Neljäs Musica Futura oli kovatasoinen, mutta harmittavan
vähäväkinen
Musica Futura Porvoossa 6.-8.10.2006

Saksofonisti Mikko Innanen Kulttuuritalo Grandin lavalla.

Musica Futura rakentaa vahvasti oman kaupungin jazzelämän varaan.
Kirkkaimmassa valokeilassa ovat Porvoossa asuvat muusikot ja heidän
lähipiirinsä. Keskeisiä muusikoita olivat tänä vuonna Uffe Krokfors ja
Iro Haarla sekä Mikko Innanen ja Sonny Heinilä, mutta he eivät olleet
suinkaan ainoita joilla oli juhlilla keikkaa useamman ryhmän riveissä.

Pienten piirien pyörimisestä voisi siis ilkeillä, mutta kun kuuntelee
bändit ja toteaa korkean tason, ei moitteille jää mitään sijaa. Porvoon
jazzyhteisö kykenee tuottamaan vahvan ja omaleimaisen festivaalin.

Festivaali luotaa etenkin taidemusiikin ja jazzin kohtauspisteitä.
Kovinkaan suurta yleisöä se ei valitettavasti tänä vuonna onnistunut
tavoittamaan. Toivottavasti futuralaiset eivät masennu, vaan jaksavat
jatkaa linjallaan. Tinkimättömästi musiikin voimaan uskovia tapahtumia
Suomessa ei ole yhtään liikaa. Markkinat nyt saa pystyyn joka kylään,
mutta laadukas ja ehjä musiikkitapahtuma vaatii näkemystä. Sitä löytyy
Porvoossa.

Kulttuuritalo Grand 6.10.
Uffe Krokfors & Iro Haarla Loco Motife
Aladin Abbas
Festival Orchestra: Cover show

Tane Kannisto (sax), Mikko Innanen (sax), Marko Nurmi (g), Iro Haarla
(keyb), Uffe Krokfors (b), Aniida Vesala (dr)

Loco Motife oli TUM Recordsin julkaisemalla palkitulla levyllä (Penguin
Beguine 2005) isompi ja moniulotteisempi kokoonpano. Kuuteen
muusikkoon nyt tiivistetty ryhmä tarjosi konsertissa rautaisannoksen
säveltäjiensä Haarla ja Krokfors omaleimaista sävelmaailmaa.

Tämä parivaljakko on onnistunut hienosti liittämään yhteen jazzin ja
taiteen, improvisaation ja sävelletyn. Loco Motifen syvämietteisyys
on teeskentelemätöntä, vailla pienintäkään tekotaiteellisuuden
häivähdystä.

Taidejazziksi luokiteltava ryhmä aloittikuitenkin yllättävän verevällä
ja rehevällä versiolla Penguin beguine -levyn nimikappaleesta. Sitä
seurannut "Kyl se siitä" oli vielä ärjympää, todellista energiafreetä,
ja siten lähimpänä Edward Vesalan Sound & Furyä, ryhmää, jonka
perillisenä Loco Motifea voi pitää.

Etenkin saksofonisti Tane Kannisto oli nyt hurjana. Ruumiinkieli, liike
ja soitto olivat yhtä: hurjaa meininkiä, kokonaisvaltaista ilmaisua.
Sitä vain on jotenkin erityisen mukava katsoa kun fonisti lähtee
oikeasti lentoon, pidättelemättä ja mitään säästämättä. Toisella
tavalla majesteettista oli Kanniston kaikuinen soitto Iro Haarlan
nätissä Beside you -balladissa. Kannisto korvasi levyversiolla kuullun
Johanna Iivanaisen lauluosuuden suvereenisti.

Freehäivähdyksistä huolimatta Loco Motife asettui nätisti uomiinsa.
Parhaiten yhtyeen erityisyyttä korostivat nimensä mukainen Frosty
night tai pianotrioversiona levytetty Mellansång, mietteliäs, mystinen
hymni, jossa saksofonit olivat nyt pääosassa.

Loco Motifen nykyversion ainoana pikkuongelmana on epätasaisuus:
kitaristi Marko Nurmelle ja rumpali Aniida Vesalalle on tarjolla vain
huomaamattomat sivuroolit nelikon Haarla, Krokfors, Kannisto,
Innanen taustalla.

Aladin Abbas (voc, oud)

Egyptiläistä musiikkia oudin säestyksellä laulanut Aladin Abbas oli
festivaalin erikoisuus. Uffe Krokfors tutustui Aladdin Abbasiin Klang!-
yhtyeen Egyptin-keikalla. Nyt Abbas on asettunut asumaan Suomeen
ja Vantaalle. Musica Futuran lavalla Abbasin ajaton esitys oli lämmin-
henkinen välipala. Abbas esitti sekä perinteistä egyptiläistä musiikkia,
että vähän omaakin tuotantoa. Tällä kertaa etenkin väkivahva
nuubialainen musiikki säväytti.

Jim Pembroke (voc), Mertzi Rajala (voc), Mirella Pendolin (voc),
Heidi Kiviharju (voc), Viljami Mehto (voc), Ilmari Pohjola (tb), Kalevi
Louhivuori (tp), Sonny Heinilä (sax), Marko Nurmi (g), Pete Kinnunen
(g), Seppo Kantonen (keyb), Jarmo Savolainen (keyb), Antti Hytti (b),
Markku Ounaskari (dr)

Illan huipentumaksi oli ainakin bailumielessä kaavailtu cover showta,
jossa Antti Hytin johtama iso orkesteri sai eteensä koko rivin lähinnä
paikallisia laulajia. 60-luvun lopun soulin ja rockin parissa yleisöllä
tuntui olevan ihan mukava meininki, vaikka Grand ei tämmöiseen
menoon ihan omiaan ollutkaan. Tanssimaanhan tätä olisi pitänyt
päästä. Penkillä kuuntelu paljastikin sitten armottomasti, että
projektin viimeistely ontui pahemman kerran.

Hauskahan sitä on kaverien kanssa soitella, ja oman kylän väelle.
Mutta jos tarjotaan festivaaleilla esitys, sen pitäisi olla kondiksessa,
eikä vain sinne päin. Tavoiteltiin toki rentoa meininkiä. Lavalla sitä
vain oli turhankin kanssa, sillä yleisön voi olla vaikeata rentoutua,
kun pitää jännittää jatkuuko mokailu ja selvitäänkö kiperistä tilanteista.
Hyviä hetkiä oli niitäkin kosolti, mutta kokonaisuus kärsi hajanaisuudesta,
epätasaisuudesta ja silkasta harjoittelemattomuudesta.

Epätasainen laulajisto ei kaikilta osiltaan vakuuttanut, mutta ehkä
oleellisinta olikin se paikallisuus. Soulpuolelta oli valittu kappaleita
Stevie Wonderilta, Marvin Gayelta ja Sly & the Family Stonelta.
Viimeksi mainittu tuntui innostavan soittajia eniten. Parhaiten kulki
You can make it if you try. Tämänkin perusteella Slyn musiikkiin saisi
isolle orkesterille sovitettua kiinnostavaa soitettavaa, innostuisikohan
joku big bandeistamme?

Mertzi Rajalan latinalainen osuus hyppäsi joukosta erilleen, katkaisemaan
biletystä. Tunnelma vaihtui totaalisesti. Elis Reginan balladi pelasi lähinnä
Seppo Kantosen pianon säestyksellä, lopun väräjävän tunnelmoinnin hoiti
Kalevi Louhivuoren trumpetti. Rajalan "iloittelua" jatkoi Astor Piazzollan
tumma tango Balladi kuolemalleni.

Mieslaulajilla oli vaikeata. Viljami Mehto ei päässyt ollenkaan vireeseen
vielä ensimmäisessä (Van Morrisonin turhanaikainen The way young lovers
do), Across the universe sujui jo vähän paremmin.

Myös illan nimekkäin solisti Jim Pembroke aloitti Beatlesilla: niin Strawberry
Fields Forever kuin Happiness is a warm gun -kappalekin kulkivat jäykästi.
Stevie Wonderin They won't go when I go -biisissä oli jo sielua, mutta
Golden lady meni ruotsinlaivahumpaksi. Biisi oli niin kehno, että Jimin ei
auttanut kuin lyödä läskiksi. Ensimmäistä kertaa Wigwam-keikat mukaan-
lukien näin Pembrokella jonkinlaista lavashown poikasta kun ukko sätkytteli
selällään lattialla.

Varsinaisen setin päättänyt Gaye-anthemi What's going on oli yksi niistä
harvoista kappaleista keikan aikana, joissa löytyi kunnon koheesio. Iso
ryhmä kuulosti tässä viimein oikealta yhtyeeltä.

Street Bar & Café 6.10.
Transistors

Markus Sandberg (p, acc), Chris af Enehjelm (voc), Elina Hurme (as, voc),
Micke Renlund (tb, ts, voc), Ari Taskinen (g), Tero Siitonen (b), Jyrki Tapio
(dr)

Perjantain päätteeksi saatiin nautiskella musiikkiteatterista tai paremminkin
jonkinlaisesta nyrjähtäneestä kabareesta. Muusikot olivat "tavanneet pitkän
tauon jälkeen" (Transistors-ryhmä toden totta vaikutti 80-luvun puolivälissä)
ja sitähän piti juhlia. Samppanjapulloa yritettiin avata pitkin iltaa, ja lopulta
onnistuttiin.

Englanninkielellä enimmäkseen laulettiin, sanoja oli paljon, ja ehkä
sanomaakin, mutta siihen ei ehtinyt kiinnittämään huomiota, kun lavalla
tapahtui niin paljon omituisia asioita koko ajan.

"Original tourist music" oli tyylilaji Micke Renlundin spiikkien mukaan. Maata
tai maanosaa oli vaikeampi määritellä, mutta ehkä henki oli epämääräisesti
itä-eurooppalainen vaikkei musiikissa suoranaisia etnosävyjä viljeltykään.

Pelottava "laulaja" Chris af Enehjelm ja räävitön saksofonisti Elina Hurme
veivät showta, ja miesnelikko yritti pysyä tätösten matkassa. Keikka oli
erikoinen, omalaatuinen ja onnistunut kokonaisuus, paikoin oikeasti hauska,
ja lopun aikaa vähintäänkin omituinen. Pientä isompaa vieraannuttamisen
makua tämän teatteriseurueen esitykseen oli jätetty. Muutama pieni piiru
puuttui siitä että nämä hahmot olisi uskonut oikeiksi, ja silloin esitys olisi
voinut vielä järkyttävämpi.

Kulttuuritalo Grand 7.10.
Ahava ja Jouset
Jarmo Savolainen Trio
Swe-Fin Ensemble

Mia Simanainen (voc), Sonny Heinilä (sax, fl), Kari Ikonen (p), Mika Kallio
(dr), Janne Nisonen (v), Pasi Eerikäinen (v), Laura Kajander (vla), Juho
Laitinen (vc)

Lauantain pääkonsertti oli musiikillisesti sekavaa perjantaita huomattavasti
tasaisempi ja painokkaampi kokonaisuus. Se oli myös läpeensä tasokas, ja
olisi kelvannut esimerkiksi Tampere Jazz Happeningin päälavalle sellaisenaan.

Ahavan musiikki tosin ei vieläkään minulle auennut. Jouset toivat onneksi
uusia ulottuvuuksia. Mielessä häilähti kyllä, että jousia voisi käyttää
muutenkin kuin sektiona, tuoda instrumentit ja soittajat edes hetkittäin
yksilöllisesti esiin. Nyt perus-Ahavan muusikot olivat yksilöitä, mutta jouset
toimivat vain jenginä.

Ei silti, Kari Ikosen jousisovitukset olivat verevän värikkäitä ja iskevän
ilmaisuvoimaisia. Jousisektio istui hyvin Ahavan hankalaan musiikkiin.
Minulla Ahavan kuuntelemisen perusvaikeus on edelleen siinä "kirjallisessa"
leimassa. Runoihin tehdyt sävellykset alistuvat liikaa tekstin valtaan,
luonnollinen laulavuus ja laulettavuus on kadoksissa, keinotekoinen ja se
parjattu tekotaiteellinen vaikutelma väijyy lähellä.

Niinpä vaikka Vieras itselleen -kappale piti sisällään Ahavalle harvinaista
rytmistä poljentoa ja lentoa, vaikeasti kontekstiin asettuva lauluosuus
hankasi vastaan. Perään kuultu Saima Harjan tekstiin sävelletty "Kielo
niityllä" oli tässä mielessä selkeästi luontevampaa ilmaisua, laulelmallinen
melodia soljui ilmavasti jousien tukiessa sävykkäästi.

Ahavan uudemmat kappaleet (yhtyeelle säveltää etenkin Simanainen,
mutta myös Ikonen ja Heinilä) eivät vie yhtyeen tyyliä yhtään aiempaa
populaarimpaan suuntaan. Päinvastoin, sillä ensimmäiseltä levyltä tuttu
"Jos oisit" kuulosti uusien kappaleiden joukossa hittibiisiltä, tarttumapintaa
oli siksi paljon enemmän.

Tarttumapinnan sijasta uusissa teoksissa on haastavuutta ja
monimuotoisuutta. Ahava jatkaa rohkeasti omalla tiellään.

Jarmo Savolainen (p), Uffe Krokfors (b), Markku Ounaskari (dr)

Jarmo Savolaisen Trio on 12 vuotensa aikana tehnyt kolmisensataa
keikkaa, ja julkaisi nyt neljännen levynsä. Kahdella noista levyistä tosin
on vahvistuksena mukana belgialainen trumpetisti Eric Vloeimans.

Pitkä yhteinen taival kuuluu tietysti kaikesta. Savolaisen porukan rutiini
ei ole leipiintymistä, vaan hyvällä tavalla yhteen kasvamista. Savolaisen
laulavan pianismin johdolla kolmikko soitti hienon konsertin uuden levyn
materiaalin pohjalta. Täydellisen tasapainoiseksi rakennetussa
kokonaisuudessa svengijaksot vaihtuivat välillä repaleisempiin rakenteisiin,
improvisointi ja läpisävelletyt jaksot vuorottelivat luontevasti.

Savolaisen trion soittaessa tuli valahdettua omiin ajatuksiin, musiikki jäi
hetkeksi jonnekin taustalle. Oliko soitto siis tylsää? Kaikkea muuta, tuli
vain solahdettua musiikin virtaan, paikkaan jossa on hyvä olla. Ei tylsää,
mutta suggeroivaa kyllä.

Muutamien erityisen turhauttavien viimeaikaisten baarijazzkokemusten
jälkeen tuntui hienolta kuunnella kaikessa rauhassa puhdasta musiikkia ja
hyvää jazzia Grandin pehmeillä penkeillä. Tässä vaiheessa kiitollisuus
Musica Futuran olemassaolosta alkoi jo kummasti nostaa päätään.

Mikko Innanen (sax), Magnus Broo (tp), Uffe Krokfors (b), Fredrik
Rundquist (dr)

Festivaalin pääkonsertin huipensi Mikko Innasen kokoama tilapäisviritys
Swe-Fin Ensemble. Konsertin kaari oli siten hieno, taidejazzista vahvan
pianotrion kautta energisesti ryskivään, antoisaan huipennukseen.

Swe-Fin on tavallaan sisarbändi loistavalle Deliriumille. Yhteistä ovat
Mikko Innanen, ristikansallisuus ja yhtäläinen instrumentaatio. Siinä
missä Deliriumissa Innasen apuna ovat tanskalaismuusikot, Swe-Finissä
soittavat Uffe Krokfors ja ruotsalaiset trumpetisti Magnus Broo ja
rumpali Fredrik Rundqvist.

Silloin kun monikansallisissa projekteissa käy hyvin, yhteinen kemia
löytyy ja erimaalaiset sillä pienellä vieraudellaan yllyttävät toisiaan
vähän normaalia ylemmäs. Nyt kävi hyvin, erinomaiset ruotsalaismuusikot
innostivat selvästi suomalaisia, ja etenkin Mikko Innanen oli tässä
yhteydessä kertakaikkisen mahtavalla soittopäällä, eräskin pitkä
baritonisoolo oli liki uskomatonta ideoiden ilotulitusta.

Yhtyeen musiikki lähti liitämään sinänsä simppeleistä lähtökohdista.
Kotisatama saattoi olla bluesissa tai vaikka merimiesvalssissa, mutta
yhtä kaikki lopputulema oli taipuisaa, verevää, kokolihaisaa musiikkia.
Jotakin tällaista se voisi olla: nykypäivässä oikeasti elävä jazzmusiikki.
Siinä on vankkaa perinnetietoisuutta, mutta siinä on myös nykymitta-
puiden mukaan voimaa ja potkua. Syytä olla yhä vielä olemassa pienenä
jazzina tässä kovassa maailmassa…

Tämä konsertti saattoi hyvinkin olla ainutkertainen tapaus, mutta
keikkajärjestäjien kannattaa edes yrittää. Suosittelen lämpimästi mihin
tahansa jazztapahtumaan, jossa musiikilla on vielä jotakin merkitystä.

Street Bar & Café 7.10.
Ilmari Heikinheimo Trio feat. Jorma Tapio

Marko Lohikari (b), Mikko Korhonen (g), Ilmari Heikinheimo (dr), Jorma
Tapio (sax, fl)

Tätä "nuorisoyhtyettä" oli tarkoitus käydä vähän vilkaisemassa ennen
öistä ajelua kohti itäisempää majoitusta, vaan pakkohan se oli kuunnella
loppuun asti. Setti oli hyvin kasassa: ilmassa oli kosolti free-henkeä, ja
Mikko Korhonen väritti räimettä osuvin tilufuusio-soundein.

Jorma Tapio istui ryskeeseen oivallisesti. Etnoimprovisaatioon paljolti
viime vuosina kallistunut Tapio intoutui tuliseen tuuttaukseen. Konkarin
lähtö energisten nuorten miesten matkaan ei tuottanut suurta taidetta,
mutta rehti rypistys riitti hyvin tällä kertaa.

Pikku kirkko 8.10.
Iro Haarla
Albero

Iro Haarla (p)

Porvoon Pikku Kirkko on lajissaan poikkeuksellisen sopiva musiikin
esittämiseen. Suurin osa kirkoistahan on likipitäen täysin
soveltumattomia muuhun kuin urkumusiikkiin. Nyt intiimi tila antoi
avaimet taiteilijoille, ja sointi oli lämmin.

Iro Haarlan soolopianokonserttia on paha arvostella. Sehän olisi
jotakuinkin samaa kuin arvioida puron solinaa, tähtitaivasta tai
syksyistä auringonlaskua saaren taakse. Suorittamisella ei ole Haarlan
musiikissa mitään sijaa, musiikki joko puhuttelee tai sitten ei. Minusta
se on vastustamatonta.

Piano on rajallinen soitin, mutta Haarlan pienoiskuvaelmat kantavat
myös näin pelkistettyinä. Veikkaanpa että monet paikalla olleista
kuuntelivat tämän konsertin silmät kiinni. Haarlan musiikki saattaa
olla melankolista, mutta sentimentaalisuuteen se ei vajoa, vaan pysyy
pystypäisenä ja lujana. Vuodenaika on syystalvi, vuorokaudenaika yö,
mutta tähdet tuikkivat kirkkaina.

Kari Heinilä (fl), Marko Portin (b-cl, cl), Juho Laitinen (vc), Seppo
Kantonen (p)

Albero on uusi, erittäin mielenkiintoinen kvartetti, jossa on tasapuolisesti
kaksi jazzmuusikkoa ja kaksi klassisen musiikin puolelta tulevaa soittajaa.
Taidejazziako? Ei, ei ollenkaan jazzia ainakaan tässä Porvoon konsertissa.
Heinilä ja Kantonen hylkäsivät nyt jazz-improvisaatiot ja jazzin
fraseerauksen, ja Albero teki länsimaista nykymusiikkia afropohjat unohtaen.

Tosin joulukuussa Albero aikoo konsertoida Helsingissä Charles Mingusin
musiikin merkeissä, joten kvartetista on tulossa ohjelmistoltaan todella
laaja-alainen ja hengeltään rajaton.

Kvartetin koko ohjelmisto Pikku Kirkossa oli omaa tuotantoa (kaikki
säveltävät), mitä nyt Girolamo Frescobaldin pikkukappaleella aloitettiin.
Se ei hypännyt joukosta erilleen, vaan Albero on löytänyt hyvinkin
yhtenäisen juonen tekemisiinsä. Myös Heinilän jyhkeä Passacaglia haki
inspiraationsa barokista, mutta kaikkiaan vanha musiikki, nykymusiikki
sekä maltillinen improvisaatio asettuvat kukin luontevasti Alberon
ajattoman tyylin osasiksi.

Pentti Ronkanen 12.10.2006.

--------------------------------------------------------------------------