Suomijazz - Kalottjazz & Blues 2006

Leppoisa kahden valtakunnan musiikkijuhla
Kalottjazz & Bluesin laadukas linja pitää

Kalottjazzin kantaviin voimiin kuuluva Jukka Piiroinen palkittiin Jazzliiton
kunniakirjalla. Kuvassa vasemmalta Haaparannan kulttuurisihteeri Tapio Salo,
Jazzliittoa edustanut Arto Murtovaara ja Jukka Piiroinen.

Kalottjazz & Bluesin henki kiteytyy parhaiten Pikisaaren ulkoilmakonserttien
miellyttävässä miljöössä. Pienen tapahtuman kiireetön ilmapiiri antaa oivat
mahdollisuudet musiikista nauttimiseen. Tämän parempaa paikkaa jazzpiknikille
ei Suomesta hevin löydy, ja muutenkin festivaalin rentoon menoon on aina
mukava sukeltaa.

Kansainväliset huippunimet puuttuvat, mutta Suomen ja Ruotsin mielenkiintoisilla
tuoreilla artisteilla ja huolella valituilla pääesiintyjillä selvitään hyvin. Ohjelmallinen
kokonaisuus on löytänyt omat tyylilliset uomansa ja hyvän tasapainon. Rakenne
voidaan hyvinkin pitää yllätyksettömänä vuodesta toiseen, sillä sisällön kanssa
uskalletaan ottaa myös riskejä, ja sehän on festivaalin mielenkiinnon kannalta
tärkeintä.

Kuten jo festivaalin nimikin kertoo, blues on tasavahvalla osuudella mukana
Kalotin ohjelmistorakenteessa. Suomijazz.com keskittyi kuitenkin jazziin.
Ohjelmaan mahtuivat lauantain ja sunnuntain Pikisaaren konserttien lisäksi
hyvinkin korkeataiteelliset konsertit Aineen taidemuseossa sekä Tornion kirkossa.
Tämän ulkopuolelta mainittakoon, että pianojazzilla oli jälleen merkittävä osuutensa
Kalotin ohjelmassa, sillä festivaalin alkupäivinä olivat jo konsertoineet Lenni-Kalle
Taipaleen ja Joona Toivasen triot.

Sofia Jernberg & Cecilia Persson
Aineen Taidemuseo 1.7.2006

Sofia Jernberg (voc)
Cecilia Persson (p)

Aineen Taidemuseo on profiloitunut vuosien saatossa taidejazzin konserttipaikaksi.
Tämä linja piti jälleen antoisasti. Paavo-septetin kantavat voimat, laulaja Sofia
Jernberg ja pianisti Cecilia Persson pitivät mainion matineatyyppisen duokonsertin
museolla. Tupa oli tuttuun tapaan täysi tässä ilmaiskonsertissa, jossa mentiin jo
melkoisen kokeellisen ilmaisun alueelle.

Sofia Jernbergin laulu oli teknisesti hyvinkin omaperäistä, alituiseen uusia ja
erikoisia efektejä hakevaa. Pelkkää etsimistä ei tekeminen kuitenkaan ollut, sillä
tietystä epätasaisuudesta ja kokonaisuuksien hahmottomuudesta huolimatta
lopputulema oli hyvinkin positiivinen.

Jernberg ei sovella jazzfraseerausta vaan laulaa melko suoralla, puhtaalla ja
kuulaalla äänellä. Ultrakorkeat äänet, kurkussa muodostuvat narinat, korinat ja
pihinät sun muut efektit asettuvat sujuvasti musiikin palvelukseen. Ihan
täydellisen valmiilta metodi ei maistunut, esitys oli läpisympaattinen, mutta
ennemmin mielenkiintoinen kuin vielä vakuuttavan täysipainoinen taiteellinen
kokonaisuus.

Seuraavana päivänä teltassa Jernberg ja Persson rakensivat Paavo-yhtyeellään
kiehtovia ja monimuotoisia kudoksia. Siihen verrattuna duoesitys oli
kokeilevuudestaan huolimatta selkeämpi, joten Jernbergin ja Perssonin kyvyt
saivat hienon ristivalotuksen kahden konsertin summana.

Fabian Kallerdahl Galore
Pikisaari 1.7.2006

Fabian Kallerdahl (p)
Per "Flamman" Westling (g)
Stefan Wingefors (b)
Lars "Lade" Källfelt (dr)

Raikas, mielenkiintoinen ja hauskakin oli pianisti Fabian Kallerdahlin kvartetin
esitys. Ei ehkä vielä kuolemattoman omaperäisiä kappaleita, mutta hyvinkin
näppäriä ja älykkäitä modernistisia sommitelmia. Bändin voima lepäsi Kallerdahlin
ja kitaristi Per Westlingin varassa. Sen sijaan kompin työssä oli toivomisen varaa.
Basisti Stefan Wingefors ja rumpali Lars Källfelt pyrkivät kyllä kiitettävän
vaihteleviin rytmityksiin, mutta liian usein tämä yhteen kappaleeseen valittu
rytmi jäi jankkaamaan puuduttavasti kun kykyjä tai haluja kunnon variointiin ei
löytynyt.

Sovituksissaan yhtye suosi unisonoa niin pitkälti, että se alkoi maistua jo
tavaramerkiltä. Kallerdahlin kumppanina unisonoissa oli yleensä Westling, mutta
Wingeforskin osallistui talkoisiin. Kallerdahlin oma solistinen soitto oli intoutunutta,
vuolasta mutta napakan suoraviivaista, helppotajuista mutta silti nokkelaa. Sen
sijaan tämä turhan monen jazzpianistin helmasynti, hyräily tai paremminkin yninä
soolojen intomielisimmissä kohdissa oli tässäkin tapauksessa vain ja pelkästään
häiritsevää.

Kallerdahlin yhtyeen miksaus olisi voinut olla reilusti jazzillisempi: nyt etenkin
basso löi terävänä yli kokonaisuuden. Muiden yhtyeiden kanssa ei ongelmia
esiintynyt, joten jatkossa sekä kaunosieluinen Jazzsiskot että aggressiivinen
Actis Band soivat pitkulaisessa teltassa erinomaisesti.

Jazzsiskot
Pikisaari 1.7.2006

Johanna Iivanainen (voc)
Mirja Mäkelä (voc)
Jenny Robson (voc)
Riitta Paakki (p)
Ville Herrala (b)
Hanne Pulli (dr)

Jazzsiskojen soundit olivat siis kohdallaan ja jopa hienot. Yhtye oli itse asiassa
kahden trion kasautuma, kun mukana on kolme laulajaa ja kolme soittajaa. Minä
pidin enemmän siitä taustatyöstä: Riitta Paakki on erinomaisen tyylikäs pianisti,
basisti Ville Herrala ja rumpali Hanne Pulli hoitivat omat alueensa erinomaisesti.
Koko setin innostavin biisi kuultiin heti avauksena. Paakin säveltämä musiikki
sai trion säkenöimään tässä ensimmäisessä illan kahdesta pianotriokappaleesta.

Muu ohjelmisto sujui siten, että laulajista kukin vuorollaan sai esille oman
sävellyksensä ja samalla hoidettavakseen pääsolistin tehtävät. Sääntönä oli
myös, että kaikille muillekin täytyi aina löytyä tekemistä, joten muut laulajat
tukivat solistia miten milloinkin.

Jenny Robsonin Costa Ricassa säveltämät, vastikään uudella levyllä julki tulleet
laulut olivat tasaisen varmoja ja huolella rakennettuja esityksiä, vaan eivät
ainakaan tässä yhteydessä mitenkään säkenöiviä uuden laulumusiikin edustajia.
Mirja Mäkelän kaksi viisua olivat vississä jähmeydessään enemmän runollisia
kuin laulullisia. Näin Johanna Iivanaisen säveltämät kappaleet olivat lopulta
konsertin luontevinta ja mehevintä antia.

Myös laulajana Iivanainen erottui selkeästi. Kaikki kolme ovat taitavia
improvisoijia, mutta Iivanaisen äänimateriaali on ainoa jota uskaltaisin väittää
persoonalliseksi. Huokoisen hauraassa, kevyesti soljuvassa äänessä on sitä
jotakin. Iivanaisen tyylitajusta sen sijaan en ole päässyt vakuuttumaan, niin
sekalaisissa ja tasoltaan laidasta laitaan vaihtelevissa projekteissa hän on
viime vuosien aikana ollut mukana.

Laulajakolmikon työskentely puri hyvin yleisöön, tunnelma teltassa oli lämmin.
En kuitenkaan löytänyt musiikista isommin pihviä. Särmän tai kipinän sijasta
tunsin todistavani löysää lilluntaa. Ennen viimeistä kappaletta Johanna
Iivanainen lupasi tulossa olevan hauskaa iloittelua. Siinäpä taisi sitten löytyä
ongelman ydin, niin vaisua ja energiatonta Jazzsiskojen "iloittelu" oli.

Actis Band
Pikisaari 1.7.2006

Carlo Actis Dato (sax, b-cl)
Massimo Rossi (sax)
Karsten Lipp (g)
Roberto Puggioni (b)
Dario Bruna (dr)

Jos oli Jazzsiskoilla puhti haussa, Actis Band oli sitä itseään: vapautunutta
ja estotonta mahtavuutta, energistä jyrää. Yhtye yhdistää jännittävästi
erilaisia elementtejä, jotka on kuitenkin melko helppo palastella: välimerelliset
etnomusiikit, tiukasti ryskivät (välillä jopa heavyrockin mieleen tuovat) kompit
ja free jazzin solistiset tehokeinot ovat päällimmäisiä rakennuspalikoita.
Värkkäily ei kuitenkaan maistu palasten liimailulta. Hurlumhei toimi loistavasti
kun saumat hävitettiin näkymättömiin huumorin keinoin.

Energiamusiikki vaatii loistavan rumpalin, ja niin myös Actis Bandin dynamo oli
joukkoa yhä uusiin kliimakseihin piiskannut Dario Bruna. Tämä armoton pelimanni
muistutti siitä miten rummut ovat ihan oikeasti LYÖMÄsoittimia: pitää lyödä eikä
vain hellästi hiplata kalvoja. Ainakin silloin kun haluaa tuoda ulos oman energiansa
ja energisoida kuulijansa. Brunan hillitön mättö toimi juuri näin, loi edellytykset
bändin yhtä hillittömälle draiville, ja siten kansan villinnälle.

Teltallinen väkeä lähti kevyesti mukaan Actis Bandin hervottomaan etnofree-
remellykseen. Siihen ei tarvittu showtemppuja, ja bändin harrastama lievä
musiikkiteatteri olikin vain pikantti lisä jo itsessään muhevan kakun päälle.
Heilunnasta ja lopulta yleisön seassa soittamisesta vastasivat puhaltajat,
Massimo Rossi ja itse Carlo Actis. Puhaltajat olivat myös melkoisia virtuooseja:
Carlon kiertohengitystekniikka mahdollisti massiiviset tauottomat vyörytykset
ja kivikasvoinen Massimo soitti paganinimaisen vikkelästi niin sooloissa kuin
koukkuisissa etnounisonoissakin.

Vänkää soittoa tarjoili myös kitaristi Karsten Lipp, hullujen italialaisten matkaan
ties miten joutunut myhäilevä germaani.

Ihan hyvän Pikisaari-konsertin Actis Band huipensi upeasti. Vapauttava kokemus!

Niklas Winter Quartet
Tornion kirkko 1.7.2006

Tane Kannisto (sax, fl)
Emil Hess (sax, fl, b-cl)
Niklas Winter (g)
Juho Laitinen (vc)

Tornion vanhan puukirkon akustiikka toimi Winterin konsertissa melkoisen
mukavasti, kaikua löytyi mutta se ei ollut kovaa, vaan laadultaan huokoista.
Kaikki soittimet pääsivät hyvin esiin, ainoastaan sello oli ajoittain vaikeuksissa
silloin kun kaikki soivat yhtä aikaa. Avaraa tilaa sovituksiin järjestyi kuitenkin
paljon myös sellolle, sillä Winter viljeli runsaasti erilaisia pienyhdistelmiä.

Konsertin antia voisi ajatella kirkollisena jazzkamarimusiikkina. Ei mitään
leimallisen uskonnollista, huolimatta muutamista Piae cantiones -lauluista,
vaan abstraktimmin henkevää. Kvartetin soitinyhdistelmät palvelivat tätä
ajatusta saumattomasti, etenkin kun Winter oli löytänyt sähkökitaraansa
kauniinkuulaan soundin.

Bassopuolen vastuuta yhtyeessä kantoivat milloin Juho Laitisen sello, milloin Emil
Hessin bassoklarinetti. Soolovastuut jakautuivat melko tasaisesti, tärkeitä ääniä
olivat sellon lisäksi Hessin sopraanosaksofoni, Kanniston tenorisaksofoni ja loppua
kohden yhä kantavammaksi voimaksi noussut Winterin kitara.

Koko konsertin puhtain ja syvin "henkevyys" kehkeytyi viimeiseksi kuullussa Bells-
kappaleessa. Kitaristin yksin soittama viisiminuuttinen osuus olisi hyvin riittänyt,
sillä muiden liittyminen mukaan toi toki lisää musiikillista informaatiota, mutta ei
kannattanut henkeä. Syvyys ja syvällisyys alkoi rapautua, kun loppuun tuli turhan
paljon temaattista toistoa etenkin klarinetin osuudessa.

Winterin ja kumppaneiden kirkkomusiikki säteili hiljaista energiaa. Jännittävästi
musiikissa tuntui yhdistyvän ajaton kauneus ja kompleksi haastavuus. Tunteen
ja älyn kamppailu oli sopuisaa, hallinta vaihteli häilähdellen, mutta konsertin
kokonaisuuteen rakentui tässäkin mielessä hyvä tasapaino.

Iso Yrjö
Pikisaari 2.7.2006

Markku Johansson (tp, fl-h)
Eero Koivistoinen (sax)
Pepa Päivinen (sax, b-cl)
Sakari Kukko (sax)
Seppo Kantonen (p)
Pekka Sarmanto (b)
Reiska Laine (dr)

Suomen Jazzliitto on vuodesta 1967 lähtien jakanut Yrjö-palkintoa ansioituneille
jazzmuusikoille. Ensimmäisen palkinnon sai saksofonisti Eero Koivistoinen, joka oli
siten itseoikeutetusti Ison Yrjön johtaja. Tässä Jazzliiton 40-vuotista taivalta
juhlistavassa projektiyhtyeessä soittaa vain ja ainoastaan Yrjö-palkittuja muusikoita,
samoin kappaleet on valittu tämän palkinnon saaneiden säveltäjien tuotannosta.

Kari Kompan Protoscopella aloitettiin, vaan turhan laiskalla tempolla ja löysästi
edeten. Huomattavasti verevämpi oli seurannut Seppo Kantosen Kabuki, joka
innosti sekä Kantosen että Koivistoisen parhaimmilleen. Heikki Sarmannon Ibizan
vahvuudet löytyivät bassoklarinetin ankkuroimasta neljän puhaltajan värikylläisestä
maalailusta sekä Sakari Kukon roisista soolosta. Kukkohan ei soittajana pyri
siisteyteen, vaan soittaa ekspressionistisesti ja aina riskirajoilla.

Koivistoisen Straight up toi konserttiin jo ihan tervetullutta funkjazzin energiaa.
Jukka Linkolan Haukivaari oli rattoisaa, puhaltimet hyvin työllistävää ja hyödyntävää
satsia. Pidemmän päälle Linkolan teos kallistui kuitenkin kertomaan paljon koko Iso
Yrjö -projektista: soitto soi ihan okei, kaikki on tarkasti ja professionaalisesti tehtyä,
mutta silti jotensakin kohokohdatonta.

Virkamiesjazzia, ilkeä sanoisi. Se kipinä, jolla jokaisen bändin olemassaoloa pitäisi
pystyä perustelemaan, on Ison Yrjön tapauksessa huolellisesti kätketty. Tuntui
että soitellaan vain soittamisen vuoksi, kivan projektin merkeissä ja ilman suuria
tunteita.

Yhtä kaikki, Pikisaaren hyvä yleisö palkitsi Ison Yrjön veteraanit encorella.
Vihonviimeisenä numerona kuultiin sitten sellaista tautisen menevää straight ahead
-jazzpoljentoa, jonka Pekka Sarmanto ja Reiska Laine hallitsevat unissaankin. Lopun
unisonoissa ja Laineen dynaamisissa välikkeissä saatiin jo aavistusta siitä, miten
kova juttu Yrjö-orkesteri voisi olla jos sen soittajat saataisiin oikeasti innostumaan.

Paavo
Pikisaari 2.7.2006

Sofia Jernberg (voc)
Cecilia Persson (p)
Per "Ruskträsk" Johansson (sax)
Nils Berg (sax)
Thomas Backman (sax)
Clas Lassbo (b)
Gustav Nahlin (dr)

Paavon kaltaiset yhtyeet ovat lopulta se paras syy miksi festivaaleja ylipäätään
pitää olla olemassa ja miksi festivaaleilla kannattaa käydä. Juuri festivaaleilla kuulija
joutuu ja pääsee törmäämään yllätyksiin, sillä yksittäisiin konsertteihin useimmat
menevät vain kun varmasti jo ennakolta tietävät esiintyjän mieluisaksi.

Sofia Jernbergin ja Cecilia Perssonin taiteilija- ja säveltäjäpersoonat olivat tällä
kertaa se Kalott Jazzin innostava yllätys, kun Actis Bandin lavakiehunta on
useamman Suomen-keikan jälkeen jo yleisessä tiedossa.

Pianisti Persson ja äänitaiteilija Jernberg ovat säveltäneet kaiken Paavo-yhtyeen
materiaalin. Hienosti sovitetun orkesterikudoksen toteuttajiksi he ovat saanet
erinomaisia nuoria muusikoita sekä bonuksena päälle jo veteraaniksi laskettavan,
Ruotsin puhaltajien eliittiin kuuluvan Per "Ruskträsk" Johanssonin.

Säveltäjäkaksikosta Jernbergin teokset perustuivat enemmän leikitteleviin äänellisiin
kokeiluihin ja raisuihin intervallihyppelyihin, kun taas Persson loi järeämpiä ja
moniulotteisempia kokonaisuuksia. Erityisleiman yhtyeelle tuo Sofia Jernbergin
epäsovinnainen äänenkäyttö, mutta kaikki muutkin osat ovat paikallaan. Väkivahva
puhaltajakolmikko soitti enimmäkseen rikassävyisenä kuorona, mutta myös solistinen
tekeminen vakuutti. Ruumiinkielelläänkin jazzin syvintä olemusta luodannut
saksofonisti Thomas Backman kuului ehdottomasti festivaalin innostavimpiin
solisteihin.

Kalottjazz & Blues

---------------------------------------------------------------------------------