Suomijazz - Pori Jazz 2007

26.7.2007
Aurinko ja Ziggy loistivat Porin päätöksessä

Ziggy Marley pelasti päätöskonsertin. Kuva: Markku Åberg.

Kirjurinluoto Arena 22.7.2007
Huba
Blood, Sweat & Tears
The Johns
Ziggy Marley

Pori Jazz 2007 piti sisällään paljonkin mielenkiintoista, etenkin Ultra
Music -osuudessaan. Ultra jäi valitettavasti väliin, ja muutenkin
Suomijazz.com ehti haistelemaan Porin tunnelmia vain viimeisen
päivän puistokonsertin verran.

Keli suosi sunnuntai-piknikkaajia, ja iloisesti genrerajojen yli poukkoilleen
musiikin soljuntaa voitiin seurata sangen rennon tunnelman vallitessa.
Soul, jazz-rock ja groovejazz yrittivät, mutta reggae vei tällä kertaa
voiton. Ziggy Marleyn energinen ja elämäniloinen konsertti oli reggaen
ystäville vuoden kohokohta.

Kuva: Maarit Nissinen.

Sunnuntain piknik-konsertin avannut Huba osoitti, että suomisoulin uusin
kierros on nostamassa laatutasoa taas monta pykälää. Ison orkesterin
veto oli ok, ja vähän enemmänkin.

Aloittajan paikka ei ole kiitollinen, sillä monet jättivät tulonsa myöhempään.
Huba sopi kuitenkin erinomaisesti rennon sunnuntaikonsertin avaajaksi.
Toisaalta bändi sopii vieläkin paremmin sopivan kokoiselle klubille, jossa
koko yleisö on mahdollisuus ottaa haltuun ja viedä hikiseen hurmioon.

Huba pisti pakettinsa kasaan erinomainen soittajiston ynnä huolellisen ja
silti irtonaisesti svengaavan toteutuksen voimin, ja myös laulupuoli oli
suomalaiseksi soul-orkesteriksi hyvin hallussa.

Kuva: Markku Åberg.

Blood, Sweat & Tears ei innostanut. Soittajista paistoi kyllä mieletön
rutiini, takana on tuhansia keikkoja ja se kuuluu kaikessa, sekä hyvässä
että pahassa. Aina joskus rutiini kääntyy itseään vastaan, ja BST:n
tapauksessa näin on käynyt. Keikassa ei ollut kohokohtia, ei suvantoja
ja kiihdytyksiä, vaan tasaista, hyvin varmaa perussuorittamista.

Laulaja Thomas Connors oli sen verran tylsä, että instrumentaalit
maistuivat laulukappaleita makeammilta. Vinkukitara oli alussa tyrkyllä
päärooliin, mutta myöhemmin meno tasaantui torviriffeistä voimansa
imeväksi bluessävytteiseksi jazzrockiksi.

Kuva: Maarit Nissinen.

Sunnuntaikonsertin varsinaisesta jazzosuudesta vastasi duo John Scofield,
kitara, ja John Medeski, piano ja urut. The Johns ei pahemmin kontaktia
yleisöönsä ottanut, ainuttakaan spiikkiä ei kuultu ennen lopetusta, ja myös
musiikista jäi se vaikutelma että Johnit soittivat vain toisilleen.

Aloitus oli jähmeä, ja vasta keskivaiheen boogie vapautti muusikot irrotteluun.
Sitä seuraava pitkä groovailu oli keikan parasta antia. Medeski etsi ajoittain
kovasti erikoisia ja silti toimivia soundeja hammondistaan, ja myös Scofield
luopui yllättävän hanakasti perussoundeistaan, ja hyödynsi varovasti jopa
looppeja. Sen sijaan turhanaikaista oli Scofieldin slide-kitarointi muutamassa
kappaleessa, putkityöskentely oli jäykkää ja kulmikasta.

Scofieldiä ei sinänsä pidetäkään minään virtuoosina. Paikka johtavien
jazzkitaristien joukossa tulee muilla kuin teknisillä ansioilla, musikaalisuudella,
kokonaisnäkemyksellä. Tämä duo ei kuitenkaan kuulu uran parhaisiin ideoihin.
Tai paremminkin, paikka ei ollut oikea: jättilava ja jättialue olivat väärää
kaliiberia intiimille duolle.

Kuva: Markku Åberg.

Jos jäi sunnuntain konsertin jazzosuus lopulta vaisuksi, reggaeosuus pelasti
koko konsertin. Ziggy Marley oli päivän kiistaton kuningas. Tämä "rakkauden
lähettiläs" otti lämpimän otteen yleisöstä. Harvoin jos koskaan olen nähnyt
konsertissa ympärilläni näin paljon silminnähden onnellisia ihmisiä.

Ziggy teki ystävänsä onnellisiksi paitsi loistavalla bändillä, myös aikamoisen
onnistuneella settilistalla. Omien kappaleidensa joukkoon hän oli valinnut
isä-Bobin musiikkia, jota orkesteri tulkitsi intoutuneesti ja voimalla.

Ziggyn ja Bobin lauluäänet ovat luontaisesti lähellä toisiaan, ja Ziggyllä on
nyt myös sellaista auktoriteettia, ettei oikeutta näiden laulujen esittämiseen
voi kyseenalaistaa. Ziggy tulee toimeen omillaan, mutta Bobin lauluilla hän
luo myös jatkuvuutta, ylläpitää hienoa perintöä.

Marleyn yhtye on todellakin väkivahva ja tehokas, jopa niin, että sen reggae
saattaa hetkittäin kuulostaa konemaiselta ja teolliselta. Mutta vain hetkittäin,
ja kaiken pelastaa joka tapauksessa Ziggyn valoisa, positiivinen ja yleisöä
rakastava persoona.

Ziggyn yhtye oli erinomainen rytmimusiikkivalinta Porilta, kokemus oli samaa
sarjaa edellisvuoden Neville Brothersien unohtumattoman keikan kanssa.

Arenan pääkonserteissa kaikkiaan jazzilla oli tänä vuonna melko pieni osa.
Laskutavasta tietysti riippuu, mutta itse sain jazzin osuudeksi viisi
kuudestatoista esiintyjäryhmästä.

Jazzmusiikkia Porissa kyllä riittää muilla esityspaikoilla useammankin festivaalin
tarpeisiin. Luovasta jazziin liittyvästä musiikista kiinnostuneita jopa hellitään,
sillä Ultra Music on noussut Charles Gilin panoksen myötä uuteen kukoistukseen.

Silti olisi hyvä muistaa miten olennaisen tärkeitä imagonmäärittäjiä Kirjurinluodon
pääkonsertit Porille ovat. Nyt kun puitteet ulkoilmakonserteille on rakennettu
kerrassaan loistaviksi, myös festivaalin nimen jälkimmäiselle osalle toivoisi
nimenomaan Arenalla enemmän katetta.

Pori Jazz

------------------------------------------------------------------------------