26.7.2006
Jyväskylän Kesän klubeilla jälleen laadukasta groovea
Myös A-salin kuumuudessa säväyttäviä konsertteja

Jyväskylän Kesä on tunnettu puheohjelmastaan ja sanattomasta teatterista,
mutta makoisaa tarjontaa löytyy vuosittain myös musiikin puolelta.

Kimmo Pohjonen & Samuli Kosminen: Kluster
Aaltosali 12.7.2006

Kuva: Aki Kolehmainen.

Kimmo Pohjonen on kertonut pitävänsä tekemisiään marginaalimusiikkina. Ehkä niin,
mutta tämä on sitten sellaista marginaalimusiikkia, joka houkuttelee helposti satoja
kuulijoita Jyväskylän Kesän konserttiin. Tähän lienee jokin osuus toki sillä, että
Pohjonen tekee nykyään kotimaan keikkoja harvakseltaan. Naama ja nimi eivät
pääse kulumaan.

Silti itse tekemisessä on se jokin, joka kiinnostaa ihmisiä. Pelkästään se musiikki,
jota Pohjonen ja Samuli Kosminen tekevät ei minun mielestäni vielä riitä, mutta kun
konseptiin lisätään kaksikon kokonaisvaltainen esiintyminen ja päälle vielä Hessu
Yli-Aholan äänet ja Valo Virtasen valot, tavoitellaan jo spektaakkelinomaista
ilmestystä. Elämykset ovat harvassa ja siksi ne ovat myös aina haussa musiikillisen
esittämisen rintamilla. Moni tuntuu löytävän Pohjosesta sykähdyttävän elämyksen.

Klusterin seikkailut kiehtovat tältä pohjalta monia sellaisiakin, jotka eivät välttämättä
ole suuntautuneet juuri tällaiseen musiikkiin musiikkina.

Mitä se Klusterin musiikki sitten on? Se on imaginaarista etnomusiikkia, hakkaavia,
toisteisia rytmejä, vähäistä temaattista tapahtumista, suurta ääntä, fyysistä jyrää.
Pohjosen harmonikka on yhtä paljon lyömäsoitin kuin säveltasollinen elementti, ja
harmonikaksi tunnistettava ääni häivähtää vain harvoin. Efektit vievät harmonikkaa
lavatansseista tai pelimannimeiningistä Jimi Hendrixin suuntaan. Rytmipuolen
päävastuun kantaa Samuli Kosminen, joka on poiminut kaikki soittamansa äänet
Pohjoselta, vaikkakin on toki niitä rankasti tietokoneella käsitellyt. Tämän hurjan
kosmisen äänivyöryn päälle tulee vielä Pohjosen "laulu" tai paremminkin saamelai-
suudesta vapautettu joiku, hyminä, hyrinä ja huuto. Hurjimmillaan musiikki on lähes
pelottavaa: silloin kun klusterit kasattiin kakofoniaksi ja samalla äänenvoimakkuus
kasvoi äärimmilleen, vaikutus oli jo lähellä väkivaltaisen fyysistä. Niitä jaksoja ei
kovin herkille ihmisille uskalla suositella.

Ja se elämys löytyi: keikan jälkeen A-Sali räjähti vielä kerran, tällä kertaa
hurmoksellisiin suosionosoituksiin.

Kuva: Mikko Vähäniitty.

Iiro ystävineen III
A-Sali 13.7.2006

Kuva: Aki Kolehmainen.

Iiro Rantalalla oli kiire: tuskin juontajan esittelysanojen kaiku oli ehtinyt häipyä kun
Iiro oli jo täydessä vauhdissa oman stride-boogie-pianohurjastelunsa parissa. Se oli
koko illan energisintä pianonsoittoa, mutta intensiteetti ei sittenkään pahemmin
laskenut kun Iiro sai lavalle uuden yhtyeensä, jossa musisoivat kitaristi Jukka Orma
ja moottoriturpa Felix Zenger. Iiromaisen epäortodoksinen oli siis ryhmän kokoonpano,
mutta miksipä tehdä jotain samanlaista kuin kaikki muut? Iirollahan on jo Töykeänsä
normaalimpia juttuja varten.

Vaan onko bändi ihan täysverinen kollektiivi, se jäi epäselväksi. Ehkä kyseessä on
sittenkin enemmän Iiro-soolo, jota Orma ja Zenger värittävät. Jukka Orman tekniikka
on omaperäinen ja roisin romuluinen. Ehkäpä juuri siksi hän on Iiron valinta. Sujuvia
jazzkitaristejahan Suomessa on runsaudenpulaksi asti, mutta Iirolla lienee ollut
haussa jotakin ihan muuta.

Illan kovimman suosion sai omalla sooloesityksellään Felix Zenger. Sirkustaiteen
ja  musiikin puoliväliin sijoittuvaa human beat box -touhua ei voi kun ihmetellä
ymmyrkäisenä: miten muka ihmisestä voi lähteä tuollaisia ääniä? Täysverinen
virtuoosi Zenger omalla alallaan on, ja rumpali josta kaikki roudarit varmasti
tykkäisivät. Täysi rumpusetti ja vähän ylikin kun mahtuu pieneen mikrofonikoteloon.

Iiron varsinaiset vieraat olivat tällä kertaa laulajat Merja Larivaara ja Kari Tapio.
Solistien osuus oli illan vaisuinta antia, sillä kumpikaan ei pystynyt jättämään omia
maneerejaan, laulamaan jotakin uutta. Kari Tapio oli ihan väärentämätön Kari Tapio,
ja silloin Iiron yhtye oli pelkkä Kari Tapion säestäjä. Vaikka Iiro itse heitteli hienoja
pianovälikkeitä sekä Larivaaran että Tapion biiseissä, ei yhtye syttynyt muutoin
eloon, puhumattakaan että laulajien ja bändin yhteispeli olisi nostanut kummatkin
jollekin uudelle tasolle.

Silti Iiron ystävät -konserttikonsepti on edelleen toimiva. Siitä vaan riskejä ja erikoisia,
odottamattomia solistivalintoja jatkossakin. Eihän etukäteen voi tietää mistä löytyy
se ihmeellinen luovuuden kipinä, joka tekee ainutkertaisesta konsertista ainutlaatuisen.

Pentti Ronkanen.

Kuva: Aki Kolehmainen.

Present Sense, Nieminen & Litmanen, sekä dj Anna S
Jazz Bar 14.-15.7.06.

Kuva: Mikko Vähäniitty.

Viime vuoden Jyväskylän Kesä jäi itselleni mieleen kuumatunnelmaisesta Dalindèon
klubikeikasta. Tänä vuonna aivan yhtä hektisiä hetkiä ei ehkä koettu, mutta Kesän
klubit tarjosivat silti taattua laatua.

Perjantain esiintyjä Present Sense oli liikkeellä seitsenhenkisellä miehistöllään.
Levyllä elektroninen projekti muuntui live-tilanteessa kolmen naisvokalistinsa eturiviin
luottavaksi lämminsoundiseksi yhtyeeksi. Ideanikkarit Jarno Lappalainen ja Sampo
*Härkönen tuntuivat tyytyvän mielellään heille tarjolla olleisiin rivimiesten rooleihin
kolmen upean laulajan taustalla. Kimmo Salminen rummuissa piti yllä maukkaasti
napsahtelevaa poljentoa.

Pakko myöntää, että Present Sensen rautaisuus keikkakontekstissa tuli itselleni
pienoisena yllätyksenä. Yhden kappaleen mittainen levytutustuminen (kappale
Nature Girl kokoelmalla Hot As Hel) antoi odottaa jotain aivan muuta. Hyvin
kotioloissa ja levyltä soitettuna toimiva kipale jätti runsaasti arvailun varaa live-
tilanteen toteutuksen suhteen. Onneksi Present Sense päätyi täsmälleen oikeaan
ratkaisuun: levyn ja liven täydelliseen erotteluun.

Yhtyeen lavasoundi viittasi mielestäni jollain tapaa 1970-luvun syvällisen jazzin
suuntaan. Levymerkki Strata East olisi ehkäpä voinut julkaista tällaista musiikkia.
Retroa Present Sense ei kylläkään ole, tuotakoon se samalla julki. Oikeastaan en
osaa kuvailla bändin äänimaailmaa kovinkaan tarkasti. Levyreferenssiä kun ei ole
olemassa ainakaan toistaiseksi. Tietyllä tapaa mieleen juolahti naapurimaamme
Ruotsin kultakimpale Koop, mutta Present Sense oli omalla tavallaan väkevämpi,
voimakkaampi.

Yhtä kaikki, esitys oli äärimmäisen vakuuttava ja raikas. Vielä tuntematon ja siis
"puun takaa" iskenyt Present Sense olisi kieltämättä ansainnut suuremman ja
innokkaamman yleisön. No, jahka debyyttilevy on onnellisesti pihalla, saatamme
me yhtyeen jo aiemmin hoksanneet vaikuttaa hyvinkin aikaamme edellä olleilta
musadiggareilta.

Dj Anna S:n perjantain setti oli sekin takuutavaraa. Tanssia teki mieli meidänkin,
jotka emme oikein osaa. Illan huipensi lähestulkoon valomerkin aikaan dj-setin
mukana alkanut armoton live-jamittelu, joka ei meinannut loppua edes baarihenkilö-
kunnan valoshown myötä. No, kotiinkin sentään päästiin lopulta.

Kuva: Mikko Vähänitty.

Lauantaina Jazz Barissa oli vuorossa suurehkoon kulttisuosioon tasaisen varmasti
noussut Nieminen & Litmanen. Homman nimi on tämä: Hammond ja rummut.
Konsepti on yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuonna 2001 Hypnomenin suojissa
alkanut projekti tuntuu olevan nykyään emobändiäänkin suositumpi. Siispä myös
Jazz Bar oli täyteen ahdettu.

Tiivis tunnelma loi keikalle hienon jalustan ja urkurumpu-paahdon intensiivisyys
rakentui tälle pohjalle upeasti. Ensimmäinen setti tuntui olleen ohi yhdessä
hujauksessa. Kovaa luukuttanut bändi tuntui vasta päässeen vauhtiin, kun jo oli
tauon aika. No, ainakin yleisö pysyi nälkäisenä.

Toinen setti oli jo edellistä pidempi ja pakko on myöntää yhtyeen instrumentaation
nähden suorastaan ällistyttävän monipuolisen soundin hieman kärsivän kovassa
kulutuksessa. Hitusen kompaktimpi setti olisi toiminut paremmin. Silti on myös
todettava duon vakuuttavuus lavalla. Herrat suorastaan tihkuvat kaurismäkeläistä
lavakarismaa ja vähemmän todellakin on enemmän.

Vastustamattomat groovet Milestones Of Turenki sekä Urheiluruudun vanhan
tunnarin mieleen tuova Leo Jokela Rides Again olivat illan selkeä kliimaksi -
valitettavasti myös kaljatuoppi kädessä jammailleiden Kesä-vieraiden mielestä.
Tanssilattia oli nimittäin suorastaan ennätyksellisen tahmainen ja lasinen.

Itse ihastuin eniten Niemisen & Litmasen saumattomasti toimineeseen
sanattomaan kommunikaatioon lavalla. Oli helppoa kuvitella se hetki, kun
muiden Hypnomiesten poistuessa kahvitauolle urkuri ja rumpali jäivät ensi
kerran hieman jamittelemaan…

Matti Nives

Kuva: Mikko Vähäniitty.

Kuva: Mikko Vähäniitty.

26.7.2006 Matti Nives, Pentti Ronkanen / Suomijazz.com.

Jyväskylän Kesä

---------------------------------------------------------------------------