Kovaa kepitystä, jäntevää jamitusta
Timo Kämäräinen Trio. Hotelli Pihkuri 6.7.2006. Musiikin aika -festivaali.

Mikä mättää Viitasaarella? Aivan sairaan hyvä bluesjazzrockaava trio
joutui aloittamaan puolen tusinan hengen yleisölle Hotelli Ruuponsaaren
Sledgehammer (!)-klubilla. Onneksi illan mittaan oli sen verran liikettä,
että toisen setin lopussa kuulijoita oli jo lähempänä neljääkymmentä.

En tiedä kuinka paljon Musiikin aika -festivaalin päiväkonsertit vetivät tänä
vuonna väkeä, mutta illan klubille odottaisi kyllä vähän enemmän sykettä.

Onneksi väen vähyys ei kuulunut millään tavalla illan musiikissa. Iisalmelais-
lähtöinen huippukitaristi Timo Kämäräinen (mm. Ismo Alangon Säätiö) oli
tuonut festivaaliklubille hienoa instrumentaalimusiikkia soittavan trionsa,
joka soitti kolmena iltana peräkkäin. Kahtena ensimmäisenä rummut
hoiti Olavi Louhivuori, mutta tällä torstain keikalla oli mukana Anssi Nykänen.

Pirunmoista jamitusta saatiin alusta lähtien. Nykänen osoitti jälleen olevansa
pelimanni: - Mikä biisi? Ai jaa. Onkse hyvä biisi? Onkse kuitenkin biitti?
Mikäs tempo? No mentiin!

Kitaristi Kämäräinen ja basisti Florian Rynkowski olivat selvästi tehneet töitä
materiaalin kanssa jo pidempään, mutta älyttömän hyvin Nykänen seurasi,
paitsi silloin kun lähti viemään.

Rynkowski on tullut Suomen kuvioihin Sibelius-Akatemian vaihto-oppilaana,
ja kylläpä kannattaisi pitää miehestä kiinni! Saataisiin funkjazzkuvioihinkin
edes yksi vaihtoehto Timo Hirvoselle. Rynkowskin tyyli on Hirvosta
pehmeämpi ja sujuvampi, eivätkä aggressiivisimmat revittelyt tunnu miestä
kiinnostavan, mutta tavattoman monipuolisesti hän pystyy soittamaan.
Lahjakas äijä!

Vaikka enimmäkseen oltiin tosiaan instrumentaalilinjoilla, muutaman laulu-
biisinkin ryhmä heitti. Kämäräisellä ei ole mitään suurta ääntä, mutta laulaahan
se Claptonkin. Ihan tarpeeksi hyvin sanoma ja tunne välittyivät myös
vokalisoinneissa.

Ensimmäinen laulukappale oli Hey Joe, joka alkuesittelyjen jälkeen lehahteli
sitten soitannollisesti tyrnästä rockista psykedeelisiin sävyihin. Ensimmäisen
tauon jälkeen Kämäräinen uhkasi bändin rokkaavan kuin kuolleet sudet, ja se
sana piti. Bluesista kuitenkin toiseen settiin lähdettiin, ja jälleen hendrixiaanisesti
Red Housen voimin. 20-minuuttinen versio oli rankimmillaan lopulta kuitenkin
räjähtävän rockaavaa soittoa. Pelkästään Red Housen aikana Kämäräinen tuntui
käyttävän ainakin puolet kaikista mahdollisista tavoista, millä sähköitaraa yleensä
voi soittaa. Iso plussa siitäkin, ettei kitaristi lähtenyt missään vaiheessa
kopioimaan Hendrixin tyyliä. Jutut olivat omia, kehittelyt niin sisällöllisesti kuin
teknisestikin mielikuvituksellisia, luovia, vuolaita ja rikkaita.

Toisen setin kohokohtiin kuului myös upea sovitus Norwegian woodista. Beatles-
sovitelmat ovat aina haasteita, niitä kappaleita kun on jo tahkottu, mutta enpä
ole näin verevää ja raikasta beatle-coveria herran aikoihin kuullut.

Timo Kämäräinen Trio oli siis tällä kertaa covereita ja kämäräisiä, rockia, bluesia,
funkia ja vähän jazziakin hienolla asenteella, kovalla energialla ja kaikenläpäisevällä
tyylitajulla vedettynä. Kunnon jamitus ja toimivat, massiiviset ja polveilevat
kehittelyt ovat se juttu, jolla tämä trio erottuu edukseen.

Kämäräisen poppoo soitti Viitasaarella yhden tämän kesän kovimmista
keikoista. Näin se menee: paras musa ja yleisö eivät mitenkään itsestään
selvästi aina löydä toisiaan.

Pentti Ronkanen 8.6.2006

------------------------------------------------------------------------------