Hillitöntä sähköbassogroovea esplanadikonsertissa
High Five! Jazz-Espa, Helsinki, 21.7.2006.

Kari Ikonen (keyb), Marzi Nyman (g), Timo Hirvonen (b), Jussi Lehtonen (dr),
Mongo Aaltonen (perc).

Jazzliiton yhteistyökumppaneidensa kanssa järjestämä Jazz-Espa on osoittautunut
erinomaiseksi ideaksi. Helsingin keskeisimpiin kesäpaikkoihin kuuluva Esplanadi on
muutaman vuoden ajan toiminut heinäkuun ajan kotimaisen jazzin näyttämönä ja
markkinointipaikkana. Satunnaiset ohikulkijat (mm. suuri joukko ulkomaisia
matkailijoita) saavat makoisia näytteitä suomalaisesta jazz-osaamisesta, ja paikalle
vasiten itsensä osuttaneet jazzfanit voivat tavoittaa hyvinkin systemaattisen ja
kattavan läpileikkauksen päivän parhaasta jazzista.

Idean toimivuus on huomattu muuallakin: Jazz-Espa saa tänä vuonna jatkokseen
elokuisen Etno-Espan. Marginaalimusiikit tarvitsevat kaikki mahdolliset konstit
päästäkseen esille, joten jatkukoon espailu tällä pohjalla.

Satutin itseni Espalle perjantaina 21. heinäkuuta, jolloin soittovuorossa oli basisti
Timo Hirvosen High Five! -yhtye. Hirvosen sikäli, että yhtyeen kaikki musiikki oli
hänen säveltämäänsä, soitannollisesti toki mentiin tasapuolisissa merkeissä.

Hirvosen basso ei siis ollut ollenkaan niin dominoiva kuin basistin tekemän musiikin
perusteella olisi voinut odottaa. Bassosooloja toki kuultiin, mutta paljon enemmän
Hirvonen pelasi hienoilla grooveilla ja muilla pastoriusmaisilla keinoilla, mm.
svengaavilla huiluääniostinatoilla.

Sen sijaan mitenkään yllättävää ei ollut että basisti on yhtyettä kasatessaan
satsannut reippaasti rytmipuoleen. Jussi Lehtosen rummut ja Mongo Aaltosen
lyömäsoittimet yhdessä Hirvosen kanssa takasivat nyt sen, että viisikon musiikissa
etenkin rytmirytinä juhli. Ituja oli isompaankin satsiin, joten päällyskerrokseen olisi
hyvin voinut kuvitella enemmänkin tavaraa kuin Kari Ikosen koskettimet ja Marzi
Nymanin kitaran.

Hirvonen oli rustannut selkeärakenteisia biisejä, joiden kehikko jätti kuitenkin paljon
tilaa sooloille, joten keikan henki oli iloisen jamitteleva. Ikosen sulavasti liikkunut
sähköpiano sai välillä vinkeää vaihtelua vintage-syntikasta. Marzi Nyman soitti
maltillisemmin kuin monessa muussa yhteydessä, mutta kaahasi toki ajoittain
elohopeamaisen vikkelästi. Tällä kertaa soundivalikoima vain oli kovin suppea,
pieni tai mieluummin isompikin variointi olisi ollut paikallaan.

High Five! on jälleen yksi esimerkki soitannollisesti erittäin pätevästä kotimaisesta
nykyfuusiosta, jonka kantaviin voimiin useassa yhtyeessä ahkeroiva Hirvonen
kuuluu. Ensi kuulemalla bändin ohjelmisto ei vielä iskenyt sillä tavalla, että olisin
valmis nostamaan bändin saman tien lajin parhaimmistoon. Sävellyksistä
napakimmat antoivat kyllä yhtyeen virtuooseille oivat eväät, mutta koko kahden
setin matkalle ei riittänyt alati innostavaa soitettavaa. Ehkä yhtyeen tiiviydessäkin
olisi vielä hieman hiomista, sillä nyt osa kitara- ja kosketinsooloista tuntui jäävän
irralliseksi kelailuksi.

Kaiken takana Lehtonen ja Aaltonen saivat ihan kaksistaankin jo melkoisen kuhinan
aikaan. Ja vaikka Hirvonen ei mielestäni mitenkään tyrkyttänyt itseään etualalle,
kyllä High Five! -yhtyeestä jäi sittenkin päällimmäiseksi muistumaksi basistin ja
lyöjien kehittelemä, parhaimmillaan hillitön groove.

Pentti Ronkanen 23.7.2006

--------------------------------------------------------------------------------