John Abercrombie. Kuva: Pentti Ronkanen.

Suomijazz.comin Keitelejazz-raportti käy tällä kertaa festivaalin
kulkua läpi järjestelyihin osallistuneen silmin. Puolueettomuudesta
ei ole siis tietoakaan, mutta festivaalin yleisarvosanan antaminen
toki jätetään muille medioille. Jutun loppuun, kuvaosuuden jälkeen,
onkin kerätty muutamia lainauksia eri lehdistä.

Ja vielä: järjestelykiireiden keskellä esityksiin ei pysty paneutumaan
samalla tavalla kuin normikuuntelijana. Siksi tällä kertaa Suomijazzin
koosteessa on tyydytty lyhyisiin kommentteihin tärkeimmistä
konserteista.

Keitelejazz ei saa lainkaan esimerkiksi opetusministeriön kulttuuri-
tapahtumille tarkoitettua tukea. Äänekosken kaupungin avustuskaan
ei ole seurannut yhtyeiden hintakehitystä. Siksi tapahtuman
rahoituksen kannalta ovat merkittäviä festivaalin aloittavat rockillat.
Raaka totuus on, että Zen Cafén tuotolla maksetaan John
Abercrombien ja Louis Sclaviksen kaltaisten huippujen tuottamista
Suomeen ja Äänekoskelle.

Tosin tämä suhde on muuttumassa parempaan suuntaan: festivaalin
jazzillat ovat keränneet vuosi vuodelta enemmän ja enemmän yleisöä.
Silti voi sanoa niinkin, että jazzin puolella todella vetovoimaisen illan
rakentaminen on niin kallista, että tukea edelleen tarvitaan rockilloista.

Rockille ja bluesille omistettu torstai on ollut perinteisesti Keitelejazzin
tuottoisin ilta. Joitakin vuosia sitten mukaan tuli uutena keskiviikkoilta.
Sen taloudellinen merkitys ei ole suuri, vaan ilta on kädenojennus
Äänekosken kaupungille. Illan ohjelma oli tänäkin vuonna selkeästi
suunnattu nuorisolle, jolle kaupungissa ei muutoin juuri tarjontaa ole.
Keskiviikko onkin enemmän off-Keitelejazz kuin varsinaista festivaalia.

Keskiviikkona Apulanta osoitti oivaa keikkakuntoa ja urheilumieltä.
Wirtanen on vedossa, ja kehnohkosta basistista huolimatta bändi
toimii komeasti. Tosin Apulanta veti kaikkien aikojen pohjalukemat
jazzhuumorillaan: joka vuosi nimittäin joku rockbändeistä tajuaa
olevansa "jazz"-festivaaleilla, ja luulee olevansa fiksu v-llessaan
"jazz"yleisölle. Tosiasiassa paikalla oli keskiviikkona tietenkin vain
rockyleisöä, jotka kiusaantuneina joutuivat kestämään Apulannan
hölmöilyä. Bändin "jazz"välisoitot pilasivat keikan intensiteettiä aika
tavalla.

Torstaina kuultiin kolme kovaa keikkaa, joista kaksi ensimmäistä oli
minun makuuni, ja viimeinen puolentoistatuhannen muun. 22-Pistepirkko
avasi upeasti. Täysin tinkimätöntä meininkiä , jossa yleisökontaktista
vastasi lähinnä basisti-kosketinsoittaja Asko Keränen. Muuten bändi
keskittyy täydellisesti vain ja ainoastaan soittamiseen. Jännittävää
materiaalia, omintakeisia soitinnuksia, täydellisiä soundeja. Upea keikka!

Hyvin veti myös Eero Raittinen meluisine miehineen. Raittinen itse on jo
eläkeiässä, mutta laulaa rajummin kuin koskaan. Noisy Kinda Men on
kova rhyhm'n'blues-retkue, asenne on yhtä totaalinen punkkareilla
aikoinaan, mutta soittotaidot ovatkin jo jotakin aivan muuta.
Hienosti päivitettyä juurimusiikkia.

Zen Café teki sen mitä saattoi odottaa: täytti tanssitilan ja nosti
loputkin teltassa olleet penkeille ja pöydille. Kovaa duunia bändi teki,
ja ansaitsee kyllä kiitosta keikkamoraalistaan. Sille vain en mahda
mitään, että Samuli Putron biisintekometodi ylenmääräisine lyhyiden
fraasien toistoineen pistää haukottelemaan. Rock on yksinkertaista,
mutta jotain rajaa…

Perjantaina ei tällä kertaa puhdasta jazzia kuultu lainkaan. Ilta
rakennettiin Mary Coughlanin ympärille, ja siihen moodin ei mikä tahansa
sovi, ei ainakaan diibadaabajazz. Naisten illasta tuli vahva kokonaisuus,
joka kiinnosti myös yleisöä. Jazzohjelmistoinen perjantai on ollut
festivaalin väliinputoaja, nyt väkeä oli enemmän kuin koskaan.

Mary Coughlan lunasti ainakin omat toiveeni täydellisesti. Olen nähnyt
Coughlanin keikalla kolmesti aiemmin, ja tämä voitti kyllä kaikki muut
kokemukset. Rummuton yhtye oli hyvin balanssissa Maryn kanssa:
laulu oli ykkösasia, mutta tarvittaessa taustaltakin löytyi osaamista ja
mielenkiintoista soittoa pianisti James Delaneyn johdolla.  

Ja se laulu: miten helposti kaikki käy kun musiikki vain virtaa laulajan
lävitse. Ei koristelua tai yliyrittämistä, ei pinnistelyä tai pakottamista,
pelkästään luottamista omaan uskomattomaan, ja sittenkin
maanläheiseen soundiin. Jos haetaan jotakin niin järjetöntä kuin
tämän päivän Billie Holidayta, ei kopiota, vaan originaalia siniveristä
laulajaa, Mary on minun ehdokkaani.

Erinomaisen keikan soitti myös perjantain avannut Erja Lyytinen Band.
Lyytinen on löytänyt aivan oman, kevyenkuulaan otteen sekä lauluun
että kitarointiin. Blues saattaa olla lähtökohtana, mutta Lyytinen on
edennyt jo kiitettävän kauas valtavirroista.

Perjantai-illan päättänyt Värttinä soitti Äänekoskella yhden harvoista
Suomen-keikoistaan. Viimeksi olin nähnyt ryhmän vuonna 1994
Rääkkylässä. Silloinen kollektiivinen hurmos on korvautunut ammatti-
taitoisella etnoshowlla, jossa muusikot ovat väistyneet kiltisti riviin
takavasemmalle, ja kolme laulajaa liikehtivät suurieleisesti edustalla.
Bändi on edelleen kovatasoinen, ja kyllähän showkin toimii, mutta
jonkinasteista pinnallisuutta touhussa oli Coughlanin jälkeen aistivinaan.

Ilmiliekki Quartet heitti lauantaina hienon konsertin Äänekosken
kaupungintalolla. Bassoa lukuun ottamatta vahvistamaton keikka oli
parasta Ilmiliekkiä. Kaupungintalon akustiikassa yhtye pystyi soittamaan
hyvin hiljaa, ja silti kaikki kuului täyteläisesti. Olavi Louhivuori lähes
hiveli lyömäsoittimiaan, ja Verneri Pohjola hämmästytti sillä, miten pieniä
ääniä trumpetista voikaan lähteä. Konsertin tunnelma oli lähinnä harras.
Tämä keikka olisi sietänyt tulla taltioiduksi julkaisemista varten!

Lauantain pääkonsertissa kuultiin sekä odotettua soittoa että yllätyksiä.
Odotettua oli rumpaleiden herätysliikkeen nostattaneen Dave Wecklin
junttauksen ohella kitaristi John Abercrombien persoonallinen tyyli, joka
viimeisten vuosikymmenien aikana on muuttunut vähän jos ollenkaan.
Mitään syytä Abercrombiella ei muutoksiin olekaan, niin kehittynyttä
ja jalostunutta ilmaisu on.

Abercrombien yhtye tarjoaa soinnillisesti harvinaista herkkua. Viulisti
Mark Feldman ja basisti Marc Johnson luovat yhdessä hienon
kamarimusiikillista soundia. Kun yhtyeen vielä täydentää aina loistokas
Joey Baron, on kasassa melkoisen ainutlaatuisesti hengittävä, herkkä
ja herkullinen huippuryhmä.

Louis Sclaviksen nelihenkistä Napolis's Walls-yhtyettä on viime
vuosina kuultu Tampereella, Raahessa ja Porissa. Tähän napolilaisten
ydinryhmään kuuluvat klarinetteja ja sopraanosaksofonia soittavan
Sclaviksen lisäksi sellisti Vincent Courtois, kitaristi Hasse Poulsen ja
äänitaiteilija, trumpetisti Médéric Collignon. Nyt Äänekoskella kuultiin
laajennettua versiota, jossa orkesterin vahvuuteen oli lisätty rumpali,
kosketinsoittaja-kitaristi ja räppäri.

Klarinetisti Sclaviksen omat soolot olivat hänelle ominaiseen tapaan
enemmän sointi. ja sointukenttien luontia kuin selkeän temaattista
toimintaa. Äänitaiteilija Mederic Collignon hämmästytti yleisöä
Äänekoskellakin, mutta ei ollut niin isossa roolissa kuin pikku-Napolin
keikoilla. Vielä vähemmän oli nyt äänessä loistava sellisti Vincent
Courtois. Kun nämä kaksi muusikkoa sattuvat olemaan omia Napoli-
suosikkejani, tunsin jääväni hieman saamapuolelle.

Vaikka keikka oli parhaimmillaan loistokas, uusista jäsenistä oikeastaan
vain räppäri Dgiz toi todella merkittäviä muutoksia yhtyeen kemiaan.
Dgizin räppäys ei ollut hiphop-juttua, vaan siitä selkeästi jazziin päin
liikkunutta salamannopeaa julistusta ja improvisointia, joka svengasi
mallikkaasti orkesterin kudoksessa.

Isompi kokoonpano valittiin Äänekoskelle tuoreuden (vasta viides
keikka) sekä paperilla mielenkiintoisen kokoonpanon takia, mutta näin
jälkeenpäin arvioituna kyllä se pienempi Napoli on tätä sinänsä hurjaa
ja värikästä orkesteria kovempi juttu.

Lauantain päättänyt Dave Weckl aiheutti jo lähes järjestysongelmiakin,
kun innokkaat fanit tunkivat lavan eteen diggailemaan, ja jokunen
taaempana pöydässä istuva yritti mahdotonta, eli saada porukkaa
istumaan. Weckl lupautui vielä jakamaan nimmareita keikan jälkeen,
mutta onneksi puolituntisen jonotuksen aikana järjestys sentään
säilyi mallikkaasti. Melkoista fanitusta siis, ja ymmärtäähän tuon
noin rumpaleiden kannalta, sillä Weckl on omassa lajissaan kyllä
ainutlaatuisen kova tekijä.

Kovia muusikoita olivat muutkin bändin jäsenet, mutta tyylillisesti
ainoa minua säväyttänyt oli basisti Tom Kennedy, jonka salamannopea
tykitys vei pisteet kotiin. Kokonaisuutena bändi toimi mainiosti silloin
kun energiahanat olivat täysin auki, mutta sävelmateriaalin köyhyys
paljastui karusti suvantovaiheissa. Rumpali-Weckl tarvitsisi tuekseen
säveltäjän ja sovittajan, joka höyläisi soitannosta raa'asti pois
hissimusiikin pienimmätkin oireet.

Suomijazz.com / Pentti Ronkanen 4.8.2005.
Kuvat: Pentti Ronkanen, ellei kuvan alla toisin mainittu.

Kirjoittaja on Keitelejazzin taiteellinen johtaja, joka tässä kirjoittaa
vain omasta puolestaan.

Toni Wirtanen/Apulanta.

22-Pistepirkko.

Eero Raittinen.

Zen Café.

Erja Lyytinen.

Mary Coughlan.

Värttinä. Kuva: Jari Hoffrén.

Ilmiliekki Quartet. Kuva: Jari Hoffrén.

John Abercrombie.

Mark Feldman/John Abercrombie Quartet.

Marc Johnson/John Abercrombie Quartet.

Joey Baron/John Abercrombie Quartet.

Louis Sclavis.

Hasse Poulsen/Louis Sclavis Big Napoli.

Médéric Collignon/Louis Sclavis Big Napoli.

Dave Weckl. Kuva: Jari Hoffrén.

Dave Weckl Band. Kuva: Jari Hoffrén.

.....

Keitelejazzista vuonna 2005 kirjoitettua:

"Keitelejazz on vakiinnuttanut asemansa yhtenä Suomen johtavista
jazzfestivaaleista ja jälleen kerran on syytä onnitella järjestäjiä
onnistuneista ohjelmistovalinnoista. Perjantain ja lauantain
pääkonsertit olivat hienoja sekoituksia kumpikin."

Jarmo Valkola / Keskisuomalainen 1.8.2005

"Upea paikka, sopivankokoiset puitteet, erinomaiset järjestelyt ja
mielenkiintoinen ohjelma. Siinä yksinkertaisuudessaan resepti, jonka
avulla äänekoskelaiset jazzinystävät organisoivat jälleen kerran
onnistuneen Keitelejazz -tapahtuman Häränvirran rannalle."

"… tapahtuma on monien eri arvioijien mukaan vakiinnuttanut
asemansa yhtenä kaikkein parhaana vuotuisena jazzfestivaalina
Suomessa."

Jarkko Mänttäri / Kansan Uutiset 2.8.2005

"Keitelejazz määrittää nykyään Keski-Suomen identiteettiä enemmän
kuin vehmaus. Se on parissa vuosikymmenessä noussut kaljateltta-
festivaaliemme musiikilliseksi ykköseksi. Jazzia jalostetaan Äänekoskella
siinä missä selluakin. Laatu ratkaisee."

"Äänekosken ilmiö on edelleen se, että musiikin ääntä kuunnellaan.
Keitelejazzin yleisö on poikkeuksellisen vastaanottavaista,
ennakkoluulotonta ja asiantuntevaa."

Jukka Hauru / Helsingin Sanomat 1.8.2005

Keitelejazz

------------------------------------------------------------------------