Suomijazz - Jyväskylän Kesä 2004

Tyylirajoista ei piitattu: Jyväskylän Kesässä upea,
monipuolinen musiikkitarjotin

6.-11.7. pidetty 49. Jyväskylän Kesä oli menestys sekä sisällön että
yleisömäärän suhteen. Kaikkiaan tämä Suomen kaupunkifestivaalien
äiti keräsi tapahtumiinsa 14 610 kävijää ja ilmaisohjelmat mukaan
lukien Kesään osallistui liki 34 990 kuulija ja katsojaa.

Pelkästään musiikin osuutta arvioitaessa Jyväskylän Kesä oli nyt
mielenkiintoisempi kuin aikoihin. Suomijazz kävi kuuntelemassa kaikki
vähänkin jazziin viittaavat jutut, mutta myös muutaman muun konsertin.
Mukaan mahtui pieniä pettymyksiä, mutta myös ja ennen kaikkea suuria
elämyksiä. Kesästä jäi siten erinomaisen hyvä jälkimaku. Festivaalin
konserttiohjelmaa kannattaa jatkossakin kaikkien monipuolisesti
laatumusiikista kiinnostuneiden seurata.

Auprès de ma Blonde, Kaupunginteatteri 7.7.

Ranskalainen katusoittajisto Auprès de ma Blonde on suomalaisille
tuttu viime kesältä. Silloin ryhmä teki pienen festivaalikiertueen ja
hurmasi yleisöä mm. Äänekosken Keitelejazz-festivaaleilla. Tällä
kertaa ryhmä oli valmistanut normaalin katuohjelmistonsa lisäksi
konserttikokonaisuuden, jonka se esitti kahtena iltana Jyväskylän
kaupunginteatterissa.

Viimekesäisestä yhtyeen kokoonpano on hieman muuttunut. Haitaristi
oli jäänyt pois, ja tilalle on tullut oma kiertävä valomies. Jean-Marc
François ei musisoinut, mutta sähläsi ahkerana lavalla kaikenmoisten
patterikäyttöisten valoa tuottavien härvelien ja vempaimien kanssa.

Muu ryhmä oli sitten vanha tuttu: trumpetisti Thierry Daudé, tuubisti
Daniel Malavergne, lyömäsoittaja Afred Spirli ja languedocilaista obotea
soittava Philippe Neveu olivat kivikasvoisina hauskuuttajina entisellään.

Vaikka yhtye kiersi jälleen Charles Gilin Vapaat äänet -projektin merkeissä,
ei se liity suoraan ranskalaisen free jazzin perheeseen. Improvisointia on
kyllä mukana, mutta tiukasti musiikkiteatteria palvellen. Lähtökohdat eivät
ole jazzissa, vaan Ranskan ja yleensä Välimeren alueen perinnemusiikeissa
ja kansanomaisessa torvisoitossa. Näistä liikuttiin hurtissa hengessä kohti
taidemusiikkia, lähinnä oopperaa. Toki mukaan mahtui musiikillisesti
kokeellisempiakin jaksoja etenkin soolohetkien aikana.

Teatteriesitys "Ojennan sinulle käsivarteni" (Je te tendrai les bras) oli
luonnollisesti paljon tiukempaan pakettiin kasattu kokonaisuus kuin mihin
yhtye kadulla pyrkii. Hillitty anarkia on väistynyt suunnitelmallisemman
etenevyyden tieltä.

Nimen mukaisesti fyysinen läheisyys ja kaverihenki läpäisi koko esityksen.
Yhtyeen bravuurina oli ahtautuminen pieniin, suorastaan mahdottomiin tiloihin
ja kaikkea muuta kuin luonteviin asentoihin, luonnollisesti soiton kärsimättä.
Soittotekninen kekseliäisyyskin sai jo lähes absurdeja ulottuvuuksia, etenkin
temppumaakari Spirlin innovaatioissa.

Hauska konsertti, muttei pelkästään hauska. Välillä klovnin kyyneleet
kimmelsivät. Ei siis mikään yksiselitteinen orkesteri tämä arvaamaton, hellyttävä
ja hurmaava Auprès de ma Blonde.

Martti Suosalo ja Iiro Rantala: Kaksi kädellistä, Kaupunginteatteri 8.7.

Kesän Sanattoman teatterin sarjassa oli mukana Ryhmäteatterissa
helmikuussa 2003 ensi-iltansa saanut Kaksi kädellistä. Esityksen on
ohjannut Raila Leppäkoski ja lavalla hommat hoitaa Martti Suosalo
pianisti Iiro Rantalan säestyksellä. Aivan sanattomaksi Suosalo ei
jää, ja silloin kun suu lopulta avataan, siinä on sitten sitäkin
enemmän tehoa.

Suosalo esittää kaksoisroolin: hän tekee sekä kodistaan hitaasti ja
vaikeasti irtautuvan uusavuttoman hopparipojan (samalla loistavan
lahjakkaan fyysikon) että niin omasta kuin poikansakin elämästä
pihalla olevan isän. Suosalo tyypittelee taitavasti, virtuoosin elkein,
mykän elokuvan klassikkoja lähestyen. Yksi esityksen hauskuuksista
piilee vaihtojen seuraamisessa: Suosalo häviää milloin mistäkin, ja
ilmestyy eri ihmisenä aivan yhtä epätodennäköisistä paikoista.
Asunnon kaikki mahdolliset ja mahdottomat ulosmeno- ja
sisääntuloaukot hyödynnetään loppuun asti.

Aavistuksen liikaa Suosalo joutui kiirehtimään vaihtojen kanssa, ja
muutama kuollut hetki tästä pääsi esitykseen syntymään. Kuitenkin
kokonaisuus toimi: jokapäiväisyys ja elämän perimmäinen absurdius
lomittuivat. Ainakin ne, joilla on teini-ikäisiä lapsia löytävät tästä
näytelmästä helposti omia perusteemojaan. Taitoja ja tietoja pitäisi
pystyä siirtämään jälkipolville, mutta vastaanotto ei ole päällä eikä
yhteistä aikaakaan oikein löydy, ja onko loppujen lopuksi enää mitään
opetettavaakaan? Jääkö anti ilmastointilaitteen säätöjen selittämiseen?

Uusavuton surkimuskin saattaa olla hyvä jossakin, jota me vanhemmat
emme enää ymmärrä lain. Pesästä lentäminen, itsenäistyminen ja
toisaalta irti päästäminen ovat vaikeita asioita, eivätkä käymässä
yhtään helpommiksi. Aika surullinen koominen esitys: naurua vai kyyneliä?

Iiro Rantala pysytteli kiltisti sivuroolissa, soitti välillä Suosaloa säestäen,
välillä tämän roolivaihtojen aikaa täyttäen, ja poistui silloin tällöin
kokonaan näyttämöltä. Rantala soitti keskittyneesti ja kurinalaisesti, ja
hänen säveltämässään näyttämömusiikissa oli paljon sellaista johon
mielellään tutustuisi tarkemminkin. Esimerkiksi otettakoon tavattoman
kauniit ja surumieliset adagio-hetket, ja muutamat mozartmaisen kevyet
leikittelyt. Kerran Iiro astui Suosalon varpaille ja kävi naurattamaan
yleisöä mahtavalla lopetus-parodiallaan: kaikki mahdolliset kliseiset tavat
lopettaa klassinen musiikkikappale putkeen ja pötköön. Aina kun luuli sen
lopullisen lopun jo tulleen, sarja jatkui uusina lopetuksina. Hervotonta
meininkiä!

Pekka Kuusisto, Kaupunginkirkko 9.7.

Bachia ja pelimannimusiikkia sekä kerrosteista improvisointia sähköviulun
ja samplerin avulla tarjoili Pekka Kuusisto soolokonsertissaan Jyväskylän
kaupunginkirkossa. Nykymusiikkikin oli esillä Aulis Sallisen Cadenzan ja
liettualaissäveltäjä Vytautas Barkauskasin Partitan yhden räjähtävän
vauhdikkaan osan verran.

Kuusisto kertoi "hassutelleensa" soittamalla sekaisin Bachia ja Samuel
Rinta-Nikkolan säveltämiä tai muistiinmerkitsemiä pelimannisävelmiä
1700-luvun puolivälin paikkeilta. Enpä usko tuota hassuttelupuhetta,
kyllä Kuusisto taitaa olla ihan tosissaan. Bachista ja pohjalaisesta
kansanmusiikista syntyi nimittäin mainio yhdistelmä. Kuusiston
improvisointi painotti musiikin yhtymäkohtia, niin että kesti aina
pienen tovin ennen kuin vaihdoksen huomasi.

Niin kauan minä tramppaan tämän kylän raittia soi samplerin avulla
Kuusiston moniäänisenä sähköviulutulkintana, mutta äänitekniikka
kenkkuili ja poksahteli soittajaa häiritsevästi. Kuusisto turhautui selvästi,
ja joutui ilmeisesti vähän muuttamaan suunniteltua ohjelmistoaankin,
mutta ongelmat kääntyivät lopulta voitoksi. Yleisö tuli taiteilijan puolelle,
ja alun jäyhä tunnelma selvästi vapautui kommelluksista.

Konsertti päättyi herkkiin tunnelmiin ja silloin sähkötekniikkakin suostui
jo toimimaan kiltisti. Isoisä Taneli Kuusiston Suomalaisen rukouksen
teemaan viulisti sai pyytämänsä hyminätuen yleisöltä ja taisipa Kuusisto
itsekin liikuttua tästä hetkestä ja heti perään saamastaan sydämellisestä
palautteesta.

P18, Aalto-Sali 9.7.
Plutonium 74, Jazz Bar 9.7.

Jyväskylän Kesän klubitarjonnan kansainvälistä puolta hoiteli kuubalais-
ranskalainen P18. Keikka Aalto-salissa oli yleisömenestys, ja tunnelmakin
näytti nousevan korkeuksiin. Itselleni riitti viisi ensimmäistä kappaletta
tätä metelöivää nykyviihdehiphoprocklattaria. Jälkeenpäin kadutti, että
tämäkin aika oli pois Jazz Barissa soittaneen Plutonium 74:n keikasta.

Mutta kaikkeahan on kokeiltava, eikös juu. Sinänsä on erinomaisen
loistavaa, että "maailmanmusiikillinen" valaistuminen lisääntyy ja Suomeen
aletaan pikku hiljaa tuoda myös päivän trendejä, eikä vain perinteistä
tavaraa. Esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlien suurin ongelma on jo
pitkään ollut ohjelmatarjonnan hampaattomuus tämänpäiväisten musiikkien
osalta. Pelkästään Brittein saarilta löytyisi paljon loistavaa nykykansan-
musiikkia, jota saa kuulla runsaasti esimerkiksi vaikkapa jo Tanskan
festivaaleilla, muttei juuri koskaan Suomessa. Siksipä P18:n Suomeen
yhteistyössä tuottaneet Jyväskylän Kesä, Kaustinen ja Imatra Big Band
Festival ansaitsevat kiitoksen oikein hyvästä yrityksestä. Toivottavasti
nämä kokeilut jatkuvat, ja seuraavalla kerralla saaliiksi saadaan jo jotakin
oikeasti merkittävää musiikkia.

P18:n ansiot jäivät hyvään lavameininkiin, liikkumiseen ja liikuttamiseen.
Orkesteri sai takuuvarmasti yleisön mukaan. Paljon muita mahdollisuuksia
volyymihelvetissä ei ollutkaan, olet joko mukana tai ulkona. Basso
groovasi matalalla, torvet heittivät sekaan yksinkertaisia riffejä, laulajat
hoitivat showelkein asiansa vaikka kummoisia äänivaroja ei yhdellekään
heistä ollut suotu. Kumman jähmeää yhtyeen svengi kauttaaltaan oli, ja
sähköinen soundimaailma jäi kovaksi ja muoviseksi.

Niinhän siinä sitten kävi, että pikavisiitiksi tarkoitettu pyörähtäminen Jazz
Barissa jäi pysyväksi. Absoluuttisen Nollapisteen ja eri reggaetyylien
sekoitukselta kuulostanut helsinkiläinen Plutonium 74 pystyi tarjoamaan
niin paljon enemmän aitoa asiaa ja inhimillistä lämpöä, että P18 sai jäädä
rauhassa kiehuttamaan tanssiyleisöä.

Periaatteessa Plutonium 74 yhtye kuulosti toki välillä kovin amatöörimäiseltä
(esimerkiksi trumpetisti uskoo varmasti helposti itsekin, ettei Jazz Barissa
ole ennen soitettu teknisesti näin alkeellisesti), mutta oma juttu ja hyvä
kommunikaatio yleisön kanssa antoi paljon anteeksi. Pääasia oli sittenkin,
että rytmipuoli pysyi hyvin kasassa, ja laulaja-kosketinsoittaja pääsi
luontevien taustojen päälle heittämään omia puolinaivistisia stoorejaan.
Plutonium 74 on keikalla erittäin sympaattinen, ja nyt se täydensi hyvin
Kesän monimielistä tarjontaa. Hyvän mielen luomukeikka!

The touch of your voice, Kaupunginkirkko 10.7.

Heikki Sarmanto ja Maiju Hapuoja konsertoivat Jyväskylässä viimeksi
keväällä, toista kertaa pidetyillä Voicing-festivaaleilla. Tuolloin
Nikolainsalin konsertissa duoa tuki rumpali Matti Koskiala, ja ohjelmistona
oli Sarmannon vanhoja kotimaiseen runouteen pohjaavia hittejä. Konsertti
oli lämminhenkinen ja onnistunut katsaus yhteiseen tuotantoon. Nyt oli
aika tiivistää vanhoja yhteistyökuvioita, mutta Sarmannon uuden teoksen
merkeissä. Sarmannon vaimolle ja tyttärelle omistettu The touch of your
voice -teos on juuri julkaistu levynä ja sai Jyväskylässä kantaesityksensä.

Sarmannon matkassa Hapuojan ja Koskialan lisäksi oli vielä yksi
pitkäaikainen soittokaveri. Juhani Aaltosen kanssa Heikki Sarmannolla on
yhteistä musiikillista taivallusta jo 40 vuoden ajalta.

Itsestään selvää on, että pitkät yhteiset vuodet kuuluivat kaikesta
tekemisestä. Taisi olla jopa niin että muusikoiden tuttuus oli osaltaan
viemässä särmää pois, tällä kertaa tuoreus oli nimittäin kaukana. Ei edes
basisti Wade Mikkola pystynyt tuomaan yhteistyöhön uutta jännitettä.

Konsertin pahimmat ongelmat löytyivät soundipuolelta. Kaupunginkirkkoon
ei kannata sähköistä vahvistusta vaativaa musiikkia tuoda, ja yhtyeen
kokokin olisi syytä pitää mahdollisimman pienenä, jos halutaan että
musiikillinen informaatio välittyy. Pekka Kuusisto pärjäsi vielä sähköviululla
ja samplerilla, viime vuonna sähkökitaristi Teemu Viinikainen oli jo
vaikeuksissa Perkon ja Pyysalon kanssa, mutta nyt säällisen toiston rajat
alittuivat selkeästi.

Ensemblekohdissa, silloin kun kaikki olivat äänessä yhtä aikaa, basisti
Wade Mikkolan soittaminen meni suurimmaksi osaksi hukkaan. Ei hänen
soundinsa kuulostanut tässä akustiikassa hyvältä soolokohdissakaan,
puhumattakaan Koskialan kolhosti kumisevista rummuista.

Pahiten yhtyeen soundimaailmaa pilasi kuitenkin Heikki Sarmannon valitsema
kosketinsoitinratkaisu: Sarmanto teki itsepintaisesti keyboardilla lähes
jokaiseen kappaleeseen samanlaisen patenttiratkaisun, jossa pohjat luotiin
jousisoitinjäljitelmällä ja päällä soi omituisen muovinen sähköpianosoundi.
Lopulta alkoivat mieleen muistua jo ruotsinlaivojen puolalaisbändit 70-luvulta.

Maija Hapuoja sai runsaasti sanatonta laulettavaa, ja teki paljon temaattista
yhteistyötä toisen solistin Juhani Aaltosen huilun tai saksofonin kanssa.
Sarmannon uusi materiaali ei ensi kuulemalta innostanut. Missään vaiheessa
homma ei kunnolla syttynyt saati lähtenyt lentoon. Viimeistään Koskialan
jähmeät rytmitykset katkaisivat siivet silloin kun kappaleessa olisi muuten
ollut edellytyksiä vauhdikkaaseen menevyyteen. Lopulta Juhani Aaltonen jäi
valitettavan yksinäiseksi soturiksi tässä yhtyeessä. Niin vain on, että tämä
teos ei kuulu Sarmannon pitkän uran kohokohtiin.

Asiallista on kuitenkin todeta, että Kaupunginkirkon yleisö oli konsertista
kanssani vallan eri mieltä. Sarmannon uutuus sai jyväskyläläisiltä
varauksettoman lämpimän vastaanoton.

Ilta Iiron kanssa II, Aalto-sali 10.7.

Pekka Kuusistolla oli perjantain Kaupunginkirkon sooloesityksessään
kohtuullisen tiukat ja tarkat paikat. Täysin kurinalaista oli myöskin Iiro
Rantalan torstainen työskentely Martti Suosalon taustalla Kaupungin-
teatterissa. Näille kavereille soi siis mielellään mahdollisuuden irrotella,
ja kun Aalto-salissa oli mukana muitakin loistavia virtuooseja musiikin
ja näyttämötaiteen puolelta, Kesän paras konsertti oli valmiina
nautittavaksi.

Pannaan vielä vähän paremmaksi: taisi olla jopa yksi elämäni parhaista
konserteista. Sellainen varaus kuitenkin tiedoksi, että huumorintajun
täytyy olla tietynsorttinen, ennen kuin Iiro Rantalan ja ystävien
tekemisistä voi täysin siemauksin nauttia. Osaan hyvin kuvitella
sellaisiakin vakavan musiikin ystäviä, jotka saattaisivat joistakin illan
tempauksista jopa närkästyä.

Minusta Iiro ja poppoo onnistuivat kuitenkin yhdistämään nämä
vaikeasti yhdisteltävät, musiikin ja huumorin, kokolailla täydellisesti.
Ja huomattakoon, että kaiken kohkaamisen ja ilveilyn pohjalla
musisointi oli aivan ensiluokkaisen tasokasta kauttaaltaan. Loistavaa!

Iiro aloitti illan soolona, erittäin tehokkaalla, massiivisesti vyöryttävällä
modernilla boogiella. Sen jälkeen solisti kerrallaan kävi heittämässä
Rantalan kanssa duo-tavaraa. Kuusisto ja Kähärä vetivät pisteet kotiin
kummatkin omalla tyylillään. Kuusisto hienolla virtuoottisuudellaan, mutta
toisaalta myös hurjapäisellä heittäytymisellään improvisointiin ja
hullutteluun, Kähärä taas omaperäisellä tyylillään ja viitasaarelaisella
karismallaan.

Hauskanpitoa jatkoi näyttelijä Martti Suosalo, joka onnettomana
nuotinkääntäjänä vaaransi venäläispianistiksi ulkoista habitusta
myöten muuntautuneen Rantalan jyhkeät klassisromanttiset tulkinnat.
Pieni ja ytimekäs sanattoman teatterin virtuoosityö Suosalolta jälleen,
ja Rantalakin paitsi soitti kuin arkkienkeli, teki myös vakuuttavan,
suorastaan pelottavan roolityön.

Jarmo Saaren ovelat kitara- ja laulukehittelyt olivat jo monta astetta
"vakavampaa" musiikkia. Saaren Logo-teos toimi siltana konsertin
lopun yhtyenumeroihin, jotka huipentuivat Joni Mitchellin Black crow
-kappaleen hienoon sovitukseen. Siinä missä alun duonumeroissa saatiin
nauttia suuria vapauksia ottaneiden muusikoiden intomielisestä
revittelystä, nyt pääpaino oli näiden neljän loistavan muusikon
herkkävireisessä yhteistyössä.

Tällaisia yleismusiikillisia virtuoosien vapaamuotoisia ja -mielisiä
kohtaamisia täytyisi ehdottomasti saada lisää. Ei Iiro Rantala ainoa ole,
joka pystyy eri musiikinlajien tekijöitä yhteen sitomaan, mutta juuri nyt:
tämä on parasta, korkeatasoisinta musiikillista estradiviihdettä mitä
maasta löytyy. Eikä viihde-sana nyt tarkoita viihdemusiikkia, vaan
yleisön viihdyttämistä keinoista ja musiikinlajeista välittämättä.

----------------------------------------------------------------------------