Suomijazz - Pori Jazz 2006

28.7.2006
Maistiaisia megafestareilta: Pori Jazz 2006

Porissa on tarjolla niin paljon musiikkia, että runsaudenpula on jo
helpotus. Kun tietää, ettei kaikkea voi kuitenkaan saada, antaa
itselleen helpommin luvan tiukkoihin valinttoihin. Suomijazz.comin
palstoille valikoituivat festivaalin päätösviikon torstai ja perjantai.

Kirjurinluoto Arena 20.7.2006
Cab Calloway III and his Cotton Club Show
Raul Midón
Roberta Flack
Neville Brothers

Kuva: Sanna Heikintalo.

Arenan torstainen konsertti oli täysin yhden bändin varassa: viimeisenä
esiintynyt Neville Brothers tuli ja räjäytti paikan sileäksi.

Asteikolla 1-10 Neville Brothers -keikka oli siinä 11 ja puoli. Näin vaikka
bändissä ei ole yhtään varsinaista virtuoosia. Kahdeksikon yhtyekemia
vain on sellaisella tasolla, että sellaista pääsee kokemaan vain muutaman
kerran elämässään.

New Orleansin funk on vähäeleisimmilläänkin vaikeata soitettavaa. Rytmeissä
on vissi jäämä afrikkalaisesta polyrytmiikasta. Neville-grooven aksentti on niin
tunnistettavan neworleansilainen, että muualta tulevien soittajien voisi olla
vaikea päästä täysin sisälle yhtyeen mikrorytmiikkaan.

Kaksi lyömäsoittajaa, kaksi kosketinsoittajaa, kaksi kitaristia, basisti ja
saksofonisti rakentavat hirmuisesti svengaavan kudoksen. Yhtyeen
vahvuuksiin kuuluu sekin että soittajista peräti kuusi osallistuu laulutalkoisiin,
vaikuttavimmin tietysti Aaron Neville, tuo kastraattiääninen lihaskimppu.

Nevillet vetäisivät Porissa rennon eleettömän, hyväntuulisen soittokeikan.
Mistään showsta on tämän bändin yhteydessä turha puhuakaan, musiikki
vie soittajia ja yleisöä ja sen on riitettävä. Hyvältä näyttää myös bändin
tulevaisuus, sillä uusia jäseniä yhtyeeseen tulee pikku hiljaa omasta
jälkikasvusta. Jos hyvin käy, suoraan alenevassa polvessa periytynyt
Neville Brothers soittaa vielä viiden vuosikymmenenkin päästä.

Konsertin muu anti olikin sitten pitkälti yhtä tyhjän kanssa. Avauksena
kuultiin hyväntuulista, mutta täysin mitäänsanomatonta viihdejazzshowta
Cab Calloway III:n tapaan. Kakkospaikan Raul Midón oli täyte-esiintyjä.
Mies ja kitara, pehmeä ääni ja joustavan jouhea ilmiasu sekä laulajana että
kitaristina, mutta ei ollenkaan sellaista karismaa, jota tarvittaisiin tuhatpäisen
yleisön haltuun ottamiseen.

Roberta Flack puolestaan tuntui menettäneen tyystin äänensä elastisuuden.
Edes hitteihinsä Killing me softly ja The first time ever I saw your face Black
ei saanut puhallettua läsnäolon tuntua. Taustalla soitti ihan ammattitaitoinen
orkesteri, jossa oli mukana hyvinkin pätevä saksofonisti, mutta kokonaisuus
kääntyi vahvasti tyhjänpäiväisen soulviihteen puolelle. Ennen kaikkea show
oli aivan liian pitkä. Pituus kasvoi siitä että soittajat saivat oman soolo-
esittelynsä, ja myös taustalaulajat omat lead-kappaleensa. Aivan turhaan,
*sillä mitenkään persoonallisia äänenpainoja ei siltäkään puolelta päästy
kuulemaan.

Flackin esityksen aikana testailin Arenan alueen rajoja. Kuuntelurinteen
kauimmaisiinkiin osiin sai screenin avulla hyvin selvää lavan tapahtumista.
Sen sijaan äänen tuuli vei välillä mukanaan, joten taakse kuului epätasaisesti
ja katkonaisesti.

Kaikkiaan koin Arenan näin ensikäynnilläni erittäin toimivaksi konserttipaikaksi.
Jos oli Stingin keikalla kuulemma ahdasta, torstain konsertissa oma tila löytyi
helposti vaikka siinäkin oli hyvin väkeä ja tunnelmaa. Iso tila on antanut myös
mahdollisuuden sijoittaa VIP-tilat fiksusti. Kutsuvieraat kuulevat ja näkevät
hyvin, mutta voivat myös rauhassa seurustella häiritsemättä muita. Se puoli
siis Arenalla on paremmin hallussa kuin juuri missään muualla Suomessa.

Ultra Music Nights 20.7.
Big Satan
Mikko Innanen & Mika Kallio

Kuva: Maarit Kytöharju.

Neville Brothers piti niin tiukasti otteessaan, että pääsin festivaalin ensimmäiseen
Ultra Music -konserttiin vasta kesken illan toista settiä eli Big Satanin esitystä.
Oli kuin olisi kirkkoon tullut: Ultran uuden tilan pimeydessä porukka kuunteli
keskittyneesti ja lavalta tulvi tauotonta jazz-saarnaa. Kuin Braxton Keravalla
ikään, Bernekin tuntui uskovan "päättymättömään melodiaan". Vuolas tenori ei
kuitenkaan käynyt pitkäveteiseksi, sillä Berne osasi nyansoida ja vaihdella,
tarjota väliin helpottavia ja helppojakin melodisia koukkuja.

Erinomaisesti yhteen puhaltaneessa triossa Berneä ja yleisöä innosti etenkin
innovatiivinen Marc Ducret, jonka soitossa oli sekä ajatusta että äärimmäisyyksiä.
Ja ennen kaikkea hurjankuuloista, rytmiikan rajoja venyttänyttä energiaa.

Jos bändissä olisi ollut vielä yhtä innostava rumpali turhan tasaisesti kolanneen
Tom Raineyn sijasta, olisi koettu jo melkoinen myllytys. No, bändin toinen setti
myöhemmin samana iltana jäi kokematta, joten ehkäpä silloin energiat kohosivat
vielä korkeammalle. Joka tapauksessa Big Satan antoi itsestään vakuuttavan
kuvan: mielenkiintoinen, värikäs, ekspressiivinen, mutta silti hallittu kokonaisuus,
jossa sekä suvannot että ryöpyt palvelivat komeasti Bernen erehtymättömältä
vaikuttanutta musiikillista näkemystä.

Kuva: Maarit Kytöharju.

Duo Innanen & Kallio soitti sekin Ultrassa erittäin hyvän, tiiviin ja intensiivisen
keikan. Kuultiin kumpaisenkin sävellyksiä sekä täysveristä improvisaatiota.

Mikko Innanen on sukupolvensa näkyvimpiä puhallinsoittajia. Hengästyttävän
monessa yhtyeessä touhuava Innanen on liikkunut hyvin laajalla alueella
täysfreestä ja monikansallisista uuden jazzin yhtyeistä Teddy Rok Sevenin
funkjazziin asti. Tässä duossa Innanen pääsi soittamaan harvinaisen rennon
tuntuisissa puitteissa. Nyt ei ollut havaittavissa minkäänlaista tiukan
puristamisen tuntua, vaan Innasen improvisaatiot soljuivat luontevina ja
pakottomina kaikilla kolmella soittimella: sopraano-, altto- ja baritonisaksofonilla.
Käyttipä Innanen jälleen hupaisan toimivasti kahta puhallinta yhtä aikaa aivan
kuten omassa Innkvisitio-yhtyeessäänkin.

Mika Kallio pääsi nyt erittäin hyvin esille: kunnonkokoinen setti ja lisänä iso
arsenaali kaikenmaailman helistimiä, kilistimiä ja kolkuttimia. Kalliolle tyypillinen
maalaileva, hento ja hiljainen ote soi vaikuttavana tässä otollisessa tilassa.
Kallio ei käytä sämpläystä kuten esimerkiksi Olavi Luohivuori, mutta on helppo
kuvitella että sillä tavalla, itsensä kanssa duetoimalla ja kerrostamalla Kalliokin
saisi suuria aikaan ihan yksinään.

Ihmeen rikkaan ja monipuolisen setin kaksikko sai aikaiseksi. Freetä, kevyitä
impressioita, svengijatkumoita, hopeista kuuta, runouden livesäveltämistä…
Lisäsoittajia ei tullut kaivanneeksi missään vaiheessa. Hyvin toisensa tuntevat
muusikot tekivät täysimprovisaatio-osuuksistakin viimeistellyn tuntuista ja
valmista musiikkia.

Ultran uusi paikka osoittautui erittäin hyväksi kuuntelutilaksi. Se on miljöönä
Tampere Jazz Happeningin Telakan tyylinen (eli huokoinen tiiliseinä luo hyvän
perusakustiikan), mutta kuulijan kannalta parempi: on enemmän tilaa asettua,
eikä baarin toiminnasta aiheudu mitään häiriötä. Ultra toimii siis nyt musiikin-
rakastajien ehdoilla. Pieni koko saattaa kyllä tuoda omat rajoituksensa
ohjelmistoon: 200 ihmiselle ei kovin isopalkkaisia muusikoita todennäköisesti
pystytä tuottamaan.

Pentti Ronkanen

Porin nuorekas perjantai
Kanye West, Teddy Rok Seven, Dalindèo, Q-Continuum, Marcelo D2,
sekä Nieminen & Litmanen 21.7.06.

Kuva: Markku Åberg.

Pori Jazz on viime vuosina yrittänyt panostaa entistä enemmän nuorekkaan
yleisön houkutteluun. Osa yrityksistä on ollut enemmän, osa vähemmän
onnistuneita. Tänä vuonna Kirjurinluodon vetonaulaksi oli hankittu
amerikkalaisen mainstream-hiphopin tiedostavimpiin artisteihin lukeutuva
Kanye West.

Kirjurinluoto Arenan yleisö oli perjantaina odotetusti nuorta, hyvin nuorta.
Harvoinpa sitä 26-vuotias joutuu tuntemaan itsensä keski-ikäiseksi. Nyt joutui.
Toisaalta paikalla oli myös tuplasti itseni ikäistä populaa, joista useat olivat
ilmeisesti päättäneet saapua Poriin perinteidensä velvoittamina. Kun sitten
perjantai sattui sopimaan kaikille, oli peli sitä myöten selvä. Viiniä ja patonkia,
kyllä, mutta harmittavan nyrpein naamoin. No, ensi vuonna uudestaan
paremmalla onnella.

Tavallaan kuitenkin yhdyn piknik-väen mielipiteisiin tässä asiassa. Kanye
West jätti kylmäksi. Tehtäköön selväksi, että olen kyllä jonkinasteinen
hiphop-harrastaja ja pidän useita Kanyen levyttämiä juttuja varsin
oivaltavina. Livenä artisti vaatimattomine taustajoukkoineen sen sijaan oli
luvattoman vaisu. Tähän kun vielä lisätään Kirjurinluodon itkettävän
huonosti "nuorekkaisiin" konsertteihin soveltuvat äänentoisto- ja
penkkijärjestelyt, niin ei herra Lännestä paljoa kerrottavaa jälkipolville
jäänyt. Sääli.

Kuva: Katja Virta.

Nopea siirtyminen LP41! -klubille oli paikallaan jo kesken Westin setin,
olihan jäähyväiskeikkansa heittävä Teddy Rok Seven aseteltu jokseenkin
käsittämättömästi illan ensimmäiseksi esiintyjäksi. Sali eli teltta olikin melko
tyhjä vielä seitsikon astellessa lavalle. Ennen pitkää tunnelma kuitenkin
tiivistyi ja "vaarallisena funk-yhtyeenä" lavalle kuulutettu bändi sai alati
lisääntyvään telttakansaan eloa. Teppo Mäkynen oli oma itsensä eli loistava
ja muu bändi komppasi tyylistä tinkimättä. Mainittakoon kyseessä olleen
bändipaitojenkin puolesta historiikin omainen ympyrän sulkeutuminen.
Eturivin torvisektio musisoi viime syksyn kiertueelta tutussa vihreässä
kuosissa, muut neljä taasen "old-skool" -karismaa omaavissa keltaisissa
TR7 -paidoissa.

Musiikillisesti bändi ei pettänyt. Mieleen jäivät Around The Clock ja Jukka
Eskolan kvintetin levyttämä Duudamdej, mutta myös mainio lainabiisi Time
Is Running Out Fast. Jälkimmäiseen sisältyi jännittävä bändiesittely, jossa
kullekin muusikolle omistettiin yksi isku Mäkysen humorististen alustusten
myötä. Yleisön rytmitajua koetellut katselmus oli piristävä poikkeus
normaaleihin välipuheisiin tottuneille. Mutta mahtoiko Timo Lassy saada
uuden autonsa?

Varsinainen setti oli siis sitä mitä toivottiinkin - tosin aivan liian vähän.
Tunnissa Teddy Rok yhtyeineen ehti vasta lämmetä setin jo loppuessa
lyhyeen. Hieman sama kuva tosin jää koko bändin urastakin. Tai ehkä vain
hoksasin homman liian myöhään. Mene ja tiedä. Sinänsä lopettamisen syy
on ymmärrettävä: ajan ja voimavarojen puute. Nähtäväksi jää millaiseksi
Teddy Rok Sevenin rooli suomalaisen jazzin historiankirjoituksessa lopulta
muodostuu. Omissa mielikuvissani voisin kuvitella yhtyeen nousevan
jonkinlaiseen kulttiasemaan lyhyen, mutta menestyksekkään uransa myötä.
Odotan jo innolla pääseväni kehaisemaan jollekin 30 vuotta itseäni
nuoremmalle klopille olleeni orkesterin viimeisellä keikalla…

Kuva: Kim Knappe.

Haikean jäähyväissetin sulatteluun ei aikaa liiemmälti jäänyt. Reippailu
Jazzkadun toiseen päähän ja Clube Brasiliin oli vaivalloisuudessaankin
tietoinen valinta. Keikalla nimittäin oli Dalindèo. Saapuessani paikalle yhtye
oli herkän kuuloisissa fiiliksissä. Vedenneito sai yllättävänkin iäkkään oloisen
yleisön nyökyttelemään hyväksyvästi. Itse elin myös tilanteessa mukana,
joskin nyökyttelin voimakkaammin vasta kappaleiden Solifer-Lento ja
Poseidon lisätessä rytmiin kierroksia. Silloinhan toisaalta vanhempi väki jo
tanssi, joten perässä tultiin taas. Moderni klubijazz-klassikko Go Ahead,
Float meni innokkaimmilta jo hurmion puolelle. Vähiten syynä moiseen ei
tälläkään kertaa ollut Jaska Lukkarisen räjähtävä rumpusoolo.

Ylimääräisillekin bändi kutsuttiin, mutta omaan mieleeni jäi erityisesti
trumpetisti/vokalisti Jose Mäenpään tapa esitellä yhtyeen liideri yleisölle:
"Tässä oikealla puolellani on mies, jota ilman tätä musiikkia ei olisi olemassa:
Valtteri Pöyhönen". Kaunista.

Kuva: Johanna Tirronen.

Juoksujalkaa takaisin LP41! -telttaan, jossa Q-Continuum olikin jo täydessä
vauhdissa. Yleisömääräkin tuntui kasvaneen entisestään ja tunnelma oli
kuuma. Yhdellä sanalla homman voisi kuvailla näin: funk. Pidempi selitys
ottaisi mukaansa myös soul- ja varsinkin hiphop-vaikutteet, joita viljeltiin
erityisesti setin loppua kohden. Tähän vaikuttivat omalta osaltaan lavalla
yhdessä ja erikseen pyörähtäneet MC:t, Paleface ja Axl Smith.

Marienhof -projekti ei ole ainakaan toistaiseksi aiheuttanut kohdallani
Q-leirin muun tuotannon veroisia värsityksiä, mutta lavalla homma toimi
erinomaisesti. Nuoruus oli tällä kertaa valttia ja Smith, Kanye West
-maneereineenkin, veti aavistuksen verran tamperelaiskollegaansa
pidemmän korren. Klassikot The Message sekä Rapper's Delight kuultiin
kiinnostavina sovituksina ja pidot olivat tuolloin ehkäpä ylimmillään jopa
koko illan kontekstiin sijoitettuna. Tuomo Prättälä taitavana kosketin-
soittajana sekä uskomattoman sielukkaana vokalistina oli jälleen se
kaikkein tärkein myrskyn silmässä operoineista shamaaneista. Ehkäpä
Q-Continuum onkin omimmillaan juuri näin - loistavana bilebändinä.

Kuva: Johanna Tirronen.

Illan toiseksi viimeinen buukkaus oli jollain tapaa yllättävä. Portugaliksi
räppäävä Marcelo D2 ei ainakaan sanomallaan päässyt loistamaan.
Tai no, saatoin tietenkin kuulua ainoastaan portugalia taitamattomaan
vähemmistöön. Plussaa kaverille lujaa rockanneesta lavakokoonpanosta.
Erityisesti yhtyeen basisti ja kitaristi tuntuivat olleen mukana suorastaan
metallihenkisellä asenteella. Yhtä kaikki, Marcelon setti oli pitkässä illassa
aivan liian mittava ja kielimuuri tuntui erityisesti loppua kohden koko ajan
harmittavammalta. Hiljalleen harvenneella yleisöllä tosin tuntui olleen
hauskaa ja erikoisiakin samba-koreografioita nähtiin. Ehkäpä elämyksen
voisi kuitenkin parhaiten tiivistää vanhaan totuuteen: "hiphop equals lyrics".

Kuva: Maarit Nissinen.

Nieminen & Litmanen on projektina ilmiö sinänsä. Se, että kaksikko teki
Porissa, hieman The Clashin aikoinaan New Yorkissa lanseeraamaan tyyliin,
keikan joka päivä samassa kaupungissa viikon ajan, ei liene kenellekään
edes ihmetyksen aihe. Mikseivät muka olisi tehneet?

Isolle lavalle aseteltuna kahden instrumentin kattaus näytti jotenkin
huvittavalta. Maestrojen asteltua paikalle lavan kuitenkin täytti jälleen
kerran tutun täyteläinen soundi ja kolkkous oli kateissa saman tien.
Festarikansaa tuntui jo kahden maissa vaivaavan jonkinasteinen
taisteluväsymys ja samaa oireyhtymää podin kieltämättä itsekin.
Myönnänkin rehellisesti poistuneeni paikalta jo ennen setin loppua.
Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen Niemistä & Litmasta. Päinvastoin.
Taas kerran voi vain hämmästyneenä todeta Leo Jokelan Ratsastavan
Jälleen.

Matti Nives

Pori Jazz

------------------------------------------------------------------------------