18.10.2005
Jazz Bar Festival: yhden lokakuisen viikon huipputarjontaa
Jyväskylässä

Jari Hongisto.

Jälleen kerran Jyväskylän Jazz Bar osoitti voimansa ja merkityksensä
ykkösluokan jazznäyttämönä maassamme. Eipä löydy montaakaan paikkaa,
joka pystyisi peräkkäisinä iltoina tarjoamaan niin tasokkaan jazzkimaran
kuin Jazz Bar nyt lokakuun puolivälissä. Jazz Barissa normaaliviikkokin
tuntuu joskus festivaalilta.

Ensin keskiviikkona 12.10. Jazzliiton kiertueyhtye Kannaste-Viinikainen-Riippa,
sitten torstaina 13.10. vapaasti improvisoinut Olavi Trio vieraanaan kitaristi
Kalle Kalima, ja perään vielä kahtena iltana nu jazz -teemalla paikallisista
muusikoista koottu huippuyhtye.

Kerrataan vielä nimet, että tason kovuus tulee varmasti selväksi: Jussi
Kannaste (sax), Teemu Viinikainen (g), Joonas Riippa (dr), Kalle Kalima (g),
Jari Hongisto (tb), Teppo Hauta-aho (b), Olavi Louhivuori (dr), Tuuli Ikonen
(voc), Samuli Mikkonen (p, keyb), Tony Elgland (b), Olavi Louhivuori
uudelleen.

Vaikka ihan vastaavanlaista neljän päivän huippujaksoa ei Jazz Barin
syksyyn toista mahdu, ravintolan nettisivuja selaava voi vain hämmästellä
ohjelmatarjonnan määrää ja kirjoa. Erityisen merkittävää suomijazzin huipun
seuraamisen kannalta on, että Jazzliiton kiertueet pistäytyvät poikkeuksetta
myös Jazz Barissa. Helsingin (UMO Jazz House) ohella Jyväskylä lienee ainut
paikkakunta Suomessa, jossa voi nähdä kaikki kiertueet.

Jazz Barin kalenteriviikko 41 tarjosi sellaista jazzherkkua, ettei paremmasta
väliä. Kannaste-Viinikainen-Riippa oli vallan mainio, Olavi Trio oivaltavaa ja
upeata nykyfreetä. Nu jazz -illoista ehdin valitettavasti muiden kiireiden takia
kuunnella vain perjantain ensimmäisen setin, joten siitä ei vielä kovin pitkälle
meneviä johtopäätöksiä ole syytä tehdä, mutta kyllähän tässä voi hyvinkin
Jazz Bar Festivalista puhua.

Laadukasta klubimeininkiä (14. ja 15.10.2005)

Samuli Mikkonen ja Tuuli Ikonen.

Aloitetaan lopusta eli paikallisin voimin viikonlopuksi kehitellystä klubiprojektista.
Samuli Mikkosen piano ja koskettimet, Tony Elglandin basso ja Olavi Louhivuoren
rummut veivät siis musiikkia. Suoraviivaista rytmijazzia ja höyhenenkevyttä
jazzbossaa kuultiin, kappaleina mm. Jobimin Corcovado, Time after time ja
Carolankin aikoinaan laulama Aqua de beber.

Hieman hämäräksi vielä jäi iltojen nu jazz -nimike. DJ:n lämmittelymusiikissa
tätä teemaa väläyteltiin, mutta yhtyeen soitossa ei ollut "nuta" havaittavissa,
ainakaan perjantain ensimmäisessä setissä siis.

Tuuli Ikosen lämpimälle äänelle bossat ja muut latinalaiset sopivat hyvin. Ikonen
laulaa melkoisen pelkistetysti, suurempia koristelematta ja koukeroimatta. Yhden
setin perusteella Ikosen taidoista ei vielä saanut täyttä käsitystä, mutta
lisäkuuntelua odotan mielenkiinnolla.

Klubivirityksen bändiin on sattunut osumaan lempimuusikoitani eri soittimien
sarjoissa, mutta ainakaan alkuillan materiaali ei innostanut ihan niin paljoa kuin
pelkästään soittajien nimistä olisi voinut aavistella. Ihan selkeästi näillä monessa
mukana olevilla muusikoilla on tällä kertaa halua vähän irrotella, vetää rentoa
straight ahead -meininkiä, musiikkia jota voi puristaa ilmoille selkäytimestä sen
suurempia miettimättä.

Jos tämä tasokas rentous vielä kohtaa viikonlopun viettoon suunnistavat ihmiset,
niin mikäs sen parempi. Ilmeisesti on tarkoitus yrittää tältä pohjalta laatuisan
rytmimusiikin klubia jatkossakin. Toivotaan että näin tapahtuu ja proggis myös
menestyy!

Hieno uusi trio (12.10.2005)

Jussi Kannaste.

Saksofonisti Jussi Kannaste sai Sony Jazzpalkinnon keväällä 2005, ja palkintoon
liittyy myös tämä syksyinen Jazzliiton kiertue. Edellisenä syksynä Kannaste oli
jo kiertänyt maata Jazzliiton piikkiin Kannaste-Ojajärvi Quartetilla, joten nyt
oli tuotava esille jotakin uutta. Ja sitähän löytyi!

Kannaste, kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Joonas Riippa aloittivat rivakalla
versiolla Thelonious Monkin Evidence-kappaleesta. Heti kättelyssä tuli selväksi,
että tämä yhtye svengaa erinomaisen elävästi ilman basistiakin. Toisena
kappaleena soitettiin Viinikaisen uusi lähestulkoon meditatiivisiin sävyihin yltänyt
balladi, joka rakentui akustisen kitaran loopin päälle.

Näin illan rakenne oli pohjustettu: kuultiin oivaltavasti sovitettuja hienoja
lainakappaleita, sekä omia Kannasteen ja Viinikaisen tupituoreita teoksia.

Lainoista Sam Riversin Beatrice oli trion sovituksena varsinainen runsaudensarvi.
Kannasteen tenori työnsi Beatricessa kuulolle hyvin ilmavaa, kevyttä ja
hienoviritettyä soundia. Musiikissa oli älykkäitä leikkauksia ja nopeita siirtymiä,
epäkonventionaalinen kokoonpano tuntui auttavan luomaan
epäkonventionaalista musiikkia.

Bassottomuus toi vapautta, mutta vastapainoksi se edellytti soittajilta myös
vastuunkantoa. Biisin monimuotoisuudesta huolimatta trio osoitti myös
selkeästi löytäneensä yksinkertaisuuden idean, he malttavat soittaa hyvin
vähän, kun on sellaisen aika, ja tarvittaessa myös hyvin hiljaa. Hieno Rivers-
toteutus, joka ansaitsisi tulla levytetyksi.

Tässä vaiheessa Kannaste kuulutti jo yleisön joukosta tenoristeja, sillä
soittimeen oli kuulemma iskenyt läppävika. En tiedä huomasivatko
saksofonistit ongelmia loppuillan aikana, näin maallikkona en ainakaan
havainnut mitään vaikeutta Kannasteen soitossa.

Seuraavaksi Jussi Kannasteen säestyksetön soolo johdatteli Antonio Carlos
Jobimin kappaleeseen Zingaro (Portrait in black and white). Välillä Viinikainen
ja Riippa meditoivat kahdestaan, hiljaista alakuloa… Vaikuttava versio tästä
"hempeähköstä bossasta".

Ensimmäisen setin päätti Kannasteen säveltämä uutukainen, 2-osainen
espanjalaisvaikutteinen kappale, jossa saksofonin ja kitaran kiukkuiset
kimpparevitykset innostivat jatkokseen Riipan solistisiin perkussioakrobatia-
harjoituksiin. Sen jälkeen yllettiin Riipan pommien johdolla lähes rockaaviin
tehoihin, Viinikainen jopa särötti soundinsa, mikä ei ole ihan tavallista
hänelle.

Jussi Kannaste, Joonas Riippa ja Teemu Viinikainen.

Myös illan toinen setti alkoi räväkästi. Teemu Viinikaisen uunituore blues-
sävelmä "Lucky me" oli illan vauhdikkainta menoa. Pellit aukaistiin
katkonaisen, töksäyttelevän, mutta silti tautisen kulkevan rytmin
innoittaessa solisteja parhaimpiinsa.

Dave Brubeckin Take five oli illan vedoista ainoa, joka ei oikein
sykähdyttänyt. Yritystä oli kiitettävästi, sillä sekä melodia että rytmi
olivat saaneet uutta asua ja ilmettä, mutta ei tämä jopa reggaen
suuntaan kurkotellut versio silti innostanut. Take five väljähtyi sitä
enemmän mitä pidemmäksi se venyi, eikä edes Viinikaisen loistelias
tekniikkanäytös soolo-osuudessa pelastanut.

Kiss the joy (?)-biisin ajaksi Kannaste vaihtoi sopraanosaksofoniin.
Viinikainen ja Riippa rakensivat jälleen taidokkaasti tiukan ja toimivan
rytmisen kudoksen ilman bassoakin. Lopputulos oli hauskasti kuin
rockjazzfuusiota ilman sähköä.

Teemu Viinikainen johdatteli perusteellisella, ypöyksinäisellä esisoitollaan
illan toiseen omaan ja uuteen balladiinsa. Saattaa olla että teoksessa
näkyy työ Perko-Pyysalo-Viinikainen-ryhmässä, sillä tämä kappale edusti
tuolle ryhmälle tyypillistä sävellyksellistä selkeyttä, yksinkertaista,
arkaaisen jylhää kauneutta.

Konsertin lopetuksena kuultiin Kannaste-Ojajärvi Quartetin ohjelmistosta
tuttu El Diablo, jossa Jussi Kannaste pääsi täyteen vauhtiin bop-solistina.
Viinikainen haki hypnoottisia tehoja juuttumalla pitkäksi toviksi samaan
riffiin, ja kokonaisuus potki tehokkaasti.

Edellä on tylsänpuoleisesti listattu millaista materiaalia ryhmä illan aikana
soitti. Itse musiikista tylsyys oli kaukana, sillä KVR on upea ryhmä. Teemu
Viinikainen pystyy yhä laajentamaan omaa taiteilijakuvaansa. Teknisesti
huippulahjakas muusikko osoittautuu aina vain mielikuvituksellisemmaksi
innovaattoriksi, jolle ainakaan vielä eivät rajat ole tulleet vastaan. Ties
mitä onkaan tulossa!

On myös erittäin hienoa, että Viinikainen on nyt sattunut yksiin Jussi
Kannasteen kanssa. Kannaste ei ole Suomen nopein tai väkivahvin fonisti,
mutta hän on Viinikaisen tavoin innokas etsimään uusia näkökulmia ja luovia
ratkaisuja nykyjazziin. Saksofonin älykkö, voisi sanoa, mutta ei mikään kuiva
tyyppi, vaan mielikuvituksellinen oman tiensä kulkija.

Riemullista joukkoimprovisaatiota (13.10.2005)

Jari Hongisto ja Olavi Louhivuori.

Basisti Teppo Olavi Hauta-aho, pasunisti Jari Olavi Hongisto ja rumpali Olavi
Louhivuori ovat yhdessä Olavi Trio. Yhtye esiintyi Jyväskylässä toisen kerran
lyhyen ajan sisällä. Kesäkuussa Olavit improvisoivat Vaajakosken vanhassa
voimalassa muistettavan konsertin, ja nyt oli siis vuorossa Jazz Bar.

Kalle Kalima.

Vieraakseen yhtye oli kutsunut kitaristi Kalle Kaliman. Berliinissä asuva
Kalima on tullut tunnetuksi etenkin jazzin vapaan laidan kulkijana, mutta on
vakuuttanut myös laulelmallisen Soi-ensemblen säveltäjänä. Monipuolinen,
luova muusikko, joka ei todellakaan kaihda kokeellistakaan ilmaisua.

Kalima toi osaltaan uutta potkua ja energiaa Olavien mielikuvitukselliseen
työstöön. Hän oli myös ainoa, joka uskaltautui "keskustelemaan" Teppo
Hauta-ahon kanssa, kun musiikkia oli aika tehostaa absurdin "sanallisen"
huumorin keinoin. Hauta-ahon esitys meni lopulta vahvasti teatterin puolelle,
ja hänen humalainen mökellyksensä oli eräänlainen huippusoolo sekin (siis
selvin päinhän se oikeasti oli!).

Teppo Hauta-aho.

Hauta-aholla tuntui olevan kokonaisuus hallussa, ja väittäisin että hän
ohjasi hienovaraisen huomaamattomasti koko esitystä, niin kollektiivisesta
improvisoinnista kuin olikin kyse.

Jari Hongisto on tästä eteenpäin minun listallani Suomen paras pasunisti.
Soundillisesti Hongisto pystyy tekemään pasuunalla kaiken mitä kuvitella
saattaa, ja mielikuvitusta riittää myös tonaalisella puolella huikeisiin
kehittelyihin.

Olavi Louhivuori tuntuu tässä ryhmässä jäävän hieman normaalia enemmän
taustalle, ehkä kunnioituksesta vanhempia kollegoja kohtaan. Oli miten oli,
Louhivuori enemmän seurailee kuin lähtee viemään muita mennessään.

Olavi Trio Kalimoineen soitti noin tunnin pituisen matkakertomuksen.
Teemat vaihtuivat kuin huomaamatta toisiin, vetovastuut vuorottelivat, ja
improvisointi oli siis useimmiten sitä kollektiivista lajia, joka tekee jazzista
freetä.

Hatusta voi vetää, mutta korvat täytyy pitää koko ajan höröllään,
ja kunnioittaa myös kaverin näkemystä. Keskustelu on keskustelua ja toimii
vain silloin kun kaikki ovat herrasmiehiä.

Olavi Trion soittajat sellaisia ovat, mutta samalla onneksi sellaisia herrasmiehiä,
joissa on myös särmää. Näin musiikki säilytti koko ajan jännitteensä. Tämä
toinenkin Olavi-keikka kuuluu siis väistämättä sarjaan "Yksi vuoden parhaista
konserteista Jyväskylässä".

Pentti Ronkanen 18.10.2005 (Olavi Trion kuvat Kalevi Plattonen).

------------------------------------------------------------------------------