Yksin, kaksin ja kolmin
Praesens yhyttää musiikinystävät ja improvisaation
Praesens-klubi Jyväskylän Huoneteatterissa 26.2.2006

Soolo: Olavi Louhivuori
Duo: Anni Kiviniemi - Tuomas Paukku
Trio: Ilkka Rantamäki - Petri Jaakonaho - Jaakko Tabell

Helmikuun Praesens-klubi Jyväskylässä loi uskoa ruohonjuuritason
musiikkitoimintaan. Huoneteatterin improvisaatioesityksiä
ihmettelemään oli saapunut lähes salintäysi musiikinnälkäisiä kuulijoita.

Huoneteatterin pieni sali on mainio miljöö keskittyneeseen musiikin-
kuunteluun. Näinhän homman pitäisi yleensäkin toimia: tarjolla on
virvokkeita, mutta niitä nautitaan väliajoilla, ja esitysten aikana kaikki
vain ja ainoastaan kuuntelevat. Siinä missä ravintolakonserteissa
joutuu toistuvasti ihmettelemään miksi joku ääliö on maksanut
pääsylipun hinnan vain päästäkseen häiriköimään ja sabotoimaan,
Huoneteatterissa ja Praesens-klubilla ei minkäänlaisia ongelmia ole.

Myös akustiikka on ihan kohtuullinen, mitä nyt vahvistamaton
akustinen piano jäi soinniltaan tumpun puoleiseksi.

Improvisaatiolle omistautuneen Praesens-klubin helmikuun kattaus
oli mielenkiintoinen. Kaari kulki luontevasti kasvattaen soolosta duon
kautta trioon. Jännite ei silti kasvanut koko ajan, sillä pianisti Anni
Kiviniemelle ja kitaristi Tuomas Paukulle lankesi esiintyminen Olavi
Louhivuoren maltillisen säkenöivän esityksen jälkeen, eikä se ollut
duolle edullisin paikka. Sen jälkeen kolmikko Ilkka Rantamäki (g),
Petri Jaakonaho (b) ja Jaakko Tabell (dr) pääsi yllättämään ja
nostamaan illan hienoon lopetukseen: voimabluesrockia monissa
hippaloissa vääntänyt kolmikko oli kehitellyt mielenkiintoisen,
leijuvan seesteisen ja silti väkivahvan esityksen.

Olavi Louhivuori

Rumpali Olavi Louhivuori oli valmistanut Praesensia varten
ensimmäisen sooloesityksensä. Louhivuori liittyi nyt siis todella
harvalukuiseen joukkoon. Mieleen muistuvat tältä istumalta
varmuudella vain Edward Vesalan soolokonsertit ja vähän
hämärämmin Janne Tuomen ja Jouni Kestin yksinesitykset
lyömäsoittimilla.

Louhivuori aloitti hitaasti ja hiljaa, ja kehitti jatkossa hallitusti
tehoja kasvattaen draamaansa. Ensimmäiset viisi minuuttia
kuluivat rauhaisasti lautasten äänimaailmoja tutkien. Viulun-
jousella rumpali löysi lautasista säveltasoja, pitkiä ääniä,
kaunista rosoa ja rumaa riitasointua. Koko rumpusetin sävel-
tasojen tutkiskelu oli jatkossakin tärkeä osa esitystä.

Soundien haku oli maltillista makustelua. Tässä esityksessä
lähes kaikki tuntui olevan valmiiksi suunniteltua, mutta
konserttia on varmasti edeltänyt hauska hakeminen:
minkälainen ääni syntyy kun tekee asiat näin ja noin, eri
tavalla kuin "normaalisti". Kumun kauniisti soinut rumpusetti
oli sinänsä hyvinkin peruskamaa, mutta haussa olikin se millä
(väline) ja miten (tekniikka) ääntä tuotetaan.

Lopulta kyse oli myös siitä miten ääntä prosessoidaan:
Louhivuori liittyi esityksessään livesamplaajien joukkoon.
Mikrofonilla omaa soittoa talteen ja ulos (samplerista tai mistä
lie härvelistä?) pohjaksi jatkoimprovisoinnille. Näin rumpali
kerrosti omaa soittoaan niin että lopulta yhtä aikaa soi viisi tai
kuusi Olavi Louhivuorta. Kun mukana oli sekä säveltasollista
toimintaa että perkusiivista räimettä, syntyi melkoisen rikas ja
monipuolisesti soiva, alati muuntuva äänimaailma.

Aivan esityksen lopuksi Louhivuori lopetti varsinaisen soittamisen
tykkänään ja keskittyi prosessoimaan ääntä vempaimillaan,
vääntelemään namiskoita. Vaihteleva kehittely tuotti vähittäisen
elektronisen muuntelun kautta dramaattisia tehoja, ja lopulta
kuljettiin kohti vaikuttavaa hiljaisuutta. Aika hieno konsertti tästä
kaikesta syntyi.

Suomeen alkaisi jo saada nykyjazzpohjaisen sooloilufestivaalin:
erittäin hyvä kokonaisuus syntyisi esimerkiksi soolojatkumosta
Olavi Louhivuori, Markku Veijonsuo, Jarmo Saari SOLU.

Anni Kiviniemi - Tuomas Paukku

Anni Kiviniemen ja Tuomas Paukun kohtaamisesta en oikein saanut
otetta. Kiviniemi soitti mielenkiintoistakin tavaraa, mutta kaksikon
yhteispeli ei avautunut. Enemmän kuin keskenään keskustellen, duo
tuntui soittavan toistensa ohi. Siinä voi toki olla tarkoituksellistakin
musiikkifilosofista statementtiä, mutta puhuttelevaa musiikkia ei
tahtonut syntyä.

Paukun kitarointia oli jotenkin vaikea kuunnella senkin takia, että
soundipolittiset ratkaisut eivät miellyttäneet minun korvaani. Ylikireä
ja kapea sonti yhdistettynä hivenen epävarmaan äänenvoimakkuuden
hallintaan söi tehoja. Piano ja kitaran suhde ei ollut aivan optimaalinen:
vahvistamaton akustinen piano jäi alakynteen, eikä noussut niin
voimakkaasti musiikkia viemään kuin tonaalinen tapahtuminen sinänsä
olisi oikeuttanut.

Duoesitys jäi tällä kertaa mielenkiintoiseksi kokeiluksi. Eväitä soittajilla
on, joten on erinomaisen hieno asia että löytyy myös rohkeutta
heittäytyä vapaaseen improvisaatioon.

Ilkka Rantamäki - Petri Jaakonaho - Jaakko Tabell

Ilkka Rantamäeltä olen aiemmin kuullut tiukkaa fuusiotykitystä (levyt)
ja energistä bluesrockia John Mayallin ja Eric Claptonin Bluesbreakers-
kauden henkeen (livet). Praesens-klubin setti olikin siten melkoinen
yllätys.

Rantamäki osoitti olevansa paljon tietämääni monipuolisempi
kitaristi. Itse asiassa koko konsertti rakentui hyvin vahvasti juuri
Rantamäen mainion työstön varaan, Tabell ja Jaakonaho eivät
nousseet rinnalle asti, vaan jäivät taustoittamaan tapahtumia.

Kitaristilla oli nyt oli lattia täynnä pedaaleja, mutta homma ei ollut
pelkkää polkemista. Soundipaletti oli rikas ja vaihteleva, ja vaikka
vapaa kellunta ja sävyttely olivat pääosassa, oli hieno oivallus pistää
settiin pientä näytettä myös Rantamäen omista juurista: blues-
venytykset ja fuusiovingutukset häilähtivät hauskasti konsertin
keskivaiheilla, kokonaisuutta rikkomatta.

Joskus näköjään hyvän musiikin olennaisin asia voi olla hyvä
soittimenhallinta. Kuulostaa välineelliseltä, mutta sellaisia me ihmiset
olemme: välineet vievät miestä, tekniikka voi joskus ihan mieluusti
dominoida ideaa. Nyt rikassävyinen ja hallittu kitaransoitto oli
pääosassa, ja niin oli hyvä.

Pentti Ronkanen 27.2.2006

http://www.praesens.org

--------------------------------------------------------------------