Gnomus katsoo kaikkiin suuntiin. Kuva: Pentti Ronkanen.

Gnomuksen klubikeikka oli harvinaista herkkua. Ensinnäkin
näin rohkeasti improvisaatioon satsaavia bändejä on todella
harvassa. Toiseksi: jos jollakin uskallusta löytyy, keikka-
tilaisuuksia ei juurikaan. Nyt luojan kiitos löytyi Jyväskylästä.
Ja harvinaista oli tietysti sekin, että jazzklubissa pääsi
kerrankin kuuntelemaan musiikkia aivan niin keskittyneesti
kuin itse vain jaksoi tai halusi, eikä tarvinnut käyttää
energiaa höpötyksen ja muun mökän suodattamiseen.
Koko klubillinen halusi todella kuulla ja kokea tämän
musiikillisen, seikkailurikkaan matkan.

Ei Gnomuksellakaan varmaan liikaa keikkoja ole ollut, joten
ihailtavan hyvin homma pysyy kasassa ja ideat kantavat.
Osaan helposti kuvitella että  juuri Gnomus on tärkeä
henkireikä kaikille kolmelle soittajalle. Yhtye antaa
muusikoille vapaat kädet päästää todellakin kaikki ulos
mitä rahkeista löytyy.

Gnomus onkin tämäntyyppiseen musiikkiin hyvänkokoinen
yhtye. Kolme soittajaa pystyvät toisaalta luomaan
nykyvempeleillä halutessaan melkoisen  sointimyrskyn,
yltävät siis kuiskauksesta hirveään huutoon, toisaalta
taas  pieni kokoonpano antaa kaikille myös tilaa ja lisäksi
soittajien välinen  kommunikaatio ja seuranta toimii
moitteettomasti.

Gnomuksessa myös soittajien persoonat täydentävät
mukavasti toisiaan.

Kitaristi Esa Onttonen on vähän ujonpuoleisen
naapurinpojan oloinen kaveri, mutta kun mies tarttuu
kitaraan, tämmöiset käsitykset kyllä karisevat. Onttonen
hallitsee sähkökitaran soundipaletin kattavasti, kitara-
osuudet yltävät lyyrisestä laulullisuudesta tarvittaessa
ankaran björkenheimilaiseen revitykseen.

Kosketinsoittaja Kari Ikonen, joka ehkä kuitenkin on
bändin primus motor,  kokonaisuutta eniten eteenpäin
vievä ja hallitseva voima, paljastuu kaiken 'vakavasti'
otettavan säveltämisen ja muusikkotoiminnan lisäksi myös
aikamoiseksi humoristiksi ainakin näissä Gnomus-kuvioissa.
Harvoinpa  jazzyleisö saa kippurassa nauraa, kuten kävi
Jazz Barissa Ikosen herkullisten samplejen parissa.

Rumpali Mika Kallio saa tässä yhtyeessä päästää huoletta
mielikuvituksensa irti, sen verran vapaata rytmistä
kelluntaa Gnomuksen yhteydessä on mahdollista harjoittaa.
Rytminen ajattelu ei perustu peruskomppien hakemiseen,
vaan vaihtelevaan värittämiseen ja maalailuun.

Gnomuksen tyylilajin määrittäminen on hankalampi homma.
Luokka free jazz  antaa yhden vihjeen, muita kannattaa
etsiä vaikkapa 70-luvun progesta ja  vähän psykedeliastakin.
Näihiin suuntiin viittaavat osin myös Kari Ikosen suosimat
syntikan vintage-soundit. Välillä Gnomuksen rauhallisemmista
jaksoista tuli mieleen jopa Pompeijin -liven aikainen Pink Floyd!
Gong-yhtyeenkin on joku maininnut Gnomuksen varhaisena
sukulaisena. Minua  jäi myös askarruttamaan, että miltäs ne
70-luvun eksentriset saksalaiset, eli nämä Kraut-rockyhtyeet
kuulostivatkaan, täytyypä tarkistaa…

Kaikista näistä (mahdollisista) sukulaisista Gnomus on
kuitenkin selkeästi  eniten jazz: eli eniten improvisaatiota,
vapaimmat kappalerakenteet, kelluvimmat pulssit. Keikka-
tilanteessa tämä tarkoitti käytännössä yhtä tai  kahta
kappaletta, tai paremminkin jatkumoa settiä kohti.
Gnomuksen tapauksessa yksi pitkä biisi sisältää tietysti
monia eri sävellyksiä tai  improvisaatioita, säveltämistä
tässä ja nyt, ja välissä liukumia ideasta tai kappaleesta
toiseen.

Gnomusta voisi siis pitää vaikkapa matkamusiikkina, joka toimii
mainiosti  myös ilman minkäänlaisia keinotekoisia aistin-
sumentimia tai -kirkastimia. Silmät vain kiinni ja menoksi!

Suomijazz/Pentti Ronkanen
17.5.2002

------------------------------------------------------------------------