37:s Turku Jazz tarjoili maalis-huhtikuun vaihteessa monipuolisen
nykyjazzin kattauksen. Kevät ei ollut aikataulussa, mutta ravintola
Kårenin salissa säiden ankeus unohtui, kun Turku oli viikonlopun ajan
Suomen jazzpääkaupunki. Suomijazz.com oli humussa mukana
tapahtuman kolmen ensimmäisen päivän ajan.

Torstai 30.3.2006
Ravintola Kåren
> Niklas Winter Quartet
> Improm
> The Jacob Fred Jazz Odyssey

Kitaristi Niklas Winterin kvarteteista se länsimainen esitteli Kårenin
avauksessa mm. upouuden levynsä materiaalia. Avauskappale
Black lähti kasvamaan Markku Ounaskarin lautasjohdannolla, jatko
osoitti että kvartetissa löytyy sekä herkkyyttä että voimaa. Quartet
Westin aloitus oli sielukas.

Ark-kappaleessa Winter pääsi vauhtiin intoutuneessa, polveilevassa
svengisoolossa, Ounaskarin komppaus oli alati eloisaa ja vaihtelevaa,
Filip Augustson teki vaikutuksen hyvällä soundillaan, ja lopussa myös
Winterin luottosaksofonisti Fredrik Nordström intoutui tuliseen
tuuttaukseen. Kaikkiaan siis hyvinkin säpäkkää touhua.

Jungle boogie oli Nordströmin sävellys, jos nyt kahden soinnun
vuorotteluun perustuvaa biisiä voi sävellykseksi sanoa. Hyvä pohja
eloisille sooloille se kuitenkin oli, sillä monestihan käy niin että mitä
yksinkertaisempi pohja, sitä enemmän solisti saa energioitaan
vapautettua. Nyt etenkin Winter itse innostui luukuttamaan kunnolla.
Hienosti toteutettiin myös liudentuminen foni&rumpu-välikkeen kautta
verevään soitantaan Tomasz Stankon From Greenhills -balladin pohjalta.

Liian lyhyeksi jääneen setin päätti uusi kappale, jonka nimeksi kuulin
"Turps", mutta tuohon voi laittaa vahvan kysymysmerkin... Biisin hauskat
vaiheet alkoivat Ounaskarin ja Augustsonin duo-osuudesta. Pojat pistivät
turbovaihteen päälle, ja sen jälkeen hykerrytti yhdistelmä jossa Ounaskari
edelleen jatkoi turbona, mutta sai niskoihinsa kitaran ja saksofonin laiskan-
pulskeat unisonolinjat. Vastakohta-asettelu toimi.

Avauskonsertin esiintymisjärjestys jätti toivomisen varaa. Kaari ei ollut
nouseva, sillä Winterin linjakkaan setin jälkeen lavalle noussut turkulainen
Improm oli tylsää kuultavaa.

Saksofonisti Jusu Heinosella olisi edellytyksiä yltää myyntimenestyksiin
melodisella instrumentaalimusiikilla. Hänen puhdas ja kaunis sopraano-
soundinsa on kuin luotu tuollaiseen nättiin ilmaisuun.

Impromin kokonaisuus ei sen sijaan säväyttänyt. Pikkunätit kappaleet
vedettiin läpi kaavamaisesti, ja useammin kuin kerran pikkunättiys
haiskahti pikkuporvarilliselta. Seire väläytti hetkittäin, ja muutamat
Heinosen soolot olivat mallikkaita, mutta tällä bändisapluunalla näiden
soittajien kyvyt menevät hukkaan.

Aluksi sopraanosaksofoni ja akustinen kitara vuorottelivat teemojen
tarjoilussa. Kitaraosuuksien aikana lähestyttiin new age -henkeä. Sitä
makua vahvisti illan aika tuon tuosta Martti Meilo syntikkamatoillaan.

Omien selkeämelodisten sävellysten lisäksi materiaaliksi oli tarttunut
pohjoismaista sävelmistöä, ruotsalainen kansanlaulu Emmigrantsvisan,
tanskalainen valssi Tähti ja meripoika ja Helismaakin taisi välissä vilahtaa.

Parhaiten Impromin musiikki sopisi jonkun ruotsalaisen kesäelokuvan
soundtrackiksi, sellaisen jossa aurinko paistaa ja ihmiset hymyilevät alati
onnellisina. Tähti ja meripojan haukotuttava versio selkeytti pelin, Improm
on tällaisenaan harmitonta ja jokseenkin yhdentekevää musiikkia.

Edeltävästä esiintyjästä poiketen illan päänimeksi valikoitunut Jacob Fred
Jazz Odyssey on bändi, joka herättää tunteita. Tampere Jazz Happeningin
keikalla hermostuin itse melko lailla pianisti Brian Haasin hysteeriseen
hakkaamiseen ja etenkin basisti Reed Mathisin poseeraukseen.

Turun keikalla Mathis esiintyi huomattavasti maltillisemmin, joten showta
kesti katsoakin. Soittajana hän on uskomaton virtuoosi, joka on löytänyt
sähköbassoon ihan oman lähestymistavan. Turhan paljon Mathis käyttää
edelleen tuota efektoitua soolosoundiaan, joka ei soi matalalla, vaan
muistuttaa elävästi junan alle jäävän kissan viimeistä naukaisua. Mutta
ne soolot! Niissä riittää asiaa, kiemuraista poukkoilua, isoja linjoja, hirmuista
energiaa ja teknistä suvereniteettia. Mainioita ovat Mathisin paluut
ekstaattisista sooloista perussoittoon. Räjäytettyään yleisön hurmioon,
äijä on millisekunnin päästä kiinni perusgroovessa aivan kuin mitään ei olisi
koskaan tapahtunutkaan.

Brian Haas ei näköjään mahda hysteerikon luonteelleen mitään. Vaikka
toivoisin pianistin soittoon huomattavasti enemmän nyansseja, täytynee
kai ottaa koko paketti tai ei ollenkaan. Haas hakkaa loputtomasti valtavia
sointublokkejaan, eikä muistuta edes etäisesti "normaalia" lirujazzpianistia.

Haasin soitossa tärkeintä on rytmi, ja sen ensisijaisuus määrittää lopulta
koko yhtyeen olemuksen. Ja vielä tarkennus: olennaista on rytminen
vaihtelu jokaisen kappaleen sisällä, lyhytjännitteinen poukkoilu kompista
toiseen, rakenteiden paloittelu ja uudelleenkasaus vinksahtaneeseen,
mutta silti svengaavaan ja toimivaan muotoon. Jacob Fred Jazz Odysseyn
kappaleet ovat soittajalle tavattoman haastavia silloinkin kun teemat ovat
simppeleitä, biisien rakenteet ovat sen verran räjähtäneitä.

Tämä kaikki vaatii etenkin rumpalilta paljon. Jason Smart hallitsi
monimuotoisen ja monimutkaisen rytmipaletin eleettömän vakuuttavasti,
hän ankkuroi yhtyeen pitelemättämät meuhkaajat maan pinnalle.

JFJO oli sijoitettu syystä tai toisesta torstai-illalle, jolloin väkeä jazzeilla
liikkui vielä turhan vähän. Bändi olisi ansainnut paremman paikan vaikka
lauantain pääkonsertin päättäjänä. Vaikka Kåren vajaa olikin, Odyssey-
miesten saama palaute oli melkoisen fanaattista. Setin puolivälin jälkeen
yleisö taputti jo tahtia rumpu- ja bassosooloille. Niinpä yhtye intoutuikin
lopulta soittamaan lähes parituntisen setin, ja antoi viimeistään encoren
huikeissa soolo-osuuksissa kaikkensa.

Perjantai 31.3.
Ravintola Kåren
> Weather Revisited
> Iso Yrjö
> Kikoski-Melvin-Unt Trio

Turkulainen Weather Revisited omistautui nimensä mukaisesti täysin
Weather Reportin musiikille. Instrumentaatio ei mene yksi yhteen, sillä
tässä bändissä tärkeitä solisteja saksofonin sijasta ovat kitara ja viulu.

Makua kappaleistosta antavat nimet Elegant People, Teen Town, Mr.
Gone, Havona, Cucumer Slumber ja encorena tietysti Birdland.

Fuusioviulisteja ei ole Suomessa liiemmälti näkynyt, joten Tarmo Riutan
työtä oli mukava seurata. Vaikka musiikki oli sähköistä, Riutta käytti
sähköviulua ja elektronista äänenmuokkausta maltillisesti. Mitäpä turhia,
sillä myös akustisen viulun soundi istui kokonaisuuteen erinomaisen hyvin.

Sen sijaan sain päänsärkyä kitaristi Ari Polojärven tunkkaisesta särösoundista.
A remark you made -kappaleen unisonoissa kitara soundi ei käynyt ollenkaan
yksiin nauhattoman basson tai viulun kanssa. Eikä tilanne paremmaksi
muuttunut illan edetessä.

Paitsi hyvän jazzviulistin bändistä saattoi bongata myös sangen osaavan
rumpalin. Johan Ölander kolasi tehokkaasti esimerkiksi Pastoriuksen
säveltämässä Havona-kappaleessa. Ja toki hattua täytyy aina nostaa kun
löytyy basisti, joka uskaltaa yrittää Jaco Pastoriuksen jalanjälkiin. Vesa
Saloranta ei sortunut liikaan yrittämiseen, vaan selvisi perusmusikaalisella
soitolla kunnialla haastavasta urakastaan.

Weather Revisited ei varsinaisesti tuo Report-musaa tähän päivään, vaan
soittaa sitä taitavasti ja hieman vanhahtavalla otteella. Radikaalein taisi olla
Birdlandin sovitus, mikä olikin hyvä, sillä kappale on perusmuodossaan monille
ehkä turhan tuttu.

Suomen Jazzliiton 40-vuotisjuhlien kunniaksi kasattu, kautta vuoden kiertävä
Iso Yrjö esiintyi Turun keikalla kokoonpanossa Seppo Kantonen (p), Severi
Pyysalo (vib), Eerik Siikasaari (b), Reiska Laine (dr), Esko Heikkinen (tp),
Jukka Perko (as), Juhani Aaltonen (ts) ja Jari Perkiömäki (bs, b-cl).

Konsertista uupui orkesterin kapellimestari Eero Koivistoinen, joka oli samaan
aikaan Kuopiossa Olli Ahvenlahden "The Poet" -yhtyeen keikalla.

Soittajat olivat siis kaikki Yrjö-palkittuja, ja myös kaikki sävellykset olivat
Yrjö-palkinnon saaneiden muusikoiden töitä. Jonkinlaista 60-lukulaista
injanvetoa oli havaittavissa, sillä mukaan oli kelpuutettu lähinnä tuolloin
esille nousseiden tekijöiden teoksia. Kuultiin mm. Koivistoista, Ahvenlahtea,
Sarmantoa ja Komppaa. Säveltäjistä nuorin oli Seppo Kantonen, joten
tuoreella lähdeaineistolla ei projekti pääse kehumaan.

Sen sijaan soittajien tasossa ei tietenkään ole moitteen sijaa. Perusideana
oli päästää solistit esiin, joten sovituksiin oli huolehdittu riittävästi soolotilaa,
kompille lyhykäisesti ja puhaltajarivistölle sopivan runsaasti.

Esko Heikkistä ei ole paljoa jazzympyröissä viime aikoina nähty, mutta
railakas veto on edelleen tallella. Juhani Aaltosen tenorikarisma puree aina
vaan, Perkiömäki soitti juurevaa baritonia ja Seppo Kantonen liiteli kevyen
kompleksikkaasti.

Vaan vielä tästäkin huippumiehistöstä Severi Pyysalon ja Jukka Perkon solismi
nousi pari piirua muita ylemmäs. Ihmelapsina jazzmaailmaan tunkeutuneet
kaverukset ovat kai nyt sitten ihmeaikuisia. Jotakin ylivertaista lennokkuutta
näiden miesten soitossa parhaimmillaan vain on, siitä ei pääse mihinkään.

Jazzjazz on ollut vähän kateissa viime vuosina. Iso Yrjö -projektissa lienee
pyrkyä tätä puutetta korjaamaan. Linjaksi on valikoitunut "paluu mainstreamiin",
mikä tässä tapauksessa tarkoittaa amerikkalaispohjaista jazzia lievällä
suomalaisella korostuksella. Loppujen lopuksi tämä perusasetelma antoi
kuitenkin laveasti pelivaraa: liikuttiinhan Sarmannon Ibizan spirituaalisista
puhallinkuoroista Kantosen Kabukin irtonaisiin pianotriovedätyksiin,
Ahvenlahden hikiseen Arnoldille omistettuun bluesiin ja nykyään taas
muodissa olevaan souljazzahteluun asti.

Tasaisesti eteenpäin soljuvaan straight ahead -meininkiin Reiska Laine on
mies paikallaan. Ja kun edessä on noin iso koneisto, myös Laineen tyytyminen
nöyrästi säestämiseen ja sujuvaan komppaukseen, ilman mitään ylimääräistä
huomionkipeyttä, oli kokonaisuuden toimivuuden kannalta hyvinkin oleellista.

Iso Yrjö oli ensikokemalla yhtä kuin hyvä komppi ja mainiot solistit, mutta
sävellysten ja sovitteiden mielenkiintoisuuden tai innostavuuden kanssa olikin
vähän niin ja näin. Välillä oli kivempaa ja välillä tylsempää. Yleisön reaktio jäi
lopulta vaisunpuoleiseksi, encoresta ei ollut puhettakaan.

Ehkäpä orkesteri vaatisi vähän toisenlaisen ympäristön. Soolontuuttauksista
henkensä saava musiikki ei istu parhaalla mahdollisella tavalla konserttisaleihin
(sitähän Kåren ainakin puoleksi on kaljatarjoilusta huolimatta), vaan ahtaat ja
hikiset klubit saattaisivat innostaa sekä soittajat että yleisön ihan eri tason
fiiliksiin.

Illan päättänyt pianisti Dave Kikoskin, basisti Toivo Untin ja rumpali Brian
Melvinin trio jätti hieman ristiriitaisen jälkimaun. Kikoski osoittautui
verrattomaksi muusikoksi, jolta luontui yhtä lailla lyyrinen kaunojazz kuin
sielukas svengailukin.

Sen sijaan trion yhtenäisyys oli kyseenalaista. Toivo Unt jäi miksauksessa
kovasti alakynteen, mutta eniten ongelmia aiheutti Brian Melvinin jyräys.
Balanssi ei ollut nyt kunnossa. Olisipa mukava kuulla yhtyettä pienessä
salissa ja täysakustisesti, niin että Melvin joutuisi soittamaan todella hiljaa.
Se tekisi Kikoskille varmasti enemmän oikeutta.

Balanssiongelmat olivat suurimmillaan Led Zeppelinin Rain songissa, vaikkei
Melvin nyt sentään Bonhamiksi yrittänyt. Zepin ohella jazzintui mm.
Beatlesin ja Bob Dylanin biisistöä. Come together juuttui hyvän alun jälkeen
junnaamaan, ja Kikoskin ensimmäinen soolo oli ihan muista maailmoista,
mutta loppua kohden punainen lanka löytyi, ja versiosta tuli sangen tepevä.
Kaunis lopetus oli encorena kuultu Dylanin Lay lady lay. Minimaalisen
pieneen melodiaan Kikoski ei lisännyt juuri mitään ylimääräistä,
yksinkertaisuus kasvoi vaikuttavaksi tehokeinoksi.

Lauantai 1.4.
Turun Akatemiatalo
> Ilkka Rantamäki & New Shade of Blues
> Samuli Mikkonen & 7 henkeä

Päiväkonsertti Vanhan Akatemiatalon hulppeassa salissa rakentui
kahden keskisuomalaisen yhtyeen varaan. Tai ainakin perustaltaan,
sillä avausbändi tulee Viitasaari-Jyväskylä-akselilta ja toisen bändin
vetäjä Samuli Mikkonen on lähtöisin Jyväskylästä.

Akatemiatalon sali oli mielenkiintoinen kokemus. Ensimmäisten penkkien
ja katederin reunuksen välissä oli tilaa tasan kolme metriä, ja kun lava
oli täynnä Mikkosen yhtyeen romppeita, konsertin avannut Rantamäen
ryhmä sai sovittautua tuohon rakoon. Tunnelma olisi siis voinut olla
hyvinkin intiimi, ellei tämä sinänsä komea sali olisi ollut niin kolho ja kylmä.

Rantamäen poppoo on erikoinen viritys: sama ryhmä esittää sekä
maalailevia, liki psykedeelisiä konsertteja että toisessa tilanteessa John
Mayallin tuotantoon pohjautuvaa rhythm'n'bluesia. Illalla Kårenilla yhtye
päätti lauantain juuri tuohon rytinäosastoon.

Akatemiatalon konsertissa yhtye ei pystynyt aivan niin eheään suoritukseen
kuin jokin aika sitten Jyväskylässä esiintyessään mainion improvisaatioon
keskittyvän Praesens-klubin tilaisuudessa.

Petri Jaakonaho basso kärsi ensemble-osuuksissa salin kovasta ja kaikuisasta
akustiikasta. Sooloissa kuului enemmän, ja todella kaunista ja puhdasta
bassottelua. Lähietäisyydellä Jaakko Tabellin lyömäsoittimet kuuluivat
selkeästi, ja Rantamäen kitara ei varmaan jäänyt pimentoon missään sopukassa.

Efektilaitteita Rantamäellä oli riittävästi ja etenkin volyymipedaali oli ahkerassa
käytössä. Eniten säpinää oli toki sormien ja otelaudan suhteessa: Rantamäki
on teknisesti sangen mainio kitaristi, ja sen verran monipuolinen, ettei reilun
puolituntisen konsertin aikana ole itsensä toistamisen vaaraa. Tyylillisesti
touhu on melko vapaata, ja impulsiivisenkin tuntuista.

Yhtyeen perusjuttu on psykedeelissävyinen kaunomaalailu, mutta myös groove
murtautuu väkisin esiin ajoittain. Bluesista saadaan välillä viitteitä, mutta yhtä
mielellään Rantamäki lähtee itämaissävytteisiin seikkailuihin. Viimeiseen
kappaleeseen Rantamäki kaappasi syliinsä lap steelin ja lopputulos oli silkkaa
avaruusbluesia.

Onpa mielenkiintoista nähdä tullaanko Samuli Mikkosen ja kumppaneiden Turussa
tekemiä äänityksiä joskus käyttämään levylle asti. Isolle puhallinorkesterille tilan
akustiikka oli vähintäänkin haastava. Taannoin new age -puhaltajat kävivät
ahkerasti tekemässä sooloäänityksiä mitä kummallisimmissa paikoissa mahtikaikua
etsimässä. Tästäkin salista voisi kuvitella jonkin yksittäisen soittimen löytävän
juuri sopivasti resonoivan jättimäisen kaikukopan. Näin suuren ensemblen äänten
poukkoillessa sinne ja tänne lopputulos oli erikoinen.

Kaikki mahdollinen ei siis erottunut selkeästi, mutta Mikkosen musiikki kesti
kuitenkin voittajana.

Säväyttävää kuultava oli esimerkiksi Jorma Tapion hurmoksellinen alttosoolo
Varjot-kappaleessa, kuten myös saman biisin lopun puhaltimien freekuoron
hirmuinen sointimyrsky. Sibeliuksen ja Kuulan pikkukappaleet jäävät useamman
kuuntelukerran myötä yhä selvemmin Mikkosen oman massiivimusiikin kevyiksi
välisoitoiksi. Viisiosaisen Ajan aalloilla -kokonaisuuden mielenkintoisimmat osat
olivat orkesterin omaa musiikkia, Sibelius (Sydämeni laulu) ja Kuula (Sinipiika)
vastasivat "kauno-osista". Ja se Sinipiika, se oli Pepa Päivisen baritonisaksofoni.
Sen parempaa saksofonisoundia ei kai tältä pallolta löydy, samalle viivalle toki
muutama ehdokas.

Ainakaan kontrabassolle salin akustiikka ei sopinut ollenkaan. Tämä paljastui
kun Tony Elgland pohjusti soolollaan Sibeliuksen Saarella palaa -teoksen.

Huilia soittajille ja myös kuulijan korville tarjosi kvartettivälipala Telkkä
kaislikossa soutaa. Se oli Sonny Heinilän tavattoman kauniin sopraanosoiton
juhlaa. Telkkä on Mikkosta romanttisimmillaan.

Päijänne osoitti miten tavattoman pitkälle Mikkonen on tämän ison orkesterinsa
kanssa päässyt. Teos alkoi pitkällä triojaksolla, jossa Päivisen baritonia tukivat
Elglandin basso ja Kallion lyömäsoittimet. Vähitellen mukaan kerääntyi muuta
porukkaa, kaikenlaisia pillejä, pukinsarvea ja kilkuttimia soitellen, luonnonääniä
tavoitellen. Uuteen alkuun lähdettiin Mika Kallion 5-kielisen kanteleen
perkussiivisella käytöllä, syöksyttiin selkeään poljentoon, josta nousi Sakari
Kukon naivistisen lällättävä sopraanoteema. Lopulta koko porukan voimin
ajauduttiin kaoottisiin purkauksiin, jotka Mikkonen sittenkin sai haltuunsa.
Lopussa oli jo auvoinen olo.

Vaikka Mikkosen orkesterissa oli Yrjö-palkittuja melkein yhtä monta kuin Iso
Yrjö -orkesterissa, yhtään turhan paljon väkeä ei tämä huippujoukkue pystynyt
päiväkonserttiin houkuttelemaan.

Lauantai 1.4.
Ravintola Kåren
> Art of the Trio feat. Ryo Kawasaki
> Olli Ahvenlahti "The Poet"
> Geografix

Jos kahden ensimmäisen kappaleen perusteella olisi pitänyt mielipide muodostaa,
olisin joutunut luokittelemaan kitaristi Ryo Kawasakin täydelliseksi amatööriksi.
Soundi oli kehnonpuoleinen, ja soitto oli teknisesti onnettoman näköistä
räpellystä. Säestäjinä oli sama parivaljakko kuin Dave Kikoskilla päivää aiemmin,
siis Toivo Unt ja Brian Melvin, mutta trio ei tuntunut pääsevän alussa yhtään
mihinkään.

Kummasti sekä kitaristi että koko yhtye lämpeni setin mittaan. Käännekohdaksi
muodostuivat muutamat hitaat balladit, joissa Kawasaki ehti jo muodontaa
sanottavansa valmiiksi asti. Nopeissa biiseissä hän oli koko illan ajan vaikeuksissa,
sormet eivät olleet yhtä vikkeliä kuin pää, ja juoksutukset jäivät monesti
keskentekoisiksi ja jopa epäpuhtaiksi.

Hitaat siis pelastivat, sillä Kawasaki pystyi ammentamaan mm. Monk- ja Jarrett-
versioihin kiitettävän omaperäistä sisältöä. Loppupään bluessävyissä meno-
musiikkikin onnistui tyydyttävästi, ja Unt ja Melvin pääsivät ihan kunnolla
luukuttamaan. Kaksikko vertyi lopulta edellispäivän Kikoski-soitantaa
yhtenäisempään meininkiin.

Trio myös palkittiin encorella, mikä ei Turussa ollut tänä vuonna mikään
automaatio. Melvin aloitti hauskasti pikkuisen kehärummun läpsyttelyllä, ja
trio-osuus osoitti että trio oli todellakin jo lämmennyt. Jos keikka olisi alkanut
tästä, olisi koettu monta luokkaa nyt kuultua parempi konsertti.

Fuusiomusiikki oli mukavasti esillä Turku Jazzin ohjelmassa. Tämän genren
ykkösnimi oli ehdottomasti Olli Ahvenlahden The Poet -projekti. Musiikin
70-luvulla säveltänyt, nyt Rhodesia bändissä soittava Ahvenlahti itse luokittaa
orkesterin jazzfunkiksi, erotuksena vielä kovemmasta jazzrockmeiningistä.

Pehmeää jazzfunkia edusti nyt Nightliner, mutta muuten mentiin Say it again
-balladia lukuun ottamatta onneksi enimmäkseen täysillä.

Heti avauksena kuultu Countenance kulki todella kovaa. Eero Koivistoinen
latasi tenorillaan energisen maratonsoolon, johon Peter Engbergin kitara
vastasi vähintään samalla mitalla. Vähän myöhemmin iloisesti kulkeva,
60-luvun tv-tunnareiden maailmaan viitannut Little girl sai voimansa kitaran
ja saksofonin terävistä unisonoista, mutta ennen kaikkea biisi näytti millainen
pelimanni Engberg oikein onkaan. Jos oli Timo Kämäräinen kuningas projektin
ihka ensimmäisellä keikalla Viapori Jazzissa syksyllä 2003, tänä iltana tuon
ykkössolistin roolin otti Peter Engberg.

Kun vielä keikan loppuun oli säästetty varma räjäyttäjä, oli festivaalin kovin
suksee valmis. Grandma's rocking chairissa lataus oli jo vallan hirmuinen. Pekka
Pohjolan ja Esko Rosnellin 30 vuotta sitten kehittelemä mieletön komppi sai
Timo Hirvosen ja Jussi Lehtosen päivityksessä vielä melkoisen annoksen lisää
energiaa, joten myös bändin solistit yltyivät hurjimmilleen.

Jos oli Mikkosen yhtye festivaalin vakavan musiikin ykkönen, The Poet oli
meininkimusiikin ehdoton kunkku. Näin se maailma kiertää, tämä vuonna 1976
alkujaan tehty jazzin, rockin ja funkin välimaastoissa liikkuva musiikki on välillä
ollut vanhanaikaista ja tyystin poissa muodista, mutta nyt se tehoaa vähintäänkin
yhtä hyvin kuin aikoinaan. Tavallaan paremminkin, kun tietää mitä kaikkea roskaa
tässä välissä on rytmimusiikin kentällä tehty.

The Poet -yhtyeen elementit ovat kohdallaan: Koivistoinen vetää vahvasti
temaattista puolta ja onnistuu hyvin vuolaissa sooloissaan, vaikka ei olekaan
sellainen innostuja ja ekstaattinen huipentaja kuin esimerkiksi U-Street All
Starsin puhaltajat. Jussi Lehtonen säälimättömällä kolauksellaan ja Timo
Hirvonen yhä varmemmaksi ja vakuuttavammaksi kehittyneellä puputus-
bassollaan osallistuvat kisaan Suomen kovimmasta komppiparista. Hirvonen
on kehittynyt myös solistina ihan uudelle tasolle.

Tällaisen miehistön kanssa maestro Ahvenlahden on helppo myhäillä vähän
sivummalla. Sähköpiano ei äänentuottajana pärjää yhtyeen muille
instrumenteille, joten Ahvenlahden soolojen aikana fiilis aina rauhoittui,
mikä toikin ihan tervetullutta vaihtelua kokonaisuuteen.

Konkarikaksikon ja nuoremman kolmikon poppoo laittoi kovat terveiset
fivecornersquinteteille ja teddyrokeille. Näin se homma ihan oikeasti toimii
kauttaaltaan eikä vain silloin tällöin.

The Poet -innostuksen jälkeen festivaaliväsy iski. Geografix eli jälleen yksi
Brian Melvin -viritelmä ei jaksanut innostaa pitämään kiinni eturivin vakipaikasta.
Samalla tuli menetettyä peli kunnon kuuntelemisen suhteen, sillä salin takaosan
hälyn keskellä musiikkiin keskittyminen kävi mahdottomaksi.

Melvin oli nyt hylännyt rumpusetin, ja tilalla olivat tabla, kehärumpu ynnä
muuta tilpehööriä. Sanatonta "etnistä" lauluaan rumpali myös halusi tuoda
kuultavaksemme. Yhtyeen virolaisista muusikoista Mart Soo kokeili monenlaisia
syntetoituja kitarasoundeja, DJ P. Julmin samplet toivat musiikkiin eläväistä
äänimaailmaa ja Taavo Remmelin höyrybasso ankkuroi tämän kevyen
etnofuusion kiitettävän pehmeästi.

Kokonaisuus ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut, musiikista ei löytynyt
riittävästi särmää, jotta eturiviin olisi tullut vielä uudelleen hinku.

Kolmen päivän perusteella Turku Jazz 2006 onnistui kokonaisuutena kohtuullisen
mukavasti. Kun sunnuntain konsertit jäivät kuulematta, Samuli Mikkosen 7
Henkeä ja Olli Ahvenlahden The Poet veivät kirkkaimmat mitalit, ja ristiriitaisia
tuntemuksia herättävä Jacob Fred Jazz Odyssey kärkkyi hyvinkin tiukasti perässä.

Ravintola Kårenin sali on mukava ympäristö pieniin konsertteihin, tosin kaljapuolen
mökä häiritsi kuuntelua aika ajoin. Vaan jos festivaali havittelee jatkossa isompia
ulkomaisia nimiä, joku muu tilaratkaisu täytynee keksiä. Vanhan Akatemiasalin
sopivuus musiikin esittämiseen puolestaan on kovinkin kyseenalainen.

Saleja ja tiloja Turun kokoisesta kaupungista luulisi löytyvän. Suurempi ongelma
tällä hetkellä on paikallisessa yleisöpohjassa. Vaikka nyt ei maailmanluokan nimiä
ohjelmassa ollutkaan, kyllä tälläkin nimilistalla olisi Kårenin pitänyt täyttyä joka ilta.
Tähän aikaan vuodesta jazzfanien houkuttelu muualta Suomesta on paljon
vaikeampaa kuin kesällä, joten turkulaisten herääminen on festivaalin nousun
elinehto.

Pentti Ronkanen 3.4.2006

www.turkujazz.fi

--------------------------------------------------------------------------------