Kuva (On the way -levyn kannesta): Seppo Sarkkinen

Wade Mikkolan juurevaa ja maanläheistä bassonsoittoa kuullaan
tiuhaan etenkin pääkaupunkiseudun keikkapaikoilla. Yhdysvalloista
oppinsa ammentanut muusikko iloitsee vahvojen jazzkeskuksien
syntymisestä eri puolille Suomea, mutta varoittelee muusikoiden
ylikouluttamisesta: työtä ja yleisöä ei riitä tällä vauhdilla kaikille.
Mikkola puhuu painokkaasti jazzin järjestäytymisestä: hänen
mielestään Suomen Jazzliitto pitäisi saada musiikilliseksi, ei pelkästään
jäsenliittojen katto-organisaatioksi, ja sen musiikillista toimintaa pitäisi
johtaa komitea, jossa on edustaja kunkin tyylilajin parista.

.....

Olet asunut pitkään USA:ssa. Minkälaisesta 'keikasta' oli kysymys?
Missä asuit, mitä teit, millaisissa jazzkuvioissa olit mukana?

- Lähdin USA:han 1984 ja vietin siellä yhteensä 13 vuotta. Olin ollut
siellä myös vuoden verran 1977-78. Tarkoituksena oli ottaa selvää
mitä jazz-musiikki pitää sisällään, ja mikä sen rooli on nimenomaan
afro-amerikkalaisessa kulttuurissa, minkä tuote se alun perin on ollut.
Asuin ensimmäiset kahdeksan vuotta yliopistokaupungissa nimeltä
Amherst, Massachusettsin osavaltiossa. Siellä suoritin sekä alemman
(Bachelor of Music, 1989), että ylemmän (Master of Music,1991)
tutkinnon afro-amerikkalaisesta musiikista Massachusettsin osavaltion
yliopistossa. Vakinaisina opettajina siellä toimi mm. Max Roach, Archie
Shepp, Yusef Lateef ja Billy Taylor, joiden kanssa kävin useita
keskusteluja tämän musiikinlajin historiasta ja estetiikasta. Eniten
kuitenkin opin käytännössä esiintymisien kautta. Esiinnyin jatkuvasti
paikallisten muusikoiden, ja useiden huippumuusikoiden (Archie Shepp,
Attila Zoller, Peter Bernstein, Freddie Bryant, Sammy Price) kanssa
Amherstin ympäristössä ja New Yorkissa. Tärkeä opettaja oli
vanhempi musta pianisti, Emery Smith, jonka triossa soitin 1985-92.
Häneltä opin paljon "muusikkoudesta", repertuaarista ja jazz-harmonian
käytön periaatteista.

New Yorkiin muutin sitten vuonna 1992, ja toimin siellä muusikkona
vuoteen 1997, jolloin palasin Suomeen. Alku New Yorkissa oli hankalaa,
mutta parin viimeisen vuoden aikana minulla oli keskimäärin kolme,
neljä keikkaa viikossa. On ehkä hyvä mainita, että silloin kun
esiintymiset olivat vähissä, kustansin USA:ssa oleskeluni lainojen ja
kaikenlaisten tilapäistöiden avulla. Anomuksista huolimatta minulle ei
myönnetty tukea ennen kuin viimeisenä vuotena yksityistunteja varten.
"Kuviot" missä toimin, kattoivat koko jazzmusiikin skaalan New
Orleansista vapaaseen jazziin (mm. Cecil Payne, Ted Curson, Nnenna
Freelon, Sol Yaged, Eric Alexander, Julian Priester…), minkä lisäksi
esiinnyin erilaisissa orkesteri- ja teatteritöissä. Suurena vaikuttajana
oli parin viimeisen vuoden aikana loistava musta klassinen pianisti
Donald Shirley. Hän oli ollut Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin hyvä
ystävä, ja hänen kauttaan sain oppia sävellyksestä, soittamisesta, ja
ennen kaikkea mustan väestön ja heidän musiikkinsa historiasta
Afrikasta tähän päivään. Olen häneen jatkuvasti yhteydessä, ja hän
toimii usein neuvonantajana kun tulee vaikeita kysymyksiä eteen.

Olet ollut viime aikoina kovasti aktiivinen Helsingin livenäyttämöllä.
Millainen jazzkaupunki Helsinki mielestäsi on? Miten ala on kehittynyt
sinä aikana kun sinä olet ollut kuvioissa?

- Kun 1991 tulin kolmen vuoden tauon jälkeen käymään Helsingissä, se
oli muuttunut ilmeeltään aivan toisen oloiseksi. Monissa paikoissa oli
elävää musiikkia (myös jazzia), paikat olivat auki pidempään ja ihmiset
tuntuivat nauttivan olemassaolosta enemmän kuin ennen. Uutta
muusikkopolvea alkoi jo sarastaa, ja tänä päivänä alkaa jo olla ruuhkaa.
Tällainen ruuhka saa toivottavasti aikaan tervettä kilpailuhenkeä, mikä
kohottaa muusikoiden yleistä tasoa. Ehkä hienoin ilmiö on jazzmusiikin
leviäminen ympäri maata. Esimerkkinä Jyväskylä, Vaasa, Kuopio, ja
monet muut, missä toimii oma itseriittoinen jazzpiiri, minkä puitteissa
jazzmusiikki vakiinnuttaa asemaansa maamme kulttuurielämässä.
Soittopaikkojahan Helsingissä on nykyään paljon enemmän, kuin
70-luvulla, mutta vielä puuttuu intiimi musiikkipainotteinen jazzklubi.
Yritin Kappelin Kellarin puitteissa viime keväänä saada sellaista aikaan,
ja se toimikin musiikillisesti erittäin hyvin neljän kuukauden ajan.
Valitettavasti tiedotusvälineet eivät ehtineet siitä ajoissa kiinnostua
ja mahdollinen yleisö ei saanut asiasta tietää.

Oletko nyt jäänyt pysyvästi Suomeen, vai vieläkö USA on mahdollinen
asuinpaikka myöhemmin?

- Olen nyt kyllä jäänyt tänne pysyvästi. Tunnen noiden neljäntoista
vuoden aikana saaneeni riittävän oppimäärän USA:sta. Nyt haluan
jakaa näitä kokemuksiani täällä Suomessa, ja viedä eteenpäin
tietoisuutta tämän hienon taidelajin ominaisuuksista.

Suomen jazzpiireissä olet varmasti yksi parhaita jazzin emomaan
tuntijoita. Olisiko suomalaista jazzia mielestäsi mahdollista viedä
esille USA:han? Millaista musiikkia ja millä ehdoilla? Ollaanko
Yhdysvalloissa yleensä kiinnostuneita muiden musiikeista, esimerkiksi
eurooppalaisesta jazzista?

- Suomalaista jazzmusiikkia on viety jo pitkään USA:han, ja se toimii
siellä jatkuvasti. Sitä ei vain huomioida tarpeeksi täkäläisessä
jazzmaailmassa. Klaus Suonsaari, Frank Carlberg, Mika Pohjola, ja
laulajat Sofia Laiti (Pirjo Hirvonen) ja Sanni Orasmaa, ovat mm. nimiä,
jotka tekevät osaamisellaan Suomen nimeä koko ajan tunnetuksi
USA:ssa. Vladimir Shafranov oli siellä pitkään ja soitti useiden johtavien
muusikoiden kanssa. Näitä saavutuksia ei vaan oteta tarpeeksi huomioon
paikallisissa kirjoituksissa ja puheissa. Näiden muusikoiden toimintaa siellä
auttaisi suuresti jos heidän tukensa täältä käsin toimisi paremmin.

Jazzmusiikki on esittävä taidemuoto. Sen toimivana periaatteena on
yhteistyö esiintymistilanteessa. Jotta musiikki saadaan toimimaan
parhaalla mahdollisella tavalla, täytyy esiintyjien kesken löytyä
yhteisymmärrys siitä mitä ollaan tekemässä, ja mikä on päämäärä. Tähän
liittyy koko tämän musiikinlajin perinteen ja eri tyylisuuntien musiikillinen ja
esteettinen tuntemus, ja ennen kaikkea niiden kunnioitus. Valitettavasti
Suomessa on jo pitkään ylläpidetty leirijakoa "vanhanaikaisen" ja
"modernin", tai "amerikkalaisen" ja "eurooppalaisen" jazzin välillä. Edellisiä
pidetään taiteellisesti vähäpätöisempinä kuin jälkimmäisiä. Tuntuu siltä,
että halutaan viedä Suomesta jotain omaa, "uutta" jazztyyliä ulkomaille,
nimenomaan suomalaisena tyylinä. Ei ehkä ymmärretä sitä, että
kansainvälisillä markkinoilla tunnetaan ja kunnioitetaan jazzia sen koko
historian osalta. Jotta suomalainen jazz saataisiin laajemmalti
hyväksytyksi ulkomailla, täytyisi ensin saada selväksi, että täällä on
ymmärretty ja hallitaan ne elementit, mitä jazzmusiikki on pitänyt
sisällään alun perin. Tämä etenkin jos pyritään USA:n markkinoille.
Näinhän ovat muut Euroopan maat saaneet soittajiaan laajempaan
levitykseen. Eri maiden muusikot ovat olleet yhteistyössä vierailevien
muusikoiden ja yhtyeiden kanssa, oppineet näin perusasiat, heidät on
värvätty kiertäviin yhtyeisiin jäseniksi, ja näin he ovat päässeet
soveltamaan lahjakkuuttaan kyseisen taidemuodon puitteissa. Vähitellen
aukeaa sitten mahdollisuuksia tuoda esille omia näkemyksiään. Tällaisia
tarinoita on Euroopan jazzhistoria täynnä, mutta se lähtee siitä, että
halutaan oppia perin pohjin taidemuodon elementit, ennen kuin lähdetään
väittämään, että on tehty jotain uudistuksia.

Tärkeintä olisi avata laajempi katsantokanta suomalaiseen jazzmusiikkiin
ja sen "taiteellisuuteen". Suomalaista jazzmusiikkia on suomalaisten
soittama jazzmusiikki. Valitettavasti tuntuu siltä, että jotta muusikko
hyväksyttäisiin kuuluvaksi vakavasti otettavan "suomalaisen jazzin" piiriin,
hänen musiikkinsa tulee täyttää tietyt vaaditut tuntomerkit. Nykyinen
käytäntö kaventaa hyväksyttyä toimialuetta niin paljon, että liikaa
lahjakkuutta jää käyttämättä. Jokaisen muusikon pitäisi pystyä vapaasti
valitsemaan se alue jazzmusiikista, mikä on itselle luonnollisin ja omin, ja
pystyä kehittämään itseään sen puitteissa ilman kyseisen tyylin
"taiteellisen" arvon kyseenalaistamista. Liian monet lahjakkaat muusikot
ovat turhautuneet vallitsevaan ilmapiiriin, ja lopettaneet esiintymiset
Suomessa, tai soittamisen kokonaan. Jos tilanteeseen saataisiin parannus,
niin voitaisiin tarjota laajempaa skaalaa ulkomaille, ja silloin myös
esiintymismahdollisuudet kasvaisivat.

Oman musisoinnin lisäksi toimit myös opettajana. Viimeisen kymmenen
vuoden aikana kotimaiseen jazzjulkisuuteen on tullut hurja määrä nuoria
lahjakkuuksia. Miltä tilanne näyttää opetusrintamalla: jatkuuko hieno
kehitys, onko uusia kykyjä kasvamassa? Onko opetuspuolella pelkkää
myötämäkeä, vai löytyykö selkeitä ongelmiakin?

- Muusikkokanta on lisääntynyt ja laajentunut suunnattomasti, niin
määrällisesti kuin laadullisesti, nimenomaan kehittyneen koulutuksen avulla.
Viittaisin kuitenkin opetuksen kehittämisen puolesta edellisiin vastauksiini.

Koulutuksen tuottamien uusien muusikoiden määrä suhteessa työn ja
yleisön määrään on vaarallisen suuri. Se mitä nyt tarvittaisiin kipeästi, olisi
asiantuntevia kirjoittajia, jotka tiedottaisivat yleisöä siitä, minkä takia tätä
musiikkia kannattaa mennä kuulemaan - siitä mitä tämä musiikki pitää
sisällään, ja mistä siinä on kysymys. Näin saataisiin myös yleisön määrää
kasvatettua. Journalistit ja lehdet eivät ole tajunneet vastuutaan
tiedottajina, ja sen kautta kouluttajina. Kritiikkikin on hyvästä, jos siihen
liitetään asiantuntevat perustelut, eikä tehdä sitä vain kritiikin takia.
Helposti valitetaan, että yleisö Suomessa vain meluaa ja juo, mikä on
valitettavan usein totta. Uskon, että jos kerrottaisiin enemmän siitä,
miten ja mitä kuunnella, niin vähitellen syntyisi suurempi kuuntelijoiden
määrä.

Nyt luodataan hieman syvemmin basistimieltymyksiäsi. Ketkä ovat sinun
suosikkibasistejasi ja miksi? Sekä kotimaiset että ulkomaiset "sarjaykköset"
kehiin, kiitos:

Vanhat mestarit:

- Israel Crosby, George Duvivier, Oscar Pettiford, Heikki Annala - bassolinjan
melodisuus

Tämän hetken parhaat perinteen ylläpitäjät:

- Ron Carter, Buster Williams, George Mraz, Pekka Sarmanto - ylläpitävät
perinnettä omalla tyylillään

Bassonsoiton merkittävät uudistajat:

- Jimmy Blanton, Charles Mingus, Scott LaFaro, Richard Davis,
Niels-Henning Ørsted Pedersen, Teppo Hauta-Aho - kunkin oma ääni on
tuonut uuttabasismiin

Nuoret kyvyt:

- Christian McBride, Edgar Meyer, Ape Anttila - luovaa musiikin hallintaa
tyylistä riippumatta

.....

Ja lopuksi vielä muutamia Suomijazz-haastattelusarjan peruskysymyksiä:

Mitä jazzillista tänään?

- Harjoittelua, suunnittelua ja mietiskelyä.

Missä bändeissä ja projekteissa olet tällä hetkellä mukana?

- Omat yhtyeet duosta sekstettiin, Pekka Toivanen Group, New Orleans
Ramblers, Mikael Långbacka Trio, Eric Lindström Dream Team ym.

Mikä on noista se läheisin, 'oma juttu', jonka tekemisestä viimeksi luopuisit?

- Omat duo-kokonpanot

Uran kohokohdat, hienoimmat musiikilliset jutut joissa olet saanut
olla mukana?

Erilaiset esiintymiset hyvien rumpaleiden kanssa kuten Grady Tate, Walter
Perkins, Leroy Williams, Ed Thigpen, Joe Farnsworth, Jeff Watts, Barry
Altschul jne.

Mieluisin soittopaikka Suomessa? Suomen paras jazzyleisö ja meininki?

Jokainen soittotilanne on yhtä arvokas. Yritän tehdä parhaani, jotta
meininki on aina paras mahdollinen. Korppoon Seajazz on ollut erittäin
mieluinen kokemus jo neljän perättäisen vuoden ajan.

Miten jazz musiikinlajina jakselee Suomessa, mikä on jazzelämämme
tila juuri nyt live- ja levyosastoilla, ja mediassa?

Muutamat omat kokemukseni palattuani Suomeen ovat ehkä paras
tapa vastata näihin kysymyksiin.

Valmistellessani ensimmäistä levyäni 1995 kävin Suomessa Jazzliiton
toimistossa kyselemässä mahdollisuuksia tuoda yhtyeeni tänne
kiertueelle - ei mitään kiinnostusta.

Halutessani tiedottaa paluustani Suomeen ja tulevasta
esiintymisestäni Helsingin Juhlaviikoilla 1997 tarjosin haastattelua
Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle - heidän mukaan tapaus ei
ylittänyt uutiskynnystä. 3- Toimittuani viisi vuotta täällä Suomessa
aktiivisesti jazzelämän saralla - keskimäärin 150 esiintymistä
vuodessa (myös ulkomailla), kaksi itse tuottamaani levyä (molemmat
saaneet hyvät arvostelut ulkomaisessa lehdistössä), jatkuvaa
opetustyötä - Jazzliitto ja Suomen Musiikin Tiedotuskeskus eivät
katsoneet työtäni sen arvoiseksi, että sisällyttäisivät minut heidän
Suomi Jazz 2002-esitteeseen - mikä olisi ollut suunnaton apu itseni
ja levyjeni kauppaamisessa ulkomaisille markkinoille.

En halua tuoda näitä asioita esiin pyrkiäkseni nostamaan omaa arvoani
jazzmuusikkona, vaan kyseenalaistaakseni näiden tärkeiden
organisaatioiden kapean näkemyksen aiheuttamia toimintaperiaatteita,
mitkä enemmän estävät Suomen jazzelämän kehittymistä, kuin edistävät
sitä. En myöskään halua syyttää ketään vastuuhenkilöä yksittäisesti,
sillä uskon, että he ovat toimineet parhaaksi näkemällään tavalla.
Kysymys on kehityksestä, eli siitä miten viedä kehitystä eteenpäin.

Nykytilanteesta eteenpäin pohjalta Ihannejazzsuomi: mitä voisi tai
jopa pitäisi olla, kuka sen voisi tehdä ja mistä resurssit?

Kohta yksi: Suomen Jazzliitto pitäisi saada musiikilliseksi, ei pelkästään
jäsenliittojen katto-organisaatioksi. Sen musiikillista toimintaa pitäisi
johtaa komitea, jossa on edustaja kunkin tyylilajin parista. Tämä komitea
päättäisi järjestetyistä kiertueista ja jaettavista valtakunnallisista
apurahoista jazzmusiikin puitteissa. Näin ehkä saataisiin levitettyä jazz-
musiikkia tasavertaisella toimintaperiaatteella maahamme. Näin
vältyttäisiin nykyisestä hajoittavasta jakautumisesta erillisinä toimiviin
leireihin ja käytettävissä olevat varat saataisiin käyttöön keskitetysti.
Kohta kaksi: Maan suurimman lehden, Helsingin Sanomien pitäisi
palkata kirjoittaja, joka osaa ja HALUAA tiedottaa tämän musiikkilajin
koko skaalasta. Ei vain "oman maun mukaan".

Mesenaatti lyö pöytään isot rahat, jotta voisit toteuttaa sydäntäsi
lähellä olevan musiikillisen projektin, mikäs se voisikaan olla?

Ne asiat mitkä mainitsin "ihanne-Suomi" kysymyksessä. Itselläni on
muutamia musiikillisia projekteja mielessä, joita en halua vielä paljastaa.
Aika näyttää saanko ne toteutetuksi.

Kuka tulee ensimmäisenä mieleen, jos pitäisi nimetä Suomijazzin

a) vanhempi valtiomies tai -nainen

- Erik Lindström

b) keskeinen nykymuusikko

- Frank Carlberg

c) nuori lahjakkuus, jolta odotat paljon

- Mikko Innanen

Ja lopuksi...oliko vielä muuta sydämellä? Sana on vapaa!

Kiitän tästä haastattelusta, ja siitä antaumuksellisesta työstä, jota
Suomijazz-sivusto tekee maamme jazzelämän tiedottamisen eteen.
Arvokasta toimintaa!


© 15.8.2003 Suomijazz/Pentti Ronkanen
-----------------------------------------------------------------------------