Kaksi kertaa
Kähärä
How Many Sisters Jazz Barissa
11.11.2005
Anna-Mari Kähärä Orkesteri Lutakossa
3.12.2005
Anna-Mari Kähärä vieraili
Jyväskylässä kaksi kertaa lyhyen ajan sisään.
Kokoonpanot
ja konseptit olivat tyystin erilaisia, mutta keikkoja yhdisti yksi asia:
hurja yleisönsuosio.
Kähärä itse mainitsee mieluusti spiikeissään edustavansa
marginaalimusiikkia. Totta
tuokin, mutta marginaalimusiikin rajoissa hän on myös
ylettömän suosittu ja silminnähden
rakastettu taiteilija.
Fiilis oli katossa niin Jazz Barissa How
Many Sisters -konserteissa (kahdesta viikonlopun
keikasta näin perjantain esityksen) ja Lutakossa Anna-Mari
Kähärä Orkesterin keikalla.
Kaksi encorea oli esityksille yhteistä, ja molemmissa tapauksissa
esiintyjät olisivat
halutessaan saaneet encoreita helposti vielä
lisääkin.
Kähärä tekee omaa musiikkiaan
pitkäjänteisesti ja hötkyilemättä. Molempien yhtyeiden
ohjelmisto uusiutuu kyllä, mutta hiljalleen ja varovaisesti, ilman
mitään dramaattisia
tyylin- tai suunnanmuutoksia. Tekeminen on kuitenkin niin korkeatasoista,
että vaikka
näitä esiintymisiä on tullut koetuksi tiiviiseen tahtiin,
ei kyltääntyminen ole vielä
lähelläkään, etenkään yllätysvalmiin
Orkesterin tapauksessa.
.....
How Many Sisters
Anna-Mari Kähärä - laulu
Pirjo Aittomäki - laulu
Mervi Hiltunen - laulu
Kirmo Lintinen - piano
Tuure Koski - basso
Tomi Salesvuo - rummut
Yhteistä taivalta 80-luvulta saakka
tehnyt laulajakolmikko Anna-Mari Kähärä, Pirjo
Aittomäki ja Mervi Hiltunen on saanut vakiinnutettua myös
säestävän yhtyeensä. Kirmo
Lintisen trio on pysynyt matkassa jo useamman vuoden ajan, ja tämä
kaksi Yrjö-palkittua
muusikkoa (Kähärä 2003, Lintinen 2004) sisällään
pitävä kompus on nykyään todella tiivis
ja toimiva.
Lintinen on pianistina suoraselkäisen
klassisen koulukunnan edustajia, taidemusiikin
soittotekniikka tunkee myös jazzin puolelle, niin että joskus Lintinen
tuntuu kaikesta
sujuvuudestaan huolimatta värittömältä eikä kovin
persoonalliselta soittajalta
("persoonallisuus" ja "tekniikan puutteet" ovatkin alati mielenkiintoinen
yhdistelmä
rytmimusiikin puolella).
Bändin basisti on Tuure Koski, jolla
sattuu olemaan yksi parhaista bassosoundeista tässä
maassa. Kosken monipuolinen tausta ja "kaikkien rytmimusiikkien" hallinta
vakuuttaa koko
ajan myös HMS-yhteydessä.
Rumpali Tomi Salesvuo on sopeuttanut oman
soittonsa nykyään hienosti laulajien taustalle.
Hän on tullut tutuksi sellaisen musiikin parissa, jossa
lyödään paljon ja kovaa, mutta
nykyään onnistuu myös hillitty, nautittava nyansointi.
Keikka alkaa samalla tavalla kuin levykin,
Kähärän tunnelmallisella kappaleella When I was
one and twenty. Aittomäki laulaa johdannon ja kuulostaa hyvältä.
Kakkosbiisi Love is love
tuo lisää eroa konsertin ja tallenteen välille, kolmikon
laulusoundissa on inhimillistä
huokoisuutta ihan eri tavalla kuin levyllä, ja kun keikka kuulostaa
paremmalta, levy alkaa
tuntua ylituotetulta.
Thank you for the kiss innostaa pianotrion
vauhtiin, soittajat ovat hyvässä vedossa,
balanssi laulajien kanssa on mainio silloin kun kaikki kuusi ovat yhtä
aikaa äänessä. HMS:n
kriittinen kohta tulee esiin tässä kappaleessa: silloin laulun
soundi on viihteellisimmillään,
se ei ole minun mielestäni järin innostava.
Levyn vahvimpiin hetkiin kuuluvaa
Somewhere-balladia vedetään aluksi pelkän pianon
säestyksellä, ja jälleen soivat kolmen laulajan äänet
komeasti yhteen. Lintisen säveltämän
instrumentaalin ajan tytöt pitävät taukoa. Se ei ole keikan
intensiteetin kannalta onnistunut
ratkaisu, sillä yleisön joukossa seurustelu alkaa
välittömästi. Osoittipahan tapahtunut
ainakin ketä oli tultu kuuntelemaan.
Sea fever on levyn groovaavinta antia.
Tyylillisesti se olisi käynyt hyvin myös Anna-Mari
Kähärän Orkesterin levylle. Nyt nousee ensimmäistä
kertaa kunnolla esiin Kähärän oma,
tunnistettava laulutyyli. Vauhdikas pianotrio-osuus imee hyvin, ja kaikkiaankin
tämän
kappaleen keinunnassa HMS on värikkäimmillään ja
viehättävimmillään. Lisää samaa sarjaa
tulee myöhemmin kun HMS versioi Kähärän omalta levyltä
Requiem-kappaleen. Siinä
kuullaan illan voimallisinta laulamista, nyt ei säästellä.
Tällaista dramaattista hehkua
siskoilta toivoisi enemmänkin.
Toisessa setissä kuullaan
Kähärän säveltämistä uuden levyn kappaleista
vielä Autumn in my
heart ja Nothing, mutta muuten mennään lainasävelten avulla.
Yleisö kuumenee sitä mukaa
mitä tutumpaa ja vauhdikkaampaa tavaraa tuutista tulee.
What is this thing called love?, Can't
take that away from me, Luck be a lady ovat illan
kevyttä amerikka-osastoa. Jukka Linkolan Oula, take a coca cola -hassuttelun
jälkeen
kuullaan myös suomenkielistä hupailua ja kansanmusiikillisia tunnelmia
lähes Värttinä-tyyliin
asti.
Lintisen trio saa toisen jakson omassa
kappaleessaan yleisön hyvin mukaan. Cosi fan tutten
alkusoitto ei istu HMS:n levylle, mutta keikalla se puolustaa hyvin paikkaansa
välipala-
irrotteluna.
Tärkeintä showssa ovat kuitenkin
laulajat. Hiltunen, Aittomäki ja Kähärä hurmaavat
viihdejazzillaan Jazz Barin naisvoittoisen yleisön täydellisesti,
ja vasta toisen encoren
jälkeen talosta alkaa purkautua ulos onnellisina hymyileviä
ihmisiä.
.....
Anna-Mari Kähärän
Orkesteri
Anna-Mari Kähärä - laulu
Marzi Nyman - kitara, kosketinsoittimet, laulu
Jarmo Saari - kitara, basso, mandoliini, laulu
Zarkus Poussa - lyömäsoittimet, basso,
laulu
Kähärän oman orkesterin
Jyväskylän-keikka oli minulle samalla ensimmäinen kerta
uudistuneessa Lutakon tanssisalissa. Suomen parhaaksi rock-klubiksi valittu
Lutakko on
säilyttänyt paljon vanhaa, mutta sisäänkäynti on
pistetty uusiksi, ilmastointi laitettu
kuntoon ja lavan paikkaa vaihdettu.
Koska Lutakolle toivoo kaikkea
hyvää, harmittaa että paikan suunnittelussa on mokattu
pahasti. Nyt olisi ollut tilaisuus tehdä kaikki puhtaalta
pöydältä, joten virheitä on vaikea
ymmärtää. Ongelmat liittyvät anniskeluun ja liikkumiseen.
Kaikki kulkuväylät salissa
tukkiutuvat täydellisesti silloin kun paikka on suunnilleen
täynnä, kuten nyt oli asian laita.
Salin laidoilla saattaa olla tyhjää tilaa, mutta sitä eivät
uudet paikalle tulevat ihmiset
tungoksen läpi enää havaitse, ja jäävät
sisääntulon lähelle lisätukkeeksi. Allekirjoittanut
toki löysi lopulta tiensä lähelle eturiviä, mutta harmittelen
niiden kiltimpien ihmisten
puolesta, jotka eivät uskaltaneet tunkeutua tungoksen läpi
väljemmille vesille tai
paremmille kuuntelupaikoille. Anniskelua taas on vain yhdessä paikassa
kapean käytävän
takana, joten muualla istuvat tai seisovat asiakkaat joutuvat tunkemaan
ihmismassojen
läpi mennen tullen juomaa hakiessaan. Summa summarum: baarin ja lavan
sijoittelu ovat
epäonnistuneet, lava olisi pitänyt viedä takaseinälle
asti, ja ajatella anniskelupisteet
kokonaan uusiksi.
Anna-Mari Kähärän keikkaa
tilakysymykset eivät onnistuneet pilaamaan. Läheltä eturiviä
löytyi lopulta pieni tyhjä tila, ja läheltä seurattuna
hienon laulajan ja uskomattoman
orkesterin keikan intensiteetti valloitti täysin.
Pekka Kuusisto ei pystynyt joulukuun kolmen
keikan minikiertueelle osallistumaan
sairasloman takia, mutta jäljelle jäänyt nelikko selviytyi
hienosti viuluvirtuoosin
poissaolosta. Nämä muusikot ovat tottuneet vastuuseen, joten
jännite ei herpaantunut
silloinkaan kun lavalla oli hetkisen aikaa kitaristi Jarmo Saari yksin tai
toinen kitaristi
Marzi Nyman kaksin lyömäsoittaja Zarkus Poussan
kanssa.
Itse asiassa Poussan ja Nymanin duobravuuriksi
kehkeytyvä suomalaisen populaarimusiikin
pikakelaus oli illan riemukkainta ja takuuvarmasti raivokkainta virtuoositeettia.
Rockin ja
iskelmän "klassikot" vaihtuivat nopeimmillaan muutaman sekunnin
välein, tyylilajista,
rytmiikasta ja temposta toiseen. Käsittämättömän
taitavasti toteutettu, hullu ja hauska
superpotpurri. Ja tämä remellys oli vain välivaihe orkesterin
Love for sale -versiossa,
kertakaikkisen nerokkaasti sovitetussa Cole Porter -klassikossa. Kaikkea
tätä ilakointia
oli jo hyvin pohjustettu Frank Zappalta lainatulta sekobiisillä Dangerous
kitchen, joka
oli näyte orkesterin haluista ja kyvyistä riskeihin.
Toki illan aikana kuultiin ennen kaikkea
Anna-Mari Kähärän omaa tuotantoa, enimmäkseen
tämän orkesterin ensimmäiseltä levyltä. Hienoa,
persoonallista, "vakavaa" musiikkia. Juuri
tässä laadukkaiden, sävykkäästi sovitettujen laulelmien
ja pähkähullun kohkaamisen
yhdistelmässä piilee Anna-Mari Kähärän Orkesterin
salaisuus, sen ainutlaatuisuus.
AMKO:n musiikillinen teatteri on mahdollista
vain näin, kun kaikki soittajat ovat oman
soittimensa persoonallisia huipputaitajia. Lisäksi Kähärän
orkesterissa kaikilta vaaditaan
laulutaitoa, vieläpä niin ettei oma ääni riitä
alkuunkaan, vaan sovitteisiin on hehkuteltava
monenlaista äänenväriä ja äänen tuottamisen
tekniikkaa. Bändin pojat kykenevätkin
tuottamaan ongelmattomasti niin mahtavia bassoja kuin kireänkirkuvia
falsettejakin.
Orkesterin rytmikeskus on Zarkus Poussa,
jonka persoonallinen lyömäsoitinsetti antaa
rumpaleille ihmeteltävää. Voiko kaiken tehdä näin
toisin? Ei hi-hattia, vain yksi lautanen,
ei virvelirumpua, ei jalkapedaalia bassorummulle. Poussa tekee kaiken rytmin
käsillään, joko
paljailla tai eri aseilla lyöden, parin lattiatomin lisäksi
käytössä on mahtavan kokoinen,
kallelleen asetettu bassorumpu ja käsirumpuja. Settiään hän
käsittelee fiiliksen mukaan
milloin istuen, milloin seisoen, mutta aina hirveällä sykkeellä
ja täydellisellä ajoituksella.
Jos joku suomalainen on syntynyt rytmi veressään, sen on oltava
Poussa.
Jos oli How Many Sisters Jazz Barissa "ihan
OK", AMKO oli Lutakossa loistava.
Viiden tähden keikka!
Suomijazz / Pentti Ronkanen
4.12.2005.
----------------------------------------------------------------------------------------
|
