Hurja bändi Pastoriuksen epätasaisen musiikin kimpussa

In the Spirit of Jaco Pastorius Jazzliiton kiertueella Jazz Barissa 1.4.2004

Jyväskylä on vakiinnuttanut asemansa Jazzliiton kiertueiden vakioetappina,
kiitos mainion Jazz Barin. Viime vuoden lopulla alkoi jo näyttää siltä, että
kaupungin jazzkulttuuri on entisestään vahvistunut ja noussut ihan uudelle
tasolle. Anna-Mari Kähärän yhtye ja Jarmo Saaren Solu & Filmtet olivat
paitsi improvisaation juhlaa, myös suuria yleisömenestyksiä.

Tänä keväänä palattiin kuitenkin maan pinnalle. Alkuvuosi on ollut ainakin
näiden Jazzliiton kiertueiden valossa kovin nihkeä. Sellaiset vapaamman
jazzin huippuyhtyeet kuin Delirium ja Esa Pietilä Trio eivät saaneet
Jyväskylässä muutamaa kourallista enempää kuulijoita. Se siitä
jazzkulttuurin leveydestä…

Kaikeksi onneksi kevät tuntuu pistävän taas vipinää keskisuomalaisiinkin.
Fuusion uusi tuleminen on se toinen syy, miksi Jazz Barissa oli taas
tungosta ja hyvä meininki In the Spirit of Jaco Pastorius -yhtyeen
konsertissa.

Fuusio tuntuu todellakin kiinnostavan ihan uudella tavalla sekä soittajia
että yleisöä. Merkillepantavaa oli myös yleisön poikkeuksellisen alhainen
keski-ikä. Parikymppiset opiskelijat olivat enemmistönä, mikä on
erinomaisen epätavallista jazzkonserteissa nykyään.

In the Spirit of Jaco Pastorius -yhtyeen takana on voimakaksikko Jussi
Lehtonen ja Timo Hirvonen. Kaikki duracell-asteikot ylittävä Lehtonen on
ennestään tuttu mm. U-Street All Starsin rumpalina. Fenderin jazzbassoa
kurittava Hirvonen on kasvattanut mainettaan pikku hiljaa erilaisten
fuusioon päin kallistuvien bändien riveissä, joista tuoreena esimerkkinä
poimittakoon Teddy Rok Seven.

Ja hurjan orkesterin muukin miehistö on aivan huippuluokkaa: Petri
Puolitaival (as, ss), Manu Dunkel (ts), Jukka Eskola (tp), Antti Rissanen
(tb), Jukkis Uotila (keyb) ja Mongo Aaltonen (perc). Muutaman kappaleen
aikana lavalla vieraili myös Marzi Nyman (g, voc).

Soittajiston puolesta mahdollisuudet energiaa ja luovuutta tihkuvaan
fuusiorypistykseen olivat siis loistavat. Ja sittenkin illan kokonaisuus oli
lievä pettymys. Vain muutamassa harvassa sävellyksessä oli todella
kiinnostavaa ja innostavaa sisältöä. Tämän konsertin perusteella
Pastoriuksen merkitys säveltäjänä jääkin kauas hänen vaikutuksestaan
muusikkona.

Ikuiseksi arvoitukseksi tietenkin jää se, mihin Pastorius olisi musiikintekijänä
voinut yltää, jos kohtalo olisi ollut vähemmän kova. Rappioelämää viimeiset
aikansa viettänyt mestaribasisti kuoli pahoinpitelyyn vain 35-vuotiaana.

Koska kyseessä oli Jacon musiikille omistettu yhtye, Timo Hirvonen joutui
väkisinkin päärooliin. Bassosooloja tietenkin kuultiin asiaankuuluva määrä,
mutta lisäksi monissa biiseissä basson imevä groove hallitsi kokonaisuutta
ja muut soittimet seurasivat johtajaa. Näin esimerkiksi lyöjäkaksikko
Lehtonen-Aaltonen jäi kuuliaisesti taka-alalle. Toki miehet soolonsa saivat,
mutta useammatkin perkussiiviset irtiotot olisivat saaneet piristää iltaa.

Hirvonen selvisi haastavasta tehtävästään aivan kelvollisesti. Nauhatonta
bassoa hän ei käyttänyt lainkaan, joten Jacon soundia ei tavoiteltu missään
vaiheessa. Oma ääni onkin aina parempi kuin kopio. Hirvosen sooloista
kuulee kuitenkin, että vielä on matkaa edessäkin päin. Basistille ilta oli jo
fyysisestikin äärimmäisen rankka, sillä monet kappaleet perustuivat
äärimmäisen nopeisiin ja kuluttaviin basso-ostinatoihin. Näissä tempoissa ei
sitten olekaan mikään ihme, että sooloihin ei aina pysty tuomaan ja luomaan
rikasta sisältöä.

Hirvosen lisäksi myös puhallinrivistö oli konsertissa vahvasti esillä. Soitettavaa
riitti runsaasti koko rutinoidulle nelikolle, ja kaikki myös osallistuivat pianisti
Jukkis Uotilan kanssa käytyyn kisaan illan upeimmasta soolosta. Tällä kertaa
suurimman vaikutuksen tekivät Petri Puolitaival sopraanollaan ja Jukka Eskola
flyygelitorvellaan.

Yksilösuorituksia on kuitenkin turha korostaa. Musiikki oli sovitettu taiten tälle
kokoonpanolle ja yhtye oli sittenkin kokonaisuutena tasapainoinen, vaikka itse
olisinkin halunnut kuulla enemmän Uotilaa ja lyöjiä.

Kitaristi-laulaja Marzi Nymanin vierailuosuus toi iltaan oman kevennyksensä.
Hankalaan Teen town -teemaan Hirvonen itse oli tehnyt suomenkieliset sanat,
ja Marzihan laulun tietysti viehkeään zappatyyliinsä lurautteli. Tämä osui,
mutta Little Beaverin I can dig it baby upposi. Huumorintajuni ei riittänyt
alkua pitemmälle. Biisi vain on niin huono, ettei siitä ollut edes bändin
tarkoittamaksi vitsiksi.

Vaikka nyt ei kymppiin asti ylletty, olisi kuitenkin ehdottoman tarpeellista ja
palkitsevaa jatkaa ja kehittää näitä viime vuosina syntyneitä fuusioprojekteja.
Tämän orkesterin lisäksi esimerkiksi Zappaa on suomennettu UMOn ja Marzi
Nymanin voimin, ja jossain muistan nähneeni mainintaa myös Weather
Reportille omistetusta ryhmästä. Ja pienempiä alan yhtyeitä tietysti löytyy
enemmänkin.

In the Spirit of Jaco Pastorius -konsertti pisti lopuksi miettimään millaista
fuusiota haluaisin Suomesta nyt kajahtavan. Olisipa se vain hienoa kun juuri
tämäntyyppinen ja -kokoinen orkesteri saisi hyvän (=tätä iltaa paremman)
lainamateriaalin lisäksi uusia sävellyksiä ja sovituksia kotimaisilta nuorilta
huippusäveltäjiltä, näiltä Onttosilta, Ikosilta ja Hassisilta. Tämä nyt tietysti
vaatisi säveltäjienkin kiinnostusta asiaan…

Yleisöä fuusio tuntuu juuri nyt kiinnostavan kovastikin, mutta pihviä pitäisi
tarjottavaan tavaraan saada tungettua lisää. Muuten käy lopulta samoin
kuin ensimmäisellä kierroksella 70-luvulla, jolloin kuulijat puutuivat juuri
tuohon musiikillisen sisällön puutteeseen ja muusikoiden solististen taitojen
ylenpalttiseen korostamiseen.

Kuvat ja teksti: Pentti Ronkanen 6.4.2004

----------------------------------------------------------------------------