Samuli Mikkonen & 7 Henkeä Suolahtisalissa 29.3.2006.
Samuli Mikkonen - piano, pukinsarvi ym. äänet
Sonny Heinilä - tenori- ja sopraanosaksofoni, alttohuilu
Sakari Kukko - tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni, huilu, puuhuilut
Pentti Lahti - altto- ja tenorisaksofoni, piccolo
Pepa Päivinen - baritonisaksofoni, bassoklarinetti, puuhuilut
Jorma Tapio - altto- ja tenorisaksofoni, bassoklarinetti ym. äänet
Tony Elgland - kontrabasso
Mika Kallio - lyömäsoittimet, kantele

Samuli Mikkosen 7 Henkeä -yhtyeen pohjavireenä on paluu suomalais-
ugrilaisille juurille. Se kuului Suolahtisalin konsertin aikana oikeastaan
kaikissa soitteissa, olivat kyseessä sitten Mikkosen omat sävellykset,
tai versiot Jean Sibeliuksen tai Toivo Kuulan sävellyksistä. Ja heti
konsertin alussa se tuli manifestoitua mordvalaisen kansanlaulun
myötä ikään kuin johdannoksi tulevalle. Mordvalainen oli lähellä
kalevalaista, ja samalla salissa leijui jotakin peräti alkuperäiskansojen
hengestä.

Mikkonen on Sakari Kukon ja oman trionsa kanssa jazzintanut myös
virsiä ja esiintynyt kirkoissa. Sekin on omalla tavallaan paluuta
yksinkertaisiin ja selkeisiin aikoihin ja arvoihin. 7 Henkeä menee
pitemmälle: sen primitivismi vie mielen kauas ugrilaiseen alkuhämärään,
aikaan jolloin hengen palvonnalla ei ollut niin tarkkoja ja yksiselitteisiä
kaavoja tukenaan.

Primitivismiä ei silti pidä korostaa liikaa, se on pohjavireenä, mutta
Mikkosen isoa yhtyettä voi kuunnella myös puhtaasti taidemusiikin
tai jazzin traditioiden kautta. En ole kuullut kommentteja Sibeliuksen
tai Kuulan asiantuntijoilta, mutta minun mielestäni Mikkonen tekee
paitsi mielenkiintoista ja laadukasta musiikkia, myös pienen palveluksen
näille suurille suomalaisille säveltäjille. Ainakaan minä en ole aiemmin
kuullut näin mielenkiintoisesti uusiin yhteyksiin viritettyä Sibeliusta.

Silti väittäisin että illan todellisia kuningasbiisejä olivat Mikkosen omat
teokset, sellaiset kuin Varjot, Päijänne tai Telkkä kaislikossa soutaa.
Varjossa Jorma Tapion alttosaksofoni teemoitti viekoittelevasti, ja
Pentti Lahti, Sakari Kukko ja Tapio ehtivät esitellä orkesterin järeätä
solistista voimaa ennen freebigband-osuutta ja lopun verratonta
sointimyrskyä. Päijänteessä komean yhteisen alun jälkeen Pepa
Päivinen soitti vain Tony Elglandin basson ja Mika Kallion rumpujen
säestyksellä. Päivisen baritonisaksofonin soundi nyt vain on yksi
suomalaisen jazzin suurimmista voimavaroista. Sen jälkeen kuultiin
herkkää maalailua ja jaksossa jossa basson päällä leijuivat vain Sonny
Heinilän ja Sakari Kukon huilut. Telkkä kaislikossa soutaa nosti eturiviin
Sonny Heinilän lyyrisen sopraanosaksofonin. Kappale alkoi tunteikkaalla
kvartettisoitolla, jossa Heinilä sai tuekseen pianotrion. Teeman jälkeen
trio jatkoi kolmistaan ja Mikkonen johdatti soittajat erittäin luontevasti
erittäin vapaaseen jazzlentoon. Vielä toinenkin triokokoonpano löytyi
teoksen loppuun, kun piano jäi pois ja Heinilä astui tilalle. Sonnyn
liihoittelun ohella huomio kiintyi Mika Kallion höyhenenkeveään
värittelyyn. Eipä tule mieleen toista rumpalia jolla olisi näin kevyt ja
jollakin tapaa suorastaan henkevä ote soittamiseen.

Oktetti ja siinä erityisesti viiden puhaltajan mittava soitinarsenaali
antaa Mikkoselle loputtomasti variaatiomahdollisuuksia orkestrointiin.
Koko kahdeksikko on itse asiassa harvoin yhtä aikaa äänessä. Silloin
kun on, tehot ovat sitäkin vaikuttavampia.

Huippumiehistön solisteista on turhanaikaista nostaa ketään erikseen
esille. Ihailtavaa oli kuitenkin se tapa, jolla Mikkonen itse pystyi
pianollaan täysin keskittyneisiin ja pysähdyttäviin sooloihin ja trio-
osuuksiin, vaikka joutui johtajana huolehtimaan alati koko isosta
kokonaisuudesta. Ihmetellä voi myös sitä miten hienosti Tony Elgland
selviytyi haastavasta urakastaan sairastuneen Uffe Krokforsin
tuuraajana.

Pentti Ronkanen 30.3.2006

--------------------------------------------------------------------