähätapahtumaiset
melodiat ja yksinkertaiset biisirungot korostavat sitä miten tärkeää olisi sanoman
välittyminen. Tutuista kappaleista muisti miten sanojen olisi tullut mennä, mutta
vieraammat biisit jäivät isolta osalta arvoituksiksi. Onneksi ihan koko konsertin
pituudelta tämä ongelma ei Nurmion itsensä laulua vaivannut. Pahemmassa
pulassa oli mukaan ympätty kolmen laulajan kööri, jonka tekemiset jäivät nyt
enimmiltä osin arvoituksiksi UMOn prässissä. Aija Puurtisen, Tuukka Haapaniemen
ja Jouni Kanniston lauluosuuksiin Hietala oli satsannut suuren osan konsertin
runsaista etnoväristyksistä, joten miksaaja Maukka Siirala jäi kyllä yleisölle
selityksen velkaa heidän pimennossa pitämisestään.

Äänentoistosta puuttui muutenkin koko illan läsnäolon tuntu: kahdeksannelle
penkkiriville musiikki ei soinut tässä ja nyt, vaan jossain muualla, joillekin muille
tarkoitettuna.

Nurmio ei varmastikaan ole itse koskaan kokenut olevansa karismaattinen
esiintyjä, jengin johtaja. Nyt kun lavastuksen ja lavaoleilun osalta lähestyttiin
teatteria, olisi voinut mennä jopa niin pitkälle, että olisi ulkoistanut koko Nurmion.
Kun mennään näin reippaasti shown puolelle, jokuhan olisi voinut näytellä
Nurmiota paremmin kuin Nurmio itse.

Scorch Trio
Delirium
Alamaailman Vasarat
Umo Jazz Club 1.9.2006 klo 21

UMO Jazz Clubin toinen ilta oli liki yhtä kovatasoinen kuin ensimmäinenkin, ja kun
yleisöä oli tupa täynnä, fiiliskin tuntui hieman nousevan viileähköstä avauksesta.
Tosin mielenkiintoisen lisän jazzklubien mökä-tematiikkaan toi loistavan Delirium-
yhtyeen konsertti, jonka aikana baaripuolen melu oli kovimmillaan koko festivaalin
aikana. Ja ketäs ne keskustelijat olivatkaan: enin osa näytti olevan suomalaisia
jazzmuusikoita. Puolusta siinä sitten muusikoiden oikeutta häiriöttömään
taiteentekoon!

UMO Jazz Clubin tila on sen verran pitkulainen, että baarin puolella saattaisi luulla
etteivät äänet kanna kuuntelutilaan. Se olettamus on kuitenkin väärä, ja asialle
pitäisi UMOssakin yrittää tehdä jotakin.

Björkenheim. Kuva: Maarit Kytöharju.

Raoul Björkenheimin johtama Scorch Trio soitti kuulemistani parhaan keikkansa.
Komppikaksikon pidäkkeetön punkjazzjyrä oli kohdillaan, ja Björkenheim hyvin
intoutunut etenkin kitaran varressa. Tai intoutunut mies oli myös sähköiseen
viola da gambaansa, mutta sen osuus maistui vielä efektitehtailulta täysverisen
musisoinnin sijasta.

Kitaraan Raoul oli ottanut hieman perinteisemmän asenteen kuin esimerkiksi
rasittavaksi jyystöksi uraantuneella Tampere Jazz Happeningin keikalla vuonna
2003. Nyt löytyi sävyjä ja vaihtelua voimasoinnuista helyarpeggioihin. Kokeellisuus
ja lähestyttävyys löysivät toimivan balanssin, kuultiin Björkenheimia parhaimmillaan.

Jos Raoulia bisnes kiinnostaisi, hänellä olisi mahdollisuus tehdä rahaisa ura
pelkästään vain esittämällä "mihin Hendrix olisi päässyt, jos olisi saanut elää
ja kehittyä taiteilijana". Helppo raha tai helppo musiikki tulee tuskin koskaan
Björkenheimia kiinnostamaan, mutta kiitos silti niistä muutamista voimasoinnuista,
räjähtävistä riffeistä ja vinkuvenytyksistä: voima on Raoulin kanssa silloin kun
hän sen tarpeelliseksi kokee.

Tranberg, Innanen.

Suomalais-tanskalainen Delirium on aina ollut loistava bändi, mutta ihmeesti se
tuntuu vain parantavan ajan myötä. Ensinnäkin tämä soittajien yhdistelmä on
syntynyt onnellisten tähtien alla: erinomaiset puhallinsolistit, trumpetisti Kasper
Tranberg ja saksofonisti Mikko Innanen, tajuttoman sävykkäästi soittava rumpali
Stefan Pasborg sekä kokonaisuuden maanläheisellä soitollaan helppotajuiseksi ja
lähestyttäväksi juurimusiikiksi ankkuroiva basisti Jonas Westergaard.

Toiseksi yhtyeen kappaleet ovat suoraviivaisessa melodisuudessaan ja vapauksia
antavissa rakenteissaan täydellisiä. Nappiin osuvat vaihtelut solististen ja
yhteisten osuuksien välillä. Erityyppiset, toisiaan täydentävät puhaltajat pystyvät
värikkääseen ja alati muuntuvaan, vaihtelevan rikkaaseen työstöön. Kaiken lävistää
ja aateloi Deliriumin tavoittama omalaatuinen keveyden, ilkikurisuuden ja kauneuden
yhdistelmä.

Deliriumin arvo bändinä tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. Ei järin suomalaista,
mutta vientikamaa jos mikä!

Haukkala, Sarkula.

Jos edelleen tuijotan sitkeästi tähän vientinäkökulmaan, Alamaailman Vasarat
-yhtye ei ole niinkään jazzviennin aluetta. Ennemmin se liittyisi suomalaisen
positiivisen hulluuden vientiin maailmalle. Hulluushan on Suomessa ehtymätön
luonnonvara, ja se on tuottanut säveltaiteessakin monia kauniita tuloksia. AV
voisi mennä eurooppalaisia terapoimaan siinä missä Mieskuoro Huutajat,
Apocalyptica tai Eläkeläiset.

Vasaroiden perusvoima syntyy rujosti klenkkaavista, hieman yksitotisista balkana-
kompeista ja kahden sellon voimariffittelyistä harmoonihöystöin. Siinä päällä
touhuavat maailman pelottavin pasunisti Erno Haukkala ja multipuhaltaja Jarno
Sarkula. Alamaailman Vasarat on parhaimmillaan silloin kun se on kiperimmillään ja
fyysisimmillään. Rauhallisemmissa tempoissa biisien rakenteellinen tylsyys paljastuu
helpommin. AV-menossa on itua ja voimaa, mutta ei vaihtelua tai värejä: kun biisin
teema on esitelty, kaikki mitä sen jälkeen seuraa on täysin ennalta arvattavissa.

Hyvä pohja bändillä olisi olemassa, ja ainakin puhaltajilla staili hallussa. Nyt vain
biiseihin lisää kertoimia, osia, helppoa vaikeutta. Ja puhaltajiin yksi virtuoosi päälle,
sellainen joka ymmärtää huipentamisen ja ekstaasin päälle (festivaaleilla tätä lajia
edustivat Mikko Innanen ja Timo Lassy), niin siinäpä kelpaisi etnoelvistellä ja
tyrmätä yleisöjä. Asenne on kohdallaan, sisältö ei vielä Haukkalan ja Sarkulan
suurten lavapersoonien tasolla.

Kimmo Pohjonen & Eric Echampard
The Five Corners Quintet
Savoy-teatteri 2.9.2006 klo 19

Pohjonen, Echampard. Kuva: Maarit Kytöharju.

Kimmo Pohjonen on spektaakkeli. Kimmo Pohjonen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä
muuttuisi. On yllättävää, miten samalla metodilla Pohjonen tekee nämä: Kluster
Samuli Kosmisen kanssa, KTU yhdessä Kosmisen ja kahden King Crimson -miehen
kanssa ja nyt tämä toinen duo ranskalaisen rumpalin Eric Echampardin kanssa.

No pientä variaatiota voisi kaivella esiin, mutta mitään merkittävää eroa eri
Pohjosissa ei ole. Edelleen harmonikka on enemmän suuri efektilaite, häly- ja
melumasiina kuin melodisharmoninen instrumentti. Edelleen useimmat teokset
lähtevät hitaasti käyntiin ja kehitellään lopulta Pohjosen örinälaulun kiihottamina
raivoisiin atonaalisiin desibelijyräyksiin asti. Parhaimmillaan tässä on murhaavaa
tehokkuutta, mutta turhan usein tuntuu siltä että metodi jyrää musiikin yli,
tekemisen tapa on tärkeämpi kuin mahdollinen musiikillinen sisältö.

Echampardin osuus tekee kuitenkin juuri tästä versiosta inhimillisimmän näistä
eri Pohjosista. Rumpusetin näin luova käyttö riittäisi sekin hyvin, mutta lisäarvoa
haettiin onnistuneesti rumpujen efektoinnista, etenkin kaiutuksista. Miksaaja teki
Echampardin kanssa ahkerasti töitä, ja rumpalin ulosanti ylsi hennoista dub-
tyylisistä kaikumaalailuista väkivahvaan energiajyskeeseen.

Pohjonen jakaa mielipiteitä. Minulla jako on sisäinen: hetkittäin hulvaton hulluus
tuntuu vapauttavalta, välillä aistit taas ihan selvästi yrittävät kertoa ettei tällä
keisarilla sittenkään ole vaatteita.

Jukka Eskola. Kuva: Maarit Kytöharju.

Harvoin, jos koskaan, pääsee ihan normaali perusjazz näin komeasti esille.
Ylöspano oli juhlava kun FCQ marssi ykköspuvuissaan Savoyn upeisiin valoihin.

Five Corners Quintetia en ole pystynyt levyltä haukottelematta kuuntelemaan,
mutta keikalla tilanne on ihan eri. Sinänsä tämä traditionalistinen teema-lähes
kaikki sooloilevat-paluu teemaan on tylsä tapa tehdä musiikkia. FCQ soitti
kuitenkin itsensä ulos kaavojen karikoista silkalla loistavalla muusikkoudella ja
kaiken aikaa lisääntyneellä energialla.

Bändissä ei ole heikkoa lenkkiä, mutta ilman Teppo Mäkysen rumpuja ja Timo
Lassyn tenoria oltaisiin pulassa. Mäkyselle saattaisi hätätapauksessa vielä
kuvitella muutaman tuuraajankin, mutta Lassyn tapaista sielukasta ja
väkivahvaa tenoristia ei maassa ole toista.

Lisäksi trumpetisti Jukka Eskola on koko ajan ja kovaa vauhtia menossa kohti
yhä vahvempaa ilmaisua. Jos Eskola on alkujaan ollut vähän turhan sisäsiisti,
nyt tästä edelleen hyvin hillitysti esiintyvästä muusikosta alkaa löytyä jo
kummasti paloa ja poltetta.

Kuinka tarpeellista on tehdä 40-50 vuotta sitten menneen jazzin kultakauden
näköisjazzia? Minä tulisin toimeen ilmankin, mutta lähtökohdista riippumatta
nautin suuresti siitä muusikkoudesta, joka kanavoitui tällä keikalla kompin
äärimmäisenä svenginä, Eskolan rentoutena ja Lassyn orgastisina
huipennuksina.

Kuinka tarpeellista on viedä tällaista musiikkia konserttisaliin? Savoy-teatterin
yleisön reaktioista päätellen hyvinkin tarpeellista. Ja sitä paitsi viimeaikaiset
kokemukset niin Jyväskylästä kuin Helsingistäkin osoittavat että jazzin
kuuntelu baareissa on pikku hiljaa käymässä mahdottomaksi. Tosin juuri
tämä yhtye klubeissa selviäisi, jos mikä.

Samuli Mikkonen & 3 Henkeä
Eero Koivistoinen Music Society
UMO Jazz Club 2.9. klo 22

Samuli Mikkonen. Kuva: Maarit Kytöharju.

Samuli Mikkosen "tehtävänä" festivaalilla oli kohdistaa valokeila taidemusiikin
ja jazzin liittymäkohtaan. Sen Mikkosen kvartetti teki komealla tavalla, vaikka
UMOn hälyisät olosuhteet eivät kuuntelijoita suosineetkaan. Taidejazzin
kuuntelu ja alkoholitarjoilu sopii yhteen vain yhdessä tapauksessa sadasta.
Tämä ei ollut se tapaus.

Edeltävän Savoy-konsertin energisten kaahailujen jälkeen Mikkosen yhtye oli
kuitenkin puhdistava kokemus. UMO Jazz Festiin mahtui monta muutakin
hienoa modernia yhtyettä: Ilmiliekki Quartet, Delirium, Nordic Kollektiv. Samuli
Mikkosen kvartetti nousi kuitenkin joukosta esiin vähän ei-jazzillisena pidetyn
tekijän kautta: siinä tuli komeasti, suorastaan voimallisena esiin Mikkosen
sävellyksellinen ote, yhtenäinen musiikillinen ja taiteellinen linja, joka tekee
bändistä paljon merkittävämmän kuin mihin samat soittajat koskaan yltäisivät
sekalaisemman ohjelmiston kanssa.

Säveltäjä voi siis olla kuningas myös jazzissa, joka yleensä nähdään
improvisoijien areenana. Tosin Mikkosen musiikkia voi siis lähestyä yhtä hyvin
taidemusiikin kuin jazzin kautta. Rajoja ei ole, jos ei turhaan juutu "jazzmaiseen"
instrumentaatioon.

Mikkosen kevyesti kimmeltävä, helposti alakuloiseen karaktääriin taipuva
piano löysi sielunveljen Ulf Krokforsin syvällisen sävykkäästä bassottelusta.
Yhtä lailla kevyt on omaperäisen kilkutinarsenaalin koonneen lyömäsoittaja
Mika Kallion tatsi. Kokonaisuuden kruunaa Sonny Heinilän herkkä himerrys
monilla puhaltimilla, joista tällä kertaa säväytti etenkin harvinaisen bassohuilun
kohtalokkaan syvä soundi.

Eero Koivistoinen. Kuva: Maarit Kytöharju.

Paljon Mikkosta luontevammin lauantai-illan klubi-humuun asettui illan toinen
yhtye, Eero Koivistoisen Music Society. Koivistoinen onnistuu huippumiehistönsä
kera päivittämään fuusiojazzinsa hyvinkin toimivaksi ja ajankohtaiseksi musiikiksi,
nyt etenkin armottoman hyvin toimineen komppikaksikon Timo Hirvonen-Sami
Kuoppamäki ansiosta.

Eeron omat soolot olivat UMOn illassa vähän turhan tasalaatuisia (välillä
-paksujakin). Kosketinsoittajat Seppo Kantonen (rhodes) ja Giorgios Kontrafouris
(urut ym.) kirittivät toisiaan jo kohtuullisen kuumaan soitantaan, mutta parhaiten
kivikovalle kompille pärjäsi kitaristi Teemu Viinikainen muutamassa
näytönpaikassaan.

Music Societyn tsemppipalkinto meni kuitenkin tällä kertaa Sami Kuoppamäelle.
Yhteensä Echampardin, Mäkysen ja Kuoppamäen vedot tekivät lauantaista
kaiken muun ohella korkeaoktaanisen rumpujensoiton juhlaa.

Koivistoisen uusin orkesteri on joistakin keikan löysäilyjaksoista huolimatta
tämän päivän tasalaatuisinta kotimaista fuusiojazzia. Olli Ahvenlahden
The Poet, jossa Koivistoinen ja Hirvonen myös vaikuttavat, on kyllä päässyt
parhaimmillaan vielä korkeampiin kierroksiin. Toivottavasti kisa tästä vielä kiihtyy.

Music Society on ilman muuta sellainen projekti, jota kannattaisi kehittää ajan
kanssa. Levyllä vaivaannuttaneet laulajat oli jo onneksi jätetty tältä keikalta
tyystin pois. Räppärille toivoisin käyvän samalla tavalla, sillä kovin päälleliimatun
ja irrallisen oloista Redraman höpötys tässä yhteydessä oli.

UMO Jazz Fest 2006 ansaitsee kokonaisuutena kiitettävän arvosanan, ja
tapahtuman voikin huoletta laskea suomalaisten jazzfestivaalien kärkikuusikkoon.
Näin uskallan väittää vaikka yksi etukäteen vankimmista konserteista jäi
kokematta. Iro Haarlan kvintetin konsertissa Temppeliaukion kirkossa olisi ollut
tarjolla suomalais-norjalaista modernismia Haarlan, Ulf Krokforsin, Mattias Eickin,
Trygve Seimin ja Jon Christensenin voimin. Aikataulutuksessa (sunnuntaina
klo 20!) ei ulko-helsinkiläisiä, maanantaiaamuna töihin kiirehtiviä otettu
kuitenkaan tällä kertaa lukuun. Onneksi lokakuun Musica Futurassa on tarjolla
kaksikin mahdollisuutta nauttia Haarlan täysin omaleimaisesta musiikista, kun
ohjelmassa on sekä Haarlan soolopianokonsertti että Jazz-Emmalla palkitun
Loco Motifen keikka.