Suomijazz-haastattelu n:o 3
Kontrabasisti, säveltäjä
Atro "Wade" Mikkola

Kuva (On the way -levyn kannesta): Seppo
Sarkkinen
Wade Mikkolan juurevaa ja
maanläheistä bassonsoittoa kuullaan
tiuhaan etenkin pääkaupunkiseudun keikkapaikoilla. Yhdysvalloista
oppinsa ammentanut muusikko iloitsee vahvojen jazzkeskuksien
syntymisestä eri puolille Suomea, mutta varoittelee muusikoiden
ylikouluttamisesta: työtä ja yleisöä ei riitä
tällä vauhdilla kaikille.
Mikkola puhuu painokkaasti jazzin
järjestäytymisestä: hänen
mielestään Suomen Jazzliitto pitäisi saada musiikilliseksi,
ei pelkästään
jäsenliittojen katto-organisaatioksi, ja sen musiikillista toimintaa
pitäisi
johtaa komitea, jossa on edustaja kunkin tyylilajin parista.
.....
Olet asunut pitkään USA:ssa.
Minkälaisesta 'keikasta' oli kysymys?
Missä asuit, mitä teit, millaisissa jazzkuvioissa olit
mukana?
- Lähdin USA:han 1984 ja vietin
siellä yhteensä 13 vuotta. Olin ollut
siellä myös vuoden verran 1977-78. Tarkoituksena oli ottaa
selvää
mitä jazz-musiikki pitää sisällään, ja mikä
sen rooli on nimenomaan
afro-amerikkalaisessa kulttuurissa, minkä tuote se alun perin on
ollut.
Asuin ensimmäiset kahdeksan vuotta yliopistokaupungissa nimeltä
Amherst, Massachusettsin osavaltiossa. Siellä suoritin sekä
alemman
(Bachelor of Music, 1989), että ylemmän (Master of Music,1991)
tutkinnon afro-amerikkalaisesta musiikista Massachusettsin osavaltion
yliopistossa. Vakinaisina opettajina siellä toimi mm. Max Roach,
Archie
Shepp, Yusef Lateef ja Billy Taylor, joiden kanssa kävin useita
keskusteluja tämän musiikinlajin historiasta ja estetiikasta.
Eniten
kuitenkin opin käytännössä esiintymisien kautta. Esiinnyin
jatkuvasti
paikallisten muusikoiden, ja useiden huippumuusikoiden (Archie Shepp,
Attila Zoller, Peter Bernstein, Freddie Bryant, Sammy Price) kanssa
Amherstin ympäristössä ja New Yorkissa. Tärkeä opettaja
oli
vanhempi musta pianisti, Emery Smith, jonka triossa soitin 1985-92.
Häneltä opin paljon "muusikkoudesta", repertuaarista ja
jazz-harmonian
käytön periaatteista.
New Yorkiin muutin sitten vuonna 1992,
ja toimin siellä muusikkona
vuoteen 1997, jolloin palasin Suomeen. Alku New Yorkissa oli hankalaa,
mutta parin viimeisen vuoden aikana minulla oli keskimäärin
kolme,
neljä keikkaa viikossa. On ehkä hyvä mainita, että silloin
kun
esiintymiset olivat vähissä, kustansin USA:ssa oleskeluni lainojen
ja
kaikenlaisten tilapäistöiden avulla. Anomuksista huolimatta minulle
ei
myönnetty tukea ennen kuin viimeisenä vuotena yksityistunteja
varten.
"Kuviot" missä toimin, kattoivat koko jazzmusiikin skaalan New
Orleansista vapaaseen jazziin (mm. Cecil Payne, Ted Curson, Nnenna
Freelon, Sol Yaged, Eric Alexander, Julian Priester…), minkä lisäksi
esiinnyin erilaisissa orkesteri- ja teatteritöissä. Suurena
vaikuttajana
oli parin viimeisen vuoden aikana loistava musta klassinen pianisti
Donald Shirley. Hän oli ollut Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin
hyvä
ystävä, ja hänen kauttaan sain oppia sävellyksestä,
soittamisesta, ja
ennen kaikkea mustan väestön ja heidän musiikkinsa historiasta
Afrikasta tähän päivään. Olen häneen jatkuvasti
yhteydessä, ja hän
toimii usein neuvonantajana kun tulee vaikeita kysymyksiä
eteen.
Olet ollut viime aikoina kovasti aktiivinen
Helsingin livenäyttämöllä.
Millainen jazzkaupunki Helsinki mielestäsi on? Miten ala on kehittynyt
sinä aikana kun sinä olet ollut kuvioissa?
- Kun 1991 tulin kolmen vuoden tauon
jälkeen käymään Helsingissä, se
oli muuttunut ilmeeltään aivan toisen oloiseksi. Monissa paikoissa
oli
elävää musiikkia (myös jazzia), paikat olivat auki
pidempään ja ihmiset
tuntuivat nauttivan olemassaolosta enemmän kuin ennen. Uutta
muusikkopolvea alkoi jo sarastaa, ja tänä päivänä
alkaa jo olla ruuhkaa.
Tällainen ruuhka saa toivottavasti aikaan tervettä
kilpailuhenkeä, mikä
kohottaa muusikoiden yleistä tasoa. Ehkä hienoin ilmiö on
jazzmusiikin
leviäminen ympäri maata. Esimerkkinä Jyväskylä,
Vaasa, Kuopio, ja
monet muut, missä toimii oma itseriittoinen jazzpiiri, minkä
puitteissa
jazzmusiikki vakiinnuttaa asemaansa maamme
kulttuurielämässä.
Soittopaikkojahan Helsingissä on nykyään paljon enemmän,
kuin
70-luvulla, mutta vielä puuttuu intiimi musiikkipainotteinen jazzklubi.
Yritin Kappelin Kellarin puitteissa viime keväänä saada sellaista
aikaan,
ja se toimikin musiikillisesti erittäin hyvin neljän kuukauden
ajan.
Valitettavasti tiedotusvälineet eivät ehtineet siitä ajoissa
kiinnostua
ja mahdollinen yleisö ei saanut asiasta
tietää.
Oletko nyt jäänyt pysyvästi
Suomeen, vai vieläkö USA on mahdollinen
asuinpaikka myöhemmin?
- Olen nyt kyllä jäänyt
tänne pysyvästi. Tunnen noiden neljäntoista
vuoden aikana saaneeni riittävän oppimäärän USA:sta.
Nyt haluan
jakaa näitä kokemuksiani täällä Suomessa, ja viedä
eteenpäin
tietoisuutta tämän hienon taidelajin
ominaisuuksista.
Suomen jazzpiireissä olet varmasti
yksi parhaita jazzin emomaan
tuntijoita. Olisiko suomalaista jazzia mielestäsi mahdollista viedä
esille USA:han? Millaista musiikkia ja millä ehdoilla? Ollaanko
Yhdysvalloissa yleensä kiinnostuneita muiden musiikeista, esimerkiksi
eurooppalaisesta jazzista?
- Suomalaista jazzmusiikkia on viety
jo pitkään USA:han, ja se toimii
siellä jatkuvasti. Sitä ei vain huomioida tarpeeksi
täkäläisessä
jazzmaailmassa. Klaus Suonsaari, Frank Carlberg, Mika Pohjola, ja
laulajat Sofia Laiti (Pirjo Hirvonen) ja Sanni Orasmaa, ovat mm.
nimiä,
jotka tekevät osaamisellaan Suomen nimeä koko ajan tunnetuksi
USA:ssa. Vladimir Shafranov oli siellä pitkään ja soitti useiden
johtavien
muusikoiden kanssa. Näitä saavutuksia ei vaan oteta tarpeeksi
huomioon
paikallisissa kirjoituksissa ja puheissa. Näiden muusikoiden toimintaa
siellä
auttaisi suuresti jos heidän tukensa täältä käsin
toimisi paremmin.
Jazzmusiikki on esittävä taidemuoto.
Sen toimivana periaatteena on
yhteistyö esiintymistilanteessa. Jotta musiikki saadaan toimimaan
parhaalla mahdollisella tavalla, täytyy esiintyjien kesken
löytyä
yhteisymmärrys siitä mitä ollaan tekemässä, ja
mikä on päämäärä. Tähän
liittyy koko tämän musiikinlajin perinteen ja eri tyylisuuntien
musiikillinen ja
esteettinen tuntemus, ja ennen kaikkea niiden kunnioitus. Valitettavasti
Suomessa on jo pitkään ylläpidetty leirijakoa "vanhanaikaisen"
ja
"modernin", tai "amerikkalaisen" ja "eurooppalaisen" jazzin välillä.
Edellisiä
pidetään taiteellisesti vähäpätöisempinä
kuin jälkimmäisiä. Tuntuu siltä,
että halutaan viedä Suomesta jotain omaa, "uutta" jazztyyliä
ulkomaille,
nimenomaan suomalaisena tyylinä. Ei ehkä ymmärretä
sitä, että
kansainvälisillä markkinoilla tunnetaan ja kunnioitetaan jazzia
sen koko
historian osalta. Jotta suomalainen jazz saataisiin laajemmalti
hyväksytyksi ulkomailla, täytyisi ensin saada selväksi, että
täällä on
ymmärretty ja hallitaan ne elementit, mitä jazzmusiikki on
pitänyt
sisällään alun perin. Tämä etenkin jos
pyritään USA:n markkinoille.
Näinhän ovat muut Euroopan maat saaneet soittajiaan laajempaan
levitykseen. Eri maiden muusikot ovat olleet yhteistyössä
vierailevien
muusikoiden ja yhtyeiden kanssa, oppineet näin perusasiat, heidät
on
värvätty kiertäviin yhtyeisiin jäseniksi, ja näin
he ovat päässeet
soveltamaan lahjakkuuttaan kyseisen taidemuodon puitteissa.
Vähitellen
aukeaa sitten mahdollisuuksia tuoda esille omia näkemyksiään.
Tällaisia
tarinoita on Euroopan jazzhistoria täynnä, mutta se lähtee
siitä, että
halutaan oppia perin pohjin taidemuodon elementit, ennen kuin
lähdetään
väittämään, että on tehty jotain
uudistuksia.
Tärkeintä olisi avata laajempi
katsantokanta suomalaiseen jazzmusiikkiin
ja sen "taiteellisuuteen". Suomalaista jazzmusiikkia on suomalaisten
soittama jazzmusiikki. Valitettavasti tuntuu siltä, että jotta
muusikko
hyväksyttäisiin kuuluvaksi vakavasti otettavan "suomalaisen jazzin"
piiriin,
hänen musiikkinsa tulee täyttää tietyt vaaditut tuntomerkit.
Nykyinen
käytäntö kaventaa hyväksyttyä toimialuetta niin
paljon, että liikaa
lahjakkuutta jää käyttämättä. Jokaisen muusikon
pitäisi pystyä vapaasti
valitsemaan se alue jazzmusiikista, mikä on itselle luonnollisin ja
omin, ja
pystyä kehittämään itseään sen puitteissa ilman
kyseisen tyylin
"taiteellisen" arvon kyseenalaistamista. Liian monet lahjakkaat muusikot
ovat turhautuneet vallitsevaan ilmapiiriin, ja lopettaneet esiintymiset
Suomessa, tai soittamisen kokonaan. Jos tilanteeseen saataisiin parannus,
niin voitaisiin tarjota laajempaa skaalaa ulkomaille, ja silloin myös
esiintymismahdollisuudet kasvaisivat.
Oman musisoinnin lisäksi toimit
myös opettajana. Viimeisen kymmenen
vuoden aikana kotimaiseen jazzjulkisuuteen on tullut hurja
määrä nuoria
lahjakkuuksia. Miltä tilanne näyttää opetusrintamalla:
jatkuuko hieno
kehitys, onko uusia kykyjä kasvamassa? Onko opetuspuolella
pelkkää
myötämäkeä, vai löytyykö selkeitä
ongelmiakin?
- Muusikkokanta on lisääntynyt
ja laajentunut suunnattomasti, niin
määrällisesti kuin laadullisesti, nimenomaan kehittyneen
koulutuksen avulla.
Viittaisin kuitenkin opetuksen kehittämisen puolesta edellisiin
vastauksiini.
Koulutuksen tuottamien uusien muusikoiden
määrä suhteessa työn ja
yleisön määrään on vaarallisen suuri. Se mitä
nyt tarvittaisiin kipeästi, olisi
asiantuntevia kirjoittajia, jotka tiedottaisivat yleisöä siitä,
minkä takia tätä
musiikkia kannattaa mennä kuulemaan - siitä mitä tämä
musiikki pitää
sisällään, ja mistä siinä on kysymys. Näin
saataisiin myös yleisön määrää
kasvatettua. Journalistit ja lehdet eivät ole tajunneet vastuutaan
tiedottajina, ja sen kautta kouluttajina. Kritiikkikin on hyvästä,
jos siihen
liitetään asiantuntevat perustelut, eikä tehdä sitä
vain kritiikin takia.
Helposti valitetaan, että yleisö Suomessa vain meluaa ja juo,
mikä on
valitettavan usein totta. Uskon, että jos kerrottaisiin enemmän
siitä,
miten ja mitä kuunnella, niin vähitellen syntyisi suurempi
kuuntelijoiden
määrä.
Nyt luodataan hieman syvemmin
basistimieltymyksiäsi. Ketkä ovat sinun
suosikkibasistejasi ja miksi?
Sekä kotimaiset että ulkomaiset
"sarjaykköset"
kehiin, kiitos:
Vanhat mestarit:
- Israel Crosby, George Duvivier, Oscar
Pettiford, Heikki Annala - bassolinjan
melodisuus
Tämän hetken parhaat perinteen
ylläpitäjät:
- Ron Carter, Buster Williams, George
Mraz, Pekka Sarmanto - ylläpitävät
perinnettä omalla tyylillään
Bassonsoiton merkittävät
uudistajat:
- Jimmy Blanton, Charles Mingus, Scott
LaFaro, Richard Davis,
Niels-Henning Ørsted Pedersen, Teppo Hauta-Aho - kunkin oma
ääni on
tuonut uuttabasismiin
Nuoret kyvyt:
- Christian McBride, Edgar Meyer, Ape
Anttila - luovaa musiikin hallintaa
tyylistä riippumatta
.....
Ja lopuksi vielä muutamia
Suomijazz-haastattelusarjan peruskysymyksiä:
Mitä jazzillista
tänään?
- Harjoittelua, suunnittelua ja
mietiskelyä.
Missä bändeissä ja
projekteissa olet tällä hetkellä mukana?
- Omat yhtyeet duosta sekstettiin, Pekka
Toivanen Group, New Orleans
Ramblers, Mikael Långbacka Trio, Eric Lindström Dream Team
ym.
Mikä on noista se läheisin,
'oma juttu', jonka tekemisestä viimeksi luopuisit?
- Omat duo-kokonpanot
Uran kohokohdat, hienoimmat musiikilliset
jutut joissa olet saanut
olla mukana?
Erilaiset esiintymiset hyvien rumpaleiden
kanssa kuten Grady Tate, Walter
Perkins, Leroy Williams, Ed Thigpen, Joe Farnsworth, Jeff Watts, Barry
Altschul jne.
Mieluisin soittopaikka Suomessa? Suomen
paras jazzyleisö ja meininki?
Jokainen soittotilanne on yhtä arvokas.
Yritän tehdä parhaani, jotta
meininki on aina paras mahdollinen. Korppoon Seajazz on ollut erittäin
mieluinen kokemus jo neljän perättäisen vuoden
ajan.
Miten jazz musiikinlajina jakselee Suomessa,
mikä on jazzelämämme
tila juuri nyt live- ja levyosastoilla, ja mediassa?
Muutamat omat kokemukseni palattuani Suomeen
ovat ehkä paras
tapa vastata näihin kysymyksiin.
Valmistellessani ensimmäistä
levyäni 1995 kävin Suomessa Jazzliiton
toimistossa kyselemässä mahdollisuuksia tuoda yhtyeeni
tänne
kiertueelle - ei mitään kiinnostusta.
Halutessani tiedottaa paluustani Suomeen
ja tulevasta
esiintymisestäni Helsingin Juhlaviikoilla 1997 tarjosin haastattelua
Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle - heidän mukaan tapaus ei
ylittänyt uutiskynnystä. 3- Toimittuani viisi vuotta
täällä Suomessa
aktiivisesti jazzelämän saralla - keskimäärin 150
esiintymistä
vuodessa (myös ulkomailla), kaksi itse tuottamaani levyä
(molemmat
saaneet hyvät arvostelut ulkomaisessa lehdistössä), jatkuvaa
opetustyötä - Jazzliitto ja Suomen Musiikin Tiedotuskeskus
eivät
katsoneet työtäni sen arvoiseksi, että
sisällyttäisivät minut heidän
Suomi Jazz 2002-esitteeseen - mikä olisi ollut suunnaton apu itseni
ja levyjeni kauppaamisessa ulkomaisille markkinoille.
En halua tuoda näitä asioita
esiin pyrkiäkseni nostamaan omaa arvoani
jazzmuusikkona, vaan kyseenalaistaakseni näiden tärkeiden
organisaatioiden kapean näkemyksen aiheuttamia toimintaperiaatteita,
mitkä enemmän estävät Suomen jazzelämän
kehittymistä, kuin edistävät
sitä. En myöskään halua syyttää ketään
vastuuhenkilöä yksittäisesti,
sillä uskon, että he ovat toimineet parhaaksi
näkemällään tavalla.
Kysymys on kehityksestä, eli siitä miten viedä kehitystä
eteenpäin.
Nykytilanteesta eteenpäin pohjalta
Ihannejazzsuomi: mitä voisi tai
jopa pitäisi olla, kuka sen voisi tehdä ja mistä
resurssit?
Kohta yksi: Suomen Jazzliitto pitäisi
saada musiikilliseksi, ei pelkästään
jäsenliittojen katto-organisaatioksi. Sen musiikillista toimintaa
pitäisi
johtaa komitea, jossa on edustaja kunkin tyylilajin parista. Tämä
komitea
päättäisi järjestetyistä kiertueista ja jaettavista
valtakunnallisista
apurahoista jazzmusiikin puitteissa. Näin ehkä saataisiin
levitettyä jazz-
musiikkia tasavertaisella toimintaperiaatteella maahamme. Näin
vältyttäisiin nykyisestä hajoittavasta jakautumisesta
erillisinä toimiviin
leireihin ja käytettävissä olevat varat saataisiin
käyttöön keskitetysti.
Kohta kaksi: Maan suurimman lehden, Helsingin Sanomien pitäisi
palkata kirjoittaja, joka osaa ja HALUAA tiedottaa tämän
musiikkilajin
koko skaalasta. Ei vain "oman maun mukaan".
Mesenaatti lyö
pöytään isot rahat, jotta voisit toteuttaa
sydäntäsi
lähellä olevan musiikillisen projektin, mikäs se voisikaan
olla?
Ne asiat mitkä mainitsin "ihanne-Suomi"
kysymyksessä. Itselläni on
muutamia musiikillisia projekteja mielessä, joita en halua vielä
paljastaa.
Aika näyttää saanko ne toteutetuksi.
Kuka tulee ensimmäisenä mieleen,
jos pitäisi nimetä Suomijazzin
a) vanhempi valtiomies tai
-nainen
- Erik Lindström
b) keskeinen
nykymuusikko
- Frank Carlberg
c) nuori lahjakkuus, jolta odotat
paljon
- Mikko Innanen
Ja lopuksi...oliko vielä muuta
sydämellä? Sana on vapaa!
Kiitän tästä haastattelusta,
ja siitä antaumuksellisesta työstä, jota
Suomijazz-sivusto tekee maamme jazzelämän tiedottamisen eteen.
Arvokasta toimintaa!
© 15.8.2003 Suomijazz/Pentti
Ronkanen
-----------------------------------------------------------------------------
|