Keitelejazz
Äänekoski
24.-26.7.2003

Keitelejazzin 19. vuosikerta jätti hyvän maun. Pääkonserteista
torstain rytmimusiikki-ilta täytti jälleen tehtävänsä ääneseutulaisena
kansanjuhlana. Perjantain naisäänten varaan rakennetussa illassa
nuoret kotimaiset kyvyt kehystivät kauniisti norjansaamelaisen Mari
Boinen loistavaa konserttia. Ylitsevuotavan runsaana lauantai-iltana
koettiinkin sitten peräti neljän hienon yhtyeen voimin yksi vuoden
parhaista jazzkonserteista Suomessa.

Torstai 24.7. klo 19, Jazzteltta:
Enu's Soulover featuring Maarit ja Sami Hurmerinta>>>
Dr. Feelgood>>>
YUP>>>

Torstai-illan avasi letkeästi Äänekosken musiikkielämän vahvan miehen,
Pertti "Enu" Tikanderin kasaama iso orkesteri. Alun perin bändin oli
tarkoitus ilahduttaa juhlakansaa pelkästään soulklassikoista koostuvalla
ohjelmistolla. Harjoitusprosessin aikana suunnitelmat muuttuivat, sillä
laulusolistiksi lupautunut Maarit Hurmerinta halusi tuoda mukaan myös
omaa musiikkiaan. Loppujen lopuksi soulbiisit jäivät paikkakunnan omien
solistien hoidettaviksi, ja Maarit tuli lavalle vasta setin puolivälissä
omaa musiikkiaan tulkitsemaan.

Enu's Soulover -nimellä kulkevassa orkesterissa oli mukana sekä
seutukunnan muusikoita ja laulajia että helsinkiläisiä monissa liemissä
keitettyjä torvensoittajia Antero Prihasta alkaen. Kaiken kaikkiaan
kulki hyvin, mutta pieni yllätys oli, että lyhyellä harjoitusajalla
omaksutut Maaritin kiperät kappaleet tuntuivat toimivan soulklassikoita
paremmin. Ehkäpä ne vaativat sen verran skarppausta, että soittajille
puhkitutut soulit jäivät vähemmälle panostukselle. Paikallisista kuoro-
laulajista koottu, Janna Hurmerinnalla vahvistettu enkelikuoro selvisi
omasta urakastaan upeasti, ja toi Maaritin laulun taustalle täyteläistä
sointia. Hyvä kokonaisuus, joka osoitti jälleen Enun taannoisen Dave
Lindholm-Pepe Ahlqvist "big bandin" tavoin että Äänekoski-Helsinki-
akselin pohjalta voidaan rakentaa suureen yleisöön takuuvarmasti
meneviä laatuprojekteja.

DR. Feelgoodin Suomen kiertue sattui nyt Keitelejazzien aikaan, eikä
tilaisuutta jätetty käyttämättä. Yhtye on pysynyt tyylilleen uskollisena,
joten melkoisen pelkistetystä rhyhm'n'blues -räimeestä on kysymys.
Mutta tärkeintä onkin se tapa millä juttu toteutetaan! Aivan armoton
työmoraali näillä väsymättä tien päällä viihtyvillä herrasmiehillä näyttää
olevan. Siellä missä Feelgood, siellä hyvät bileet. Alusta loppuun mennään
täysillä, ja vaikkapa biisilistaan mahtuu vähän yhdentekeviäkin juttuja,
kokonaisuus on kolmen soinnun viihdettä parhaimmillaan.

Perustrio mättää eleettömän tiukasti kitaristi Steve Walwynin johdolla,
ja varsinaisesta showaamisesta ja yleisön innostamisesta vastaa laulaja
(ja satunnainen huuliharpisti) Robert Kane. Legendaarisen, vuonna 1994
kuolleen Lee Brilleauxin paikalle ei varmasti ole ollut helppo tulla. Kane
tekee kuitenkin oman juttunsa, ja selviää kunnialla. Ja lavan edus
täyttyi onnellisista neli- & viisikymppisistä jammaajista...

Torstai-illan pättänyt YUP keräsi omat innokkaat faninsa. Musiikillisesti
bändi taisi kuitenkin olla turhan kaukana illan muusta annista. Lattea
maku keikasta jäi, YUPin nykytyyli ei oikein pure. Ainoa biisi josta tällä
keikalla löysin musiikillisesti jotakin innostavaa olikin YUP-asiantuntijan
mukaan aivan yhtyeen alkutaipaleelta. Tämä myöhempi säveltuotanto
eli valtaosa settiä kuulosti yhdeltä pitkältä, vivahteettomalta pötköltä.
Tylsää runttausta, joka ei innosta kuuntelemaan myöskään niitä fiksuina
pidettyjä sanoituksia. Lisämiinusta keikka sai hillittömistä volyymeista.

Perjantai 25.7. klo 19, Jazzteltta:
Kvalda>>>
Mari Boine>>>
Quintessence>>>

Jyväskyläläinen Kvalda oli Keitelejazzin suurin yllättäjä. Vaikka
bändi oli jo keväällä kotikaupunkinsa keikoilla ihan OK, nyt
saatiin kuulla jo todella kypsäntuntuinen setti nuorelta
yhtyeeltä. Tuoreelta maistuvaa omaa musiikkia herkkinä, mutta
itsevarmoina tulkintoina.

Täytyy tunnustaa, että aika harvoin sitä nykyään pääsee sellaiseen
kuunteluvireeseen, että ympäristö unohtuu ja musiikki vie mennessään.
Mari Boinen kohdalla olin kyllä aika lailla myyty mies. Mikä äänimateriaali,
ja mitkä teknisesti uskomattomat kyvyt sen hyödyntämiseen! Huh!
Ei tullut konsertin aikana mieleenkään analysoida mitä kaikkea lavalla
tapahtuu, siis miten yksittäiset muusikot hoitavat hommansa. Riittää
kun musiikki kokonaisuutena toimii, ja sitten sitä vain kuuntelee mitä
Mari Boinella on sanottavaa. Eikä edes niin, sanoistakaan ei ole niin väliä,
kun ei tuo saamenkieli ole hallussa, riittää siis pelkistetysti se yleinen
perusinhimillinen moodi ja tunnelma, joka välittyy Boinesta, hänen
persoonallisuudestaan, olemisestaan ja upeasta laulustaan.

Mari Boine on yksi tämän ajan suurimmista äänistä, ei vähempää. Hänen
konserttinsa jatkoi hienosti Keitelejazzin laadukasta etnoperinnettä.

Quintessencen musiikki istuu mainiosti myöhäiseen iltaan ja yöhön, mutta
sittenkin paremmin tanssimiseen sopivalle klubille kuin tällaiselle isolle
areenalle. Sielukas Emma Salokoski täydensi kyllä hyvin kolmen
erilaisen naislaulajan illan. Bändinä Quintessence haluaa selkeästi olla
"cool". Minusta voisi kuitenkin olla parempoi ratkaisu yrittää vääntää
lisää voimaa ja energiaa, ehkäpä sieltä avautuisi persoonallisempi ote
nu-souliin.

Lauantai 26.7. klo 19, Jazzteltta:
Arild Andersen, Patrice Heral>>>
Jean Luc Ponty>>>
U-Street All Stars>>>
Auprès de ma Blonde>>>

Lauantai pääkonserttiin oli satsattu "enemmän kuin oikeastaan olisi
ollut varaa". Rahalla oli haluttu ostaa nimenomaan jazzillista laatua.
Sitä myös saatiin, vaikkei ihan täysosumaan päästykään. Illassa oli
kolme loistavaa yhtyettä, mutta pääesiintyjä Jean Luc Pontyn setti
kulki epätasaisesti. Parhaimmillaan yhtye ylsi loistokkaaseen
virtuoositettiin, mutta ajoittain sorruttiin tylsään  ja kaavamaiseen
jankkaukseen.

Keitelejazzeille oli tilattu Arild Andersenin trio. Tanskalaispianisti Carsten
Dahlin sairastuminen lähtöhetkellä vei trion muut soittajat haastavaan
tilanteeseen, ja Andersen ja Heral päättivät esiintyä kaksistaan. Itse
asiassa miehet olivat suunnitelleet duoesiintymisiä jo pitkään, mutta
homma toteutuikin sitten näin yllättäen ja pakon edessä.

Näin edellisenä kesänä trion kokonaisuudessaan Tornion Kalottjazz &
Blues -festareilla. Siellä Carsten Dahl osoitti olevansa yksi Pohjolan
parhaista jazzpianisteista. Äänekoskella tapahtui kuitenkin ihmeitä,
eikä Dahlia ensimmäisen minuutin jälkeen enää muistanut kaivata.
Andersen ja Heral kehittivät täysipainoisen, upean setin. Arild
Andersenin asema maailman parhaiden jazzbasistien joukossa on kyllä
vankka tämänkin konsertin perusteella.

Lyhkäisennapakoita, kekseliäitä kappaleita, koukkuisia yhteisiä kuvioita,
kauniita kamarimusiikillisia tuokioita, ja hienoja sooloja kummaltakin
soittajalta. Ja huumoria, välillä viehättävän älykästä musiikillista leikittelyä,
välillä hullunhauskaa revittelyä. Molemmilla muusikoilla on uusi teknologia
täysin hallussa. Andersen loi soolojensa taustalle itse myös harmoniat
kasaamalla samplerin avulla omaa soittoaan moneen kerrokseen. Samoin
teki myös Heral ajoittain niin laulunsa kuin lyömiensäkin kanssa.
Vokaalitaiteensa Heral on kehittänyt akrobaattisiin mittoihin, rapista
innoituksensa hakenut räjähtävä soolo oli tästä huikea osoitus.

Jean Luc Ponty oli lauantai-illan toinen nimekäs vieras, legendaosastoa
hänkin. Ponty on ollut välillä hieman sivussa, sillä fuusiomusiikki ei
yleensäkään ole ollut pop. Viime aikoina on fuusiokin päässyt nousemaan
syvimmästä alhosta, ja lisäksi Ponty on onnistunut luomaan oman tyylinsä,
joka nojaa vahvasti afrorytmeihin.

Parhaimmillaan bändi olikin silloin kun basisti Guy Nsangué Akwa ja
lyömäsoittaja Moustapha Cissé päästettiin kunnolla irti. Rumpali Thierry
Arpino löi minun makuuni aivan liian kulmikkaasti, eikä kosketinsoittaja
William Lecomtella ollut kunnon roolia yhtyeessä. Valitettavasti bändistä
heijastui autoritaarinen pomopolitiikka kimppamusisoinnin ilon sijasta. Ponty
haluaa selvästi pitää ohjat tiukasti käsissään. Näin bändi pääsi syttymään
täyteen loistoonsa vain ajoittain, ja usein silloin kun tiukasti strukturoidut
kappaleet antoivat tilaa muillekin kuin Pontylle.

Ponty on edelleen sähköviulun kingejä, ja ansaitsee kunniaa omista
fuusiokehittelyistään, mutta pieni rentous ja vapausasteiden lisääminen
musiikissa ei tekisi lainkaan pahaa.

U-Street All Stars on loistava jazzyhtye. Tuohon olisi mukava panna piste.
Mitäpä selittelemään silloin kun kaikki toimii. Hyviä biisejä, mahtavia
soittajia, hieno asenne. Keitelejazz oli jälleen yksi lisälenkki yhtyeen
hienojen konserttien sarjaan. Pelimanniuden aste tuli esille konsertin
jälkeen Irish Barin jatkoilla, joilla bändi innostui jammaamaan lähes yhden
ylimääräisen konsertin verran.

U-Street on suomalaisen jazzin hienoimpia lukuja. Miksikö? Koska kaikessa
yhtyeen tekemisessä kuuluu rakkaus soittamiseen, musiikin tekemisen
iloinen pakko.

Auprès de ma Blonde oli lauantai-illan erikoisuus. Hulvaton katusoittajisto
työntyi esiintymään festivaali-alueelle illan aluksi ja väliajoilla. Etelä-
eurooppalaiseen kansanmusiikkiin pohjaava improvisaatio yhdistyi
musiikkiteatteriin ja yleisöä hyppyyttävään temppuiluun ratkiriemukkaalla
tavalla.

Lisäksi Keitelejazzeilla:

Jatkoklubit, Irish Bar Dan:
Torstai 24.7. klo 24, Da Capo>>>
Perjantai 25.7. klo 24, The Nudies>>>
Lauantai 26.7. klo 24, Wonder Jazz Project>>>

Ilmaiskonsertit, Keskuspuisto>>>

Petri Mäntynenä / Wonder Jazz Project.

© kuvat ja teksti : 1.8.2003 Suomijazz / Pentti Ronkanen

Yllekirjoittanut on ollut vaihtelevalla osuudella mukana
Keitelejazzin järjestelyissä 80-luvun lopulta lähtien, mm.
mukana valitsemassa esiintyjiä. Suomijazz on kuitenkin
täysin riippumaton jazzinedistysväline, joten
edellä esitetyt mielipiteet eivät millään tavalla edusta
Keitelejazzin tai Äänekoski Jazz ry:n näkemyksiä.

---------------------------------------------------------------------

Lisätietoja:

Keitelejazz

Äänekosken kaupunki

Ari Liimataisen galleria