Jazzia, maailmanmusiikkia ja rajatonta
laulua
Osa Karikko-yhtyeen
kansainvälistä painosta.
Jyväskylä Summer Jazz kurkotti
tuttuun tapaan moniaalle. Festivaalin
alkuvuosien latinalaispainotukset ovat jo joitakin vuosia sitten vaihtuneet
sekalaisempiin maailmanmusiikkimausteisiin. Ennen kaikkea festivaalille on
ollut tyypillistä vahva luottamus oman kaupungin loistavaan
jazzosaamiseen.
Tämän vuoden äärilaitoja
edustivat vanhan jatsin tanssit työväentalolla,
sooloharmonikkaimprovisaatio kirkossa ja ambientgroovailu rokkiluolassa.
Siihen väliin mahtui monenlaista jazzia ja improvisaatiota. Kuulemistani
konserteista jazzillisen huipennuksen tarjosi Kari Ikosen monikansallinen
Karikko-yhtye.
Rajaton & Jyväskylä Big
Band Paviljongissa 8.6.2006
Runsaslukuinen yleisö sai Paviljongissa
kaksi konserttia yhden hinnalla:
Rajattoman oman a cappella setin ja päälle vielä pidemmän
yhteisen
osuuden JBB:n kanssa.
Rajaton aloitti vauhdikkaalla
irkkumusiikkisovitelmalla. Suurin osa kappaleista
oli Rajattomalle tehtyä materiaalia, mutta lopussa yleisöä
villittiin kahdella
kaikille tutulla lainalla: Pihasoittajien Viulu-ukko sai seuraa Beatles-coverista
Ticket to ride. Nämä olivat hauskoja ja svengaavia, kepeitä
esityksiä.
Viulu-ukko jäi tosin vielä turhan siistiksi, se olisi kaivannut
pari pykälää lisää
vauhtia ja rosoakin.
Rajattomalta ei varsinaisesti löydy
kovin negroidia väriä tai valmiutta kunnon
rokkaamiseen. Silti Ticket to ride toimi etenkin hillittömästi
svenganneen
"kompin" ansiosta. Myös sooloa vetänyt Hannu Lepola sai
tähän vetoon
itsestään kohtuullisen määrän petoa irti. Soila
Sariola kruunasi hauskasti
dramatisoidun esityksen särökitaraa imitoivalla
soolollaan.
Soittimia siis tehtiin tuttuun tapaan
myös näin a cappellana. Ja tuttuun
tapaan tässä kunnostautui etenkin yhtyeen human beat box Jussi
Chydenius,
joka hallitsee suvereenisti sekä basso- että
lyömäsoitinosastoa. Useimmiten
juuri Chydenius on Rajattoman menobiiseissä svengin ydin ja tae.
Rajattoman tekemisessä huomio kiinnittyy
loistavaan mikrofonitekniikkaan ja
monipuoliseen ääniainekseen. Kun kaikki laulajat osaavat myös
varioida ja
muuntua muuksi, on soundillisesti käytössä niin rikas paletti,
että yhden illan
aikana vain raapaistaan pintaa.
Toki Rajaton hallitsee myös draaman
lait ja luo jo mittavaksi paisuneesta
ohjelmistostaan sellaisen kokonaisuuden, jossa tyylit ja keinot vaihtelevat,
eikä yleisöä päästetä
pitkästymään.
Rajattomasta olisi siis moneen erilaiseen
makuun. Yhtyeellä on varmasti
paljon sen romanttisen tai jopa kansallisromanttisen kanteletar-puolen
ystäviä, mutta minulle putoaa tällä hetkellä irtonainen
hauskanpito
parhaiten: olisipa mitä laadukkain pikkujoulubändi kevyimmän
ohjelmistonsa
kanssa
Rajattoman toinen setti big bandin kanssa
toi karusti esiin Paviljongin
akustiikan ongelmat. Soitto ja laulu olivat kuitenkin sillä tasolla,
että nämä
ongelmat halusi nopeasti unohtaa ja keskittyä tekijöitä
sympatiseeraten
vain sisältöön.
Siinä missä ensimmäinen
setti pirskahteli välillä iloisesti, toisen osan aikana
Rajaton istui kiltisti penkeillään ja keskittyi shown sijasta
laulamiseen big
bandin edessä.
Jyväskylä Big Bandin esiteltyä
itsensä Esa Onttosen A face you can trust
-sähikäisellä, ryhmien yhteiselo eli koko loppuilta oli omistettu
Anna-Mari
Kähärän musiikille. Säveltäjän ohella iso
panoksensa oli myös sovittajilla,
joista tarttuivat niminä mieleen Pessi Levanto, Kari Ikonen, Esa Onttonen
ja etenkin Timo Ala-Kotila, joka oli määrällisesti urakoinut
eniten.
Pitkä toinen setti olisi tosiaan
riittänyt yksinäänkin konsertiksi, mutta
parempi näin. Nyt saatiin nauttia huipputason laulamisesta koko rahan
edestä. Kuultiin enimmäkseen Kähärän vakavampaa
laitaa, rikassävyistä
musiikkia, johon innoittaneet tekstit olivat englannin- ja suomenkielistä
runoutta nykyteksteistä Kantelettareen asti.
Lopun kabareehenkinen Väärä
mies pomppasi railakkaasti kokonaisuudesta.
Teksti oli vähän turhan arvattava ja kaavamainen ollakseen oikeasti
hauska,
mutta loppupuolen huikeat laulupuolen sovitusratkaisut pelastivat
tämänkin
iloittelun joukkoon kuuluvaksi.
Jyväskylä Big Band sai
tästä projektista jälleen komean sulan hattuunsa.
Sovitukset olivat hankalia, parhaimmillaan sekä nerokkaita että
pirullisen
vaikeita, mutta kokonaisuus svengasi kaiken aikaa hyvin. Rajatonkin oli
silmin nähden tyytyväinen orkesterin virkkuun panokseen. Laulun
ja soiton
kokonaisuus oli taidokasta musisointia, erinomaista
viihdettä!
Heini Ikonen Quintet Jazz Barissa
8.6.2006
Heini Ikonen (voc)
Jaan Jaanson (g)
Hannu Heikkala (keyb)
Petri Jaakonaho (b)
Jaakko Tabel (dr)
Myös Jyväskylän
jazzelämän keskus Jazz Bar oli luonnollisesti mukana
festivaalin kuvioissa. Klubeja oli useampana iltana, viikonloppuna esiintyi
kahtena iltana brittiläinen The Partisans, ja torstain avauksessa uusi
laulajakyky Heini Ikonen paikallisista muusikoista kootun ryhmän
kera.
Ikosen aloitus kertoi yhdessä kappaleessa
koko illan hengen. Stevie
Wonderin Higher ground oli vielä hakemista, mutta osoitti kuitenkin
heti
että nyt lavalla on ihminen, jolla on Ääni. Samoin soul-koristelu
oli
luonnikkaasti hallussa, eikä mennyt överiksi niin kuin lajissa
aina on
vaarana.
Wonderin kappaleita kuultiin jatkossakin
rutkasti. Toinen selkeä suosikki
oli Alicia Keys, ja lisäksi Ikonen tulkitsi mm. Nikka Costaa ja Meshell
N'Degeocelloa. Bändin rytmeistä vastasi Jyväskylän
tätä nykyä ahkerin
komppipari Petri Jaakonaho ja Jaakko Tabell. Uudempi kyky löytyi kitaran
varresta, jossa Jaan Jaanson tyytyi suurimman aikaa askeettiseen
komppisoitantaan, mutta väläytti muutaman tyylitellyn soolonkin.
Enemmän soolotilaa järjestyi kosketinsoittaja Hannu Heikkalalle.
Askeettista oli koko bändinkin työstö, groove paloi harkitun
matalalla
liekillä. Näin myös muutamassa rykäisyssä oli sitä
enemmän tehoa.
Bändi halusi siis selkeästi
säestää, hommia paiskottiin laulun ehdoilla.
Huonompi laulaja olisi sitten tärvellytkin koko jutun, mutta onneksi
eturivissä oli rento ja konstailematon Heini Ikonen. Ikosella on mainio,
syvä ja pehmeä ääni, ja hän laulaa pakottoman
luontevasti. Toki on
selvää että ura ei urkene pelkästään Wonderia
tai uudempaa soulin
lainabiisejä laulamalla. Pidetään peukkuja että
tämän coverbändin
jälkeen löytyy se ikioma juttu.
Karikko Lutakossa
9.6.2006
Gunnar Halle (tp)
Sonny Heinilä (sax, fl)
Vincent Courtois (vc)
Kari Ikonen (p, melodica)
Tony Elgland (b)
Mika Kallio (dr)
Summer Jazz oli vaihtanut tutun ja turvallisen
A-salin Lutakkoon.
Tämä jopa maan parhaaksi rokkipaikaksi valittu tila toimi kohtuullisen
hyvin jazznäyttämönä, mutta pientä
hienosäätöä kaivataan vielä
ainakin jos tilaan viedään jatkossakin keskittynyttä kuuntelua
vaativaa
konserttimusiikkia. Istumapaikoille asettuneita kuulijoita voisi suojella
baarikäytävän liikenteeltä vaikkapa väliaikaisella
verhotuksella. Sinänsä
karu ja askeettinen Lutakko ajaa aitoa asiaa: musiikki on tärkeintä,
eivät prameat puitteet.
Kari Ikonen oli saanut houkuteltua upeat
ulkomaiset vieraat Karikkoonsa.
Norjalainen, Tanskaan asettunut trumpetisti Gunnar Halle on tuttu
etenkin Pierre Dorgen huikeasta viidakko-orkesterista. Tiuhaan Suomessa
vieraileva ranskalainen sellisti Vincent Courtois puolestaan
tiedetään
etenkin yhteistyöstään eurooppalaisen jazzin suurmiehen Louis
Sclavisin
kanssa.
Taitavat ja persoonalliset vieraat saivat
Karikossa hyvin tilaa, ja jopa
oman duokappaleen. Sellohan on Karikon soundille tunnusomainen soitin,
joten Courtois kantoi ison vastuun. Sen sijaan improvisaatioissa ei nähty
nyt sitä tulista prässäystä ja virtuoottista lentoa,
johon Courtoisin
tiedetään pystyvän, Karikon ote oli sen verran
kamarimusiikillinen.
Gunnar Halle soitti tyylikästä ajattelevan miehen trumpettia, huokoista
ja hempeääkin.
Ikosen pianon ja komppikaksikon ohella
Courtois ja Halle sekä saksofoneja
ja huiluja soittanut Sonny Heinilä tekivät Karikosta
sointiväreiltään suuren
orkesterin. Kaikki eivät toki olleet aina yhtä aikaa
äänessä. Pienryhmä-
osuuksista säväytti ulkomaalaiskaksikon dueton lisäksi
pianotriokooste
Tangolla päähän. Velmusti polveilleen tangoilun ohella sinä
myös jatsattiin
perusteellisesti, ja Ikonen muistutti olevansa erinomainen
jazzimprovisoija.
Encorena ja illan kruununa kuultiin Karikon
toistaiseksi ainoan levyn
ihastuttava "hittibiisi" Kuru, jonka hieman naiivi, auvoisa henkevyys on
parasta Ikosta. Yksinkertaista komeutta.
Jean-Louis Matinier Taulumäen kirkossa
9.6.2006
Jean Louis-Matinier
(acc)
Lutakkoon ei Jyväskylän
jazzyleisö näin ensimmäisellä kerralla vielä
tietään
löytänyt. Sen sijaan Taulumäelle on totuttu
löytämään, kirkkokonsertti on
yksi festivaalin perinteistä. Valitettavasti konsertin pihvi oli
jäänyt
Frankfurtin lentokentälle, sillä sinne katkesi basisti Renaud
Garcia-Fonsin
matka soittimen kuljetusongelmien takia. Näin harmonikkataiteilija
Jean-Louis Matinier joutui yllättäen esiintymään yksikseen.
Matinierin soundi oli niin kaunis kuin
isolla harmonikalla nyt vain voi olla,
ja ote ihastuttavan kevyt ja leikkisästi kokeileva. Silti tunnin
vaihtelevasti
edenneen kokonaisuuden jälkeenkin tuntui että jotakin oleellista
jäi nyt
saamatta. Vetäytyvän ja rauhallisen Matinierin matinea ei
säkenöinyt eikä
innostanut suuriin tunteisiin, kuultiinpahan vain "ihan hyvä" etnoa
ja jazzia,
klassista ja improa yhdistänyt harmonikkakonsertti.
© kuvat ja teksti: 13.6.2005
Suomijazz / Pentti Ronkanen
Jyväskylä
Summer Jazz
--------------------------------------------------------------------------
|