Nuoren polven hallittua osaamista
Jori Huhtala Quartet Jazz Barissa 9.11.2005

Henry Haapakoski (as, ts, b-cl)
Jaakko Syrjänen (g)
Jori Huhtala (b)
Simo Laihonen (dr)

Jyväskylä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut kiistatta
tärkein suomalainen jazzkaupunki, jos pääkaupunkiseutua ei
lasketa. Näin on jos verrataan eri kaupunkien omaa musiikki-
ja muusikkotuotantoa keskenään. Hyviä festivaaleja on toki
siellä täällä pitkin maata, mutta Jyväskylässä tarjonta ja
tapahtuminen on ympärivuotista.

Jazzia on Jyväskylässä soitettu "aina", mutta viime vuosina
on eletty kultaista kautta. Markku Rinta-Pollarin sukupolvi
vaikuttaa nykyään eniten koulutuspuolella, ja seuraavan
sukupolven muusikot kuhisevat bändiympyröissä. Samuli
Mikkonen, Elglandin veljekset, Esa Onttonen, Kari Ikonen,
Tuomo Dahlblom, Joona Toivanen, Olavi Louhivuori ja Kvalda
ovat esimerkkejä viime vuosina Jyväskylässä vaikuttaneista
tärkeistä muusikoista.

Kvalda-yhtye on hieno esimerkki jyväskyläläisen jazzkoulutuksen
voimasta. Aili Ikonen on harvinaisuus, sillä hän antaa toivoa siitä,
että voisi löytyä aidosti omaperäinen, selkeästi suomalainen ja
silti toimiva tapa laulaa jazzia. Kvalda ei kuitenkaan elä vain laulun
varassa, sen herkkä kemia vaatii hienot soittajat jokaiselle postille.
Pianisti Antti Kujanpää, basisti Jori Huhtala ja rumpali Hanne Pulli
ovat yhteistyöllään toteuttaneet sen mihin jokainen yhtye pyrkii:
kokonaisuus on enemmän ja parempaa kuin osiensa summa.

Kvalda ei juuri nyt toimi aktiivisesti, sillä soittajat jatko-opiskelevat
eri paikkakunnilla. Basisti Jori Huhtala työskentelee kuitenkin ainakin
vielä Jyväskylässä. Huhtalan yhtyeitä ovat tällä hetkellä popjazzia
soittava Good Morning sekä nyt Jazz Barissa esiintynyt basistin
omiin nimiin merkattu kvartetti.

Sävellysvastuun perusteella yhtye olisi yhtä hyvin voinut olla
"Huhtala-Haapakoski Quartet", sillä omasta materiaalista noin
puolet oli Huhtalan, puolet saksofonisti Henry Haapakosken.

Haapakoski on aiemmin esiintynyt edukseen mm. Jyväskylä Big
Bandin solistina ja monissa paikallisissa pikkuyhtyeissä. Hänellä on
etunaan kohtuullisen harvinainen soolosoitin, bassoklarinetti, sekä
pääsoittimensa saksofonin (käytössä sekä tenori että altto)
poikkeuksellisen voimakas ja kiinteä soundi.

Toinen muusikko, joka tulee väistämättä jatkossa tutuksi myös
Jyväskylän ulkopuolella, on kitaristi Jaakko Syrjänen. Kova jami-
kokemus Jazz Barin lavalta näkyy ja kuuluu. Syrjänen on monella
tapaa teknisesti taitava: hän on näppärä sormistaan, ja lisäksi
hänellä on poikkeuksellisen hyvä sounditaju. Nuori soittaja tarvitsee
enää hieman lisää vapautta ja heittäytymistä, nyt kontrolli on
päällä loppuun asti. Kunhan Syrjänen päästää käsijarrun irti, voi
tapahtua mitä vain.

Komppikaksikko toimi myös mallikkaasti. Tampereen jazzkuvioista
tulleen rumpali Simo Laihosen työ oli maltillista ja pelkistettyä.
Huhtala itse pääsi totutun luotettavan yhtyesoittamisen lisäksi
hyvin esille myös solistina. Hänellä on mainio, selkeästi erottuva,
"laulava" bassosoundi, joten yhtye saattoi käyttää bassoa jopa
melodian kuljettajana.

Kokonaisuutena bändin soitto oli erittäin tyylikästä ja kurinalaista.
Tämä olikin ainoa asia, joka jäi askarruttamaan jälkimakustelussa:
onko kvartetin musiikki liiankin hillittyä ja kontrolloitua? Haluaisinpa
nähdä nämä soittajat treenikämpällä irrottelutunnelmissa,
potentiaalia saattaisi olla nyt kuultua paljon verevämpäänkin
meininkiin.

Suomijazz / Pentti Ronkanen 10.11.2005.

.....

Lyhyet keikkamuistiinpanot (nimet tulkintoja kuulutusten pohjalta):

Nuorallatanssija (Huhtalan). Haapakosken vahvasti kaiutettu
saksofoni avaa yksin. Syrjäsen sähkökitara, Huhtalan basso ja
Laihosen rummut hiipivät hiljalleen mukaan. Vapaata kelluntaa,
mutta myös biittiä. Kitara ja foni sooloilevat yhdessä keskustellen,
toisiaan linjoillaan täydentäen. Jo ensimmäisen kappaleen aikana
Syrjänen loihtii soittimestaan esiin rikkaan sävykirjon, hän ei
todellakaan ole mikään yhden soundin soittaja. Nuorallatanssija
on moniosainen hajanaisuuteen saakka.

Somero (Huhtala). Kantrihölkkää, kevyt välipala, joka eli lähinnä
Haapakosken kauniin fonisoundin ansiosta, myös Syrjänen sorvasi
pätevän soolon. Huhtalan omassa soolossa rajat tulivat enemmän
vastaan, kantrimusiikki ei oikein anna tilaa irtiotoille. Kepeä
vitsinomainen kokeilu, jota tuskin kovin kauaa kannattaa mukana
roikuttaa.

Emali (Haapakoski). Kappale alkoi basson ja fonin duolla ja nämä
soittimet pysyivät pääosissa jatkossakin kitaran ja lyömäsoittimien
maalaillessa taustalla. Huhtala sovelsi varovaisesti perkussiivista
otetta basson käsittelyyn. Fonin ja lyömien duojakson jälkeen
basso astui johtoon, viemään melodiaa, mikä onnistuukin Huhtalan
kauniilla soundilla luontevasti.

Tampere (Huhtala). Pääosassa Haapakosken bassoklarinetti, jonka
soolon aikana tausta junnasi aluksi pitkään turhan staattisesti
paikoillaan. Homma alkoi toimia perinteisellä konstilla, muuta ei
tarvinnut muuttaa kuin lisätä volyymiä ja ryskettä, ja niin rokattiin
huolet pois. Hienon soolon Haapakoski joka tapauksessa pääsi
tekemään. Loppuosa oli kaunis, eleginen, kaikuisa sähkökitara ja
bassoklarinetti vuoropuhelivat eloisasti kunnes edettiin
tehokkaaseen unisonoteemaan marssirumpujen säestyksellä.

Frozen melody (Edward Vesala). Intensiivistä soittoa, Henry
Haapakosken fonisoundi oli juuri niin fyysisesti vahva kuin Vesalan
musiikissa pitää ollakin. Huhtalan bassosoolo toi jälleen esiin
miehen erottuvan soundin ja Laihonen väritteli osuvasti lautasilla
ja kilistimillä.

Kioto (Haapakoski). Laihosen rumpusoolo havahdutti, soolon
jälkeen rumpali herkesi biittiin ja sai aluksi vain Haapakosken
seurakseen. Kun muut muusikot tulivat mukaan, revittiinkin jo
lähes jazzrockia, kitara ulvoi ja foni huusi. Haapakosken astuttua
sivuun, kitaratrio yltyi illan energisimpään menoon, näin etenkin
Syrjänen soolossaan. Tehokasta räimejazzia.

Parannus - hyi helvetti! (Huhtala). Nimestään huolimatta balladi,
joka antoi eniten tilaa bassoimprovisaatiolle. Haapakosken
saksofoni nousi jatkossa jälleen vahvimmaksi lenkiksi.

? (Haapakoski). Nimeltään tuntemattomaksi jäänyt kappale oli
teemaltaan koukkuinen jazzrockaava veto. Välillä rytmipuolella
lasketeltiin suoraa jazzkomppiakin, ja Syrjänen pääsi vauhtiin
komealla soundilla. Sitten saksofoni jutteli jonkin aikaa pelkän
kiivaan walking bassin päällä, mutta Laihosen tungettua mukaan
Haapakoskikin pisti hanat pohjaan. Energisen bassosoolon jälkeen
palattiin teemaan. Kyllä toimi, komeasti, ja encore oli tällä ansaittu.

Lonely woman (Coleman). Encoressa jatkettiin siitä mihin oli jääty,
energiajazzilla. Kitaratrio toimi jälleen komeasti ja Syrjänen veisteli
illan hienoimpiin kuuluvan soolon.

--------------------------------------------------------------------