Kerava on free jazzin pyhättö

Jazzkesää parhaimmillaan: Joonas Riippa ja Mikko Innanen Keravan
Aurinkomäellä.

Kerava Jazz on harvinainen jazzfestivaali Suomessa: sillä on taiteellinen
linja. Kuulijan kannalta on perin kätevää, kun vuosi vuoden jälkeen tietää
suunnilleen mitä saa. Keravalaiset tarjoavat jazzyleisölle sitkeästi
tinkimätöntä ja osaksi ryppyotsaistakin musiikkia, jolla on tekemistä sekä
jazzin että nykytaidemusiikin kanssa. Ydintermejä ovat aina olleet vapaa
improvisaatio ja luovuus. Myös musta ja vähän valkoinenkin spiritualiteetti
on ollut Keravan keskiössä koko festivaalin historian ajan. Siinä missä
usko tuntuu monelta muulta festivaalilta olevan kadoksissa, Keravalla
luotetaan vielä aidosti musiikkiin taidemuotona.

Anthony Braxton soolo
Braxtonia II
Keravasali 10.6.2006

Anthony Braxton (sax, cl)
Verneri Pohjola (tp)
Pepa Päivinen (sax, fl)
Heikki Nikula (b-cl, cl)
Jari Hongisto (tb)
Kalle Kalima (g)
Teppo Hauta-aho (b)
Olavi Louhivuori (dr)

Tänä vuonna syvin amerikkalainen spiritualiteetti oli sivussa ja freetä
lähestyttiin toiselta kantilta. Pääesiintyjäksi nimetty Anthony Braxton
on eurooppalaisempi kuin monet eurooppalaiset nykymusiikintekijät.
Jelly Roll Morton ja John Coltrane ovat toki selkäytimessä, mutta
musiikissa kuuluu paljon enemmän suurten eurooppalaisten esikuvien,
Karlheinz Stockhausenin ja Iannis Xenakiksen vaikutus. Tiedemiehen
tarkkuudella Braxton on käynyt kehittelemään omaa systeemiä,
järjestelmää, joka perustuu 12 postulaattiin, ominaisuuksiin, jotka
Braxton on määritellyt musiikin keskeisiksi muuttujiksi.

Braxtonin teoreettinen ajattelu sai musiikillisen manifestinsa etenkin
suomalaismuusikoista kootussa Braxtonia II:n konsertissa. Braxtonin
soolosaksofonikonsertissa yhteys tähän omaan teoreettiseen
viitekehykseen oli vaikeampi mieltää.

Vaikka Braxton tullaan ehkä muistamaan ennen kaikkea ajattelijana,
musiikin teoreetikkona ja säveltäjänä, hän on myös ehtinyt viettää
aikaa soittimiensa parissa. Nyt sooloesityksessä oli käytössä vain
alttosaksofoni. Tekniikka riitti hyvinkin kompleksiin työstöön. Kovin
paljoa emotionaalista tarttumapintaa Braxton ei soolossaan tarjonnut,
vaan tässäkin äly asettui tunteen edelle. Ennen kaikkea setti oli liian
pitkä, sillä ideat alkoivat loppua kohden ehtyä, ja samalla tunnelma
väljähtyä.

Braxtonia II oli jo paljon intensiivisempi kokemus. Sen voisi laskea
peräti ihmiskokeiden sarjaan, niitä ei onneksi ole kulttuurin puolella
kielletty… Testattavana olivat nyt sekä soittajat että yleisö.
Jännittyneisyys-vapautuneisuus-skaalaa Braxtonin musiikki-
järjestelmästä ei taida löytyä, mutta tuo asteikko tuli ryhmää
katsellessa väkisin mieleen, sen verran tiukassa paikassa suomalaiset
soittajat olivat Braxtonin ohjatessa oikeaan "muuttujaan" milloin
käsimerkein, milloin yksinkertaisesti vetämällä tussilla aaneloselle
haetun osan numeron. Muusikoilla oli edessään tuhdit nuottikansiot,
joista oikeaa kohtaa etsittiin välillä hartaasti. Kaiken aikaa tiimalasi
mittasi kestoa tälle "päättymättömälle melodialle", ja aivan kuten
soolokonsertti myös tämä ensemblekooste uhkasi kestollaan
mielekkään kokemisen rajoja.

Keravan kirjastossa kuultiin sunnuntaina sangen mielenkiintoinen
luento, tai paremminkin Braxtonin ja Markku Salon jutustelutuokio,
jossa asian vierestä puhuminen oli yhtä tärkeää ja antoisaa kuin itse
asiakin. Braxton selvitteli musiikkijärjestelmänsä perusteita, mutta
korosti kuitenkin oman teoriansa ja musiikkijärjestelmänsä olevan
sittenkin vain yksi keino ja lopulta sivuseikka. Tärkeintä hänelle on
musiikki, ihmisten välinen kommunikaatio.

Omaa musiikkiaan Braxton ei pidä ollenkaan jazzina, vaan määrittelee
sen "luovaksi musiikiksi", ja luova musiikki on aina undergroundia.
"When I see future, I don't see jazz", Braxton summasi. Nyt on vain
otettava "hyvä" kaikesta musiikista ja liikuttava eteenpäin!

Steve Swell "Slammin' the Infinite"
Keravasali 10.6.2006

Steve Swell (tb)
Sabir Mateen (sax, cl, fl)
Matt Heyner (b)
Klaus Kugel (dr)

Lauantain iltakonsertissa Braxtoniaa lämmitellyt Steve Swell muistetaan
viime syksyltä Tampereelta, jossa hän soitti sähäkästi ja intoutuneesti
sangen mainion Gebhard Ullmanin yhtyeen riveissä.

Keravalla Swell ei pystynyt johtamaan omaa yhtyettään taiteelliseen
voittoon. Alku oli kyllä verevä ja lupaava, mutta Matt Heynerin
bassokielen katkeaminen taisi muodostua käännekohdaksi. Heynerin
soitosta katosi vire, ja samalla koko bändin fiilikset tuntuivat menevän
down.

Bändi tähtäsi sitkeästi intensiiviseen ja energiseen freejyräykseen,
mutta henki oli kateissa, ja etenkin nyanssit. Esimerkiksi Swellin omat
soolot olivat kaikki sitä samaa, mahdollisimman paljon tavaraa
mahdollisimman pieneen tilaan. Vivahteettomaan metelöintiin sortui
myös Eurooppa-impron alueella arvostettu lyömäsoittaja Klaus Kugel,
mutta minkäpä hänkään mahtoi, jos kerran Swellin yhtyeen idea oli
juuri tämä.

Myra Melford "Be Bread"
Keravasali 10.6.2006

Myra Melford (p)
Cuong Vu (tp)
Stomu Takeishi (b)
Elliot Humberto Kavee (dr)

Pääkonserttien toista laitaa edusti pianisti Myra Melfordin "Be Bread"
-kvartetti. Keravasalin lauantaissa se oli helppotajuisuudessaan
suorastaan poppia.

Yhtyeen koostumus oli sopivan sekalaista seurakuntaa. Sähköbasisti
Stomu Takeishin ja rumpali Elliot Humberto Kaveen yhteispeli ei juuri
svengannut, mutta kulmikas kolaus kääntyi lopulta voiton puolelle.
Trumpetisti Cuong Vu oli tietysti teknisesti täydellinen, kuten Pat
Methenyn bändiin kelpaavalta soittajalta sopii odottaakin, mutta
puhtaan ja siistin soiton lisäksi Vu rakensi mielellään myös
kokeellisempien efektien varaan.

Melfordin säveltämä musiikki oli raikasta ja helposti lähestyttävää.
Esimerkiksi bändin yksinkertaisiin riffeihin ja rytmiaihioihin pohjaavat
"bluesit" olivat mainioita, ylipäätään kappaleista löytyi aina selkeitä ja
jopa laulettavia teemoja, mutta myös freen keinovaroja hyödynnettiin
niin että lopputulemana syntyi rikasta kudosta ja kevyesti häilähtelevää
valotusta. "Be Bread" oli vapauttava valopilkku lauantain muuten kovin
raskaassa ohjelmassa.

Risto Toppola Trio
Aurinkomäki 11.6.2006

Risto Toppola (g)
Timo Hirvonen (b)
Jussi Lehtonen (dr)

Kaikkien aikojen toisen konserttinsa tällä kokoonpanolla heittänyt
Risto Toppola Trio sopi aurinkoiseen puistokonserttiin oivallisesti.
Sangen auvoisaa oli kuunnella leppeässä kesähelteessä trion
sävykästä tyylittelyä You don't know what love is -standardin
pohjalta. Tuo maukkaus kuultiin hyvin ansaittuna encorena, mutta
varsinainen konsertti koostui pelkästään Risto Toppolan omista,
monipuolisen pätevistä sävellyksistä.

Mieleen jäivät (nimet pienellä varauksella) eleginen Kuivasen pelto,
eeppisiin mittoihin kasvanut balladi Old soul, tyrnästi rokkaava intiaani-
henkinen Taku wakan, jossa särökitara oli jo sangen heviä sekä spiikin
mukaan "raivoisasti popjazzaava" Everything is open. Varsinaiseen
rytmihurmioon bändin johdatteli kuitenkin River India, jossa myös
Toppola itse ylsi huikeimpiin soolokliimakseihin.

Hyviä biisejä oli siis hyvinkin riittävästi. Soitannollisesti Toppola tunkee
tällä ryhmällä kovasti jazzpohjaisen kitarismin kärkikahinoihin. Mitään
estettä menestykselle ei aseta myöskään trion komppipari. Timo
Hirvosen virtuoositetti asettui nyt hyvin kokonaisuuden palvelukseen,
Jussi Lehtonen oli erinomainen kuten aina, vaikka soittikin tavallista
pidättyväisemmin.

Mikko Innanen & Innkvisitio
Aurinkomäki 11.6.2006

Mikko Innanen (ss, as, bs)
Timo Lassy (fl, ts, bs)
Seppo Kantonen (keyb)
Joonas Riippa (dr)

Avausbiisi Pappadan soidessa ja yleisöä vilkuillessa tuli tuumattua, että
onkohan Innkvisitio vähän liian rajua kaiken kansan puistokonserttiin.
Eikä mitä, rohkea valinta oli oikea valinta. Heti seuraavaksi vedetty
Berber oli sellainen kuningasbiisi, että Innkvisitio suorastaan valloitti
Aurinkomäen, vaikka jatkossa fonistit ja Kantonen välillä pelottelivatkin
pienillä palasilla örvellysfreetä.

Berber edusti yhtä Innkvisition osa-aluetta, jonkinlaista africanaa.
Kantonen haki kiippareista afrosoundia, Riippa tyrkytti spastista
polyrytmiikkaa, Lassy läimäytti leiskuvalla tenorisoololla, ja sitten
syöksyttiin suoraan kahden baritonin voimasoittoon. Lassy jäi
tukemaan Kantosta pohjatyöhön bassoriffin parissa ja Innanen
veteli sfääreissä omalla baritonillaan. Kertakaikkisen tymäkkää touhua.

Innkvisition musiikki rakentuu oivaltavan moniaineksisesti. Sekalaisesta
silpusta on saatu koostettua hauska ja musikaalinen kokonaisuus,
jossa kaikki toimii, mitä nyt Ulan Batorin pillipiiparointi ja muu sekoilu
oli siinä rajalla. Kokonaisuus oli joka tapauksessa komea, joten kelpasi
siinä parisatapäisen yleisön nauttia uudesta ja elävästä jazzista
Helsinki-Vantaan nousujen ja laskujen lomassa.

Kuulijakunta innostui silminnähden esimerkiksi 757-kappaleen
sähköurku-groovesta. Naivistinen kappale oli mehevää souljazzia
Innkvisition kieroon tapaan, ja Lassylta irtosi jälleen pirullisen hyvin
rakennettu soolo. Lopetusbiisin balkanilaisvedätykset innostivat
yleisöä peräti bravo-huutoihin.

"Tätä on Kerava Jazz parhaimmillaan: luovia muusikoita, luovaa
musiikkia", saattoi Kerava Jazzin puuhamies Mauno Kahranaho
tyytyväisenä spiikata Innkvisition lopetettua.

© kuvat ja teksti: 14.6.2005 Suomijazz / Pentti Ronkanen

Kerava Jazz

-----------------------------------------------------------------------