|
26.7.2006
Jyväskylän Kesän klubeilla jälleen laadukasta groovea
Myös A-salin kuumuudessa säväyttäviä
konsertteja
Jyväskylän Kesä on tunnettu
puheohjelmastaan ja sanattomasta teatterista,
mutta makoisaa tarjontaa löytyy vuosittain myös musiikin
puolelta.
Kimmo Pohjonen & Samuli Kosminen:
Kluster
Aaltosali 12.7.2006

Kuva: Aki
Kolehmainen.
Kimmo Pohjonen on kertonut
pitävänsä tekemisiään marginaalimusiikkina. Ehkä
niin,
mutta tämä on sitten sellaista marginaalimusiikkia, joka houkuttelee
helposti satoja
kuulijoita Jyväskylän Kesän konserttiin. Tähän lienee
jokin osuus toki sillä, että
Pohjonen tekee nykyään kotimaan keikkoja harvakseltaan. Naama ja
nimi eivät
pääse kulumaan.
Silti itse tekemisessä on se jokin,
joka kiinnostaa ihmisiä. Pelkästään se musiikki,
jota Pohjonen ja Samuli Kosminen tekevät ei minun mielestäni
vielä riitä, mutta kun
konseptiin lisätään kaksikon kokonaisvaltainen esiintyminen
ja päälle vielä Hessu
Yli-Aholan äänet ja Valo Virtasen valot, tavoitellaan jo
spektaakkelinomaista
ilmestystä. Elämykset ovat harvassa ja siksi ne ovat myös
aina haussa musiikillisen
esittämisen rintamilla. Moni tuntuu löytävän Pohjosesta
sykähdyttävän elämyksen.
Klusterin seikkailut kiehtovat
tältä pohjalta monia sellaisiakin, jotka eivät
välttämättä
ole suuntautuneet juuri tällaiseen musiikkiin musiikkina.
Mitä se Klusterin musiikki sitten
on? Se on imaginaarista etnomusiikkia, hakkaavia,
toisteisia rytmejä, vähäistä temaattista tapahtumista,
suurta ääntä, fyysistä jyrää.
Pohjosen harmonikka on yhtä paljon lyömäsoitin kuin
säveltasollinen elementti, ja
harmonikaksi tunnistettava ääni häivähtää vain
harvoin. Efektit vievät harmonikkaa
lavatansseista tai pelimannimeiningistä Jimi Hendrixin suuntaan. Rytmipuolen
päävastuun kantaa Samuli Kosminen, joka on poiminut kaikki soittamansa
äänet
Pohjoselta, vaikkakin on toki niitä rankasti tietokoneella käsitellyt.
Tämän hurjan
kosmisen äänivyöryn päälle tulee vielä Pohjosen
"laulu" tai paremminkin saamelai-
suudesta vapautettu joiku, hyminä, hyrinä ja huuto. Hurjimmillaan
musiikki on lähes
pelottavaa: silloin kun klusterit kasattiin kakofoniaksi ja samalla
äänenvoimakkuus
kasvoi äärimmilleen, vaikutus oli jo lähellä
väkivaltaisen fyysistä. Niitä jaksoja ei
kovin herkille ihmisille uskalla suositella.
Ja se elämys löytyi: keikan
jälkeen A-Sali räjähti vielä kerran, tällä
kertaa
hurmoksellisiin suosionosoituksiin.

Kuva: Mikko
Vähäniitty.
Iiro ystävineen III
A-Sali 13.7.2006

Kuva: Aki
Kolehmainen.
Iiro Rantalalla oli kiire: tuskin juontajan
esittelysanojen kaiku oli ehtinyt häipyä kun
Iiro oli jo täydessä vauhdissa oman stride-boogie-pianohurjastelunsa
parissa. Se oli
koko illan energisintä pianonsoittoa, mutta intensiteetti ei
sittenkään pahemmin
laskenut kun Iiro sai lavalle uuden yhtyeensä, jossa musisoivat kitaristi
Jukka Orma
ja moottoriturpa Felix Zenger. Iiromaisen epäortodoksinen oli siis
ryhmän kokoonpano,
mutta miksipä tehdä jotain samanlaista kuin kaikki muut? Iirollahan
on jo Töykeänsä
normaalimpia juttuja varten.
Vaan onko bändi ihan täysverinen
kollektiivi, se jäi epäselväksi. Ehkä kyseessä on
sittenkin enemmän Iiro-soolo, jota Orma ja Zenger
värittävät. Jukka Orman tekniikka
on omaperäinen ja roisin romuluinen. Ehkäpä juuri siksi hän
on Iiron valinta. Sujuvia
jazzkitaristejahan Suomessa on runsaudenpulaksi asti, mutta Iirolla lienee
ollut
haussa jotakin ihan muuta.
Illan kovimman suosion sai omalla
sooloesityksellään Felix Zenger. Sirkustaiteen
ja musiikin puoliväliin sijoittuvaa human beat box -touhua ei
voi kun ihmetellä
ymmyrkäisenä: miten muka ihmisestä voi lähteä tuollaisia
ääniä? Täysverinen
virtuoosi Zenger omalla alallaan on, ja rumpali josta kaikki roudarit varmasti
tykkäisivät. Täysi rumpusetti ja vähän ylikin kun
mahtuu pieneen mikrofonikoteloon.
Iiron varsinaiset vieraat olivat
tällä kertaa laulajat Merja Larivaara ja Kari Tapio.
Solistien osuus oli illan vaisuinta antia, sillä kumpikaan ei pystynyt
jättämään omia
maneerejaan, laulamaan jotakin uutta. Kari Tapio oli ihan
väärentämätön Kari Tapio,
ja silloin Iiron yhtye oli pelkkä Kari Tapion säestäjä.
Vaikka Iiro itse heitteli hienoja
pianovälikkeitä sekä Larivaaran että Tapion biiseissä,
ei yhtye syttynyt muutoin
eloon, puhumattakaan että laulajien ja bändin yhteispeli olisi
nostanut kummatkin
jollekin uudelle tasolle.
Silti Iiron ystävät
-konserttikonsepti on edelleen toimiva. Siitä vaan riskejä ja
erikoisia,
odottamattomia solistivalintoja jatkossakin. Eihän etukäteen voi
tietää mistä löytyy
se ihmeellinen luovuuden kipinä, joka tekee ainutkertaisesta konsertista
ainutlaatuisen.
Pentti Ronkanen.

Kuva: Aki
Kolehmainen.
Present Sense, Nieminen & Litmanen,
sekä dj Anna S
Jazz Bar 14.-15.7.06.

Kuva: Mikko
Vähäniitty.
Viime vuoden Jyväskylän Kesä
jäi itselleni mieleen kuumatunnelmaisesta Dalindèon
klubikeikasta. Tänä vuonna aivan yhtä hektisiä hetkiä
ei ehkä koettu, mutta Kesän
klubit tarjosivat silti taattua laatua.
Perjantain esiintyjä Present Sense
oli liikkeellä seitsenhenkisellä miehistöllään.
Levyllä elektroninen projekti muuntui live-tilanteessa kolmen
naisvokalistinsa eturiviin
luottavaksi lämminsoundiseksi yhtyeeksi. Ideanikkarit Jarno Lappalainen
ja Sampo
*Härkönen tuntuivat tyytyvän mielellään heille tarjolla
olleisiin rivimiesten rooleihin
kolmen upean laulajan taustalla. Kimmo Salminen rummuissa piti yllä
maukkaasti
napsahtelevaa poljentoa.
Pakko myöntää, että
Present Sensen rautaisuus keikkakontekstissa tuli itselleni
pienoisena yllätyksenä. Yhden kappaleen mittainen levytutustuminen
(kappale
Nature Girl kokoelmalla Hot As Hel) antoi odottaa jotain aivan muuta. Hyvin
kotioloissa ja levyltä soitettuna toimiva kipale jätti runsaasti
arvailun varaa live-
tilanteen toteutuksen suhteen. Onneksi Present Sense päätyi
täsmälleen oikeaan
ratkaisuun: levyn ja liven täydelliseen erotteluun.
Yhtyeen lavasoundi viittasi mielestäni
jollain tapaa 1970-luvun syvällisen jazzin
suuntaan. Levymerkki Strata East olisi ehkäpä voinut julkaista
tällaista musiikkia.
Retroa Present Sense ei kylläkään ole, tuotakoon se samalla
julki. Oikeastaan en
osaa kuvailla bändin äänimaailmaa kovinkaan tarkasti.
Levyreferenssiä kun ei ole
olemassa ainakaan toistaiseksi. Tietyllä tapaa mieleen juolahti
naapurimaamme
Ruotsin kultakimpale Koop, mutta Present Sense oli omalla tavallaan
väkevämpi,
voimakkaampi.
Yhtä kaikki, esitys oli
äärimmäisen vakuuttava ja raikas. Vielä tuntematon ja
siis
"puun takaa" iskenyt Present Sense olisi kieltämättä ansainnut
suuremman ja
innokkaamman yleisön. No, jahka debyyttilevy on onnellisesti pihalla,
saatamme
me yhtyeen jo aiemmin hoksanneet vaikuttaa hyvinkin aikaamme edellä
olleilta
musadiggareilta.
Dj Anna S:n perjantain setti oli sekin
takuutavaraa. Tanssia teki mieli meidänkin,
jotka emme oikein osaa. Illan huipensi lähestulkoon valomerkin aikaan
dj-setin
mukana alkanut armoton live-jamittelu, joka ei meinannut loppua edes
baarihenkilö-
kunnan valoshown myötä. No, kotiinkin sentään
päästiin lopulta.

Kuva: Mikko Vähänitty.
Lauantaina Jazz Barissa oli vuorossa suurehkoon
kulttisuosioon tasaisen varmasti
noussut Nieminen & Litmanen. Homman nimi on tämä: Hammond ja
rummut.
Konsepti on yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuonna 2001 Hypnomenin suojissa
alkanut projekti tuntuu olevan nykyään emobändiäänkin
suositumpi. Siispä myös
Jazz Bar oli täyteen ahdettu.
Tiivis tunnelma loi keikalle hienon jalustan
ja urkurumpu-paahdon intensiivisyys
rakentui tälle pohjalle upeasti. Ensimmäinen setti tuntui olleen
ohi yhdessä
hujauksessa. Kovaa luukuttanut bändi tuntui vasta päässeen
vauhtiin, kun jo oli
tauon aika. No, ainakin yleisö pysyi
nälkäisenä.
Toinen setti oli jo edellistä pidempi
ja pakko on myöntää yhtyeen instrumentaation
nähden suorastaan ällistyttävän monipuolisen soundin
hieman kärsivän kovassa
kulutuksessa. Hitusen kompaktimpi setti olisi toiminut paremmin. Silti on
myös
todettava duon vakuuttavuus lavalla. Herrat suorastaan tihkuvat
kaurismäkeläistä
lavakarismaa ja vähemmän todellakin on
enemmän.
Vastustamattomat groovet Milestones Of
Turenki sekä Urheiluruudun vanhan
tunnarin mieleen tuova Leo Jokela Rides Again olivat illan selkeä kliimaksi
-
valitettavasti myös kaljatuoppi kädessä jammailleiden
Kesä-vieraiden mielestä.
Tanssilattia oli nimittäin suorastaan ennätyksellisen tahmainen
ja lasinen.
Itse ihastuin eniten Niemisen & Litmasen
saumattomasti toimineeseen
sanattomaan kommunikaatioon lavalla. Oli helppoa kuvitella se hetki, kun
muiden Hypnomiesten poistuessa kahvitauolle urkuri ja rumpali jäivät
ensi
kerran hieman jamittelemaan
Matti Nives

Kuva: Mikko
Vähäniitty.

Kuva: Mikko
Vähäniitty.
26.7.2006 Matti Nives, Pentti Ronkanen
/ Suomijazz.com.
Jyväskylän Kesä
---------------------------------------------------------------------------
|