Tampere Jazz Happening 31.10.-2.11.2003

Toiminnanjohtaja Anna-Maija Saarela lähti UMOon, mutta Tampere
Jazz Happening on hyvissä käsissä. Vuoden 2003 ohjelmisto oli komea
kooste uutta jazzia ja improvisaatiota kahdelta mantereelta. Eurooppa
ja Amerikka, tuoreet ideat ja freejazzin konkarit sekoittuivat maukkaaksi
keitokseksi.

Vaikka lauantaipäivä oli tällä kertaa päälavalla hieman vaisu, Telakan
konsertit, päälavan hyvä perjantai ja etenkin loistava sunnuntai nostivat
festivaalin parhaiden vuosikertojen joukkoon.

Suomijazz kahlasi Happeningin läpi lähes alusta lähes loppuun. Tältä se
maistui:

Pakkahuone 31.10. klo 21
Wibutee
Erik Truffaz Quartet
The Bad Plus

Perjantai-illan konsertti oli ennakolta mielenkiintoinen sekoitus uusia
tuulia. Klubiviritteistä improvisointia Norjasta, rokahtavaa trumpettijazzia
Ranskasta ja Yhdysvaltain uusin ihme, postmoderni pianotrio The Bad
Plus. Kaksi kolmesta yhtyeestä täyttikin paikkansa oivasti. Ilman Erik
Truffazin limboa konsertista olisi tullut hieno kokemus.

Wibutee on hauska bändi. Onhan se aika muikeata kuulla teknonsukuista
komppia höyrybassolla ja vispilöillä esitettynä. Vaikka ajoittain saattoi
jo puhua konebändistä, Wibutee on kuitenkin kaikkea muuta kuin
yksioikoinen ja yksitoikkoinen. Esimerkiksi bändinjohtaja Håkon Kornstadin
ja basisti Per Zanussin duetto oli upea, Kornstad näytti siinä saksofoni-
solistina taivaan merkit. Jännää oli myös Kornstadin tapa käyttää
poikkihuilua, soittamalla siitä päästä ja yleensä vielä saksofonin
suukappaleen läpi. Soundi muuttui tuolloin ihan toiseksi, oltiin jossain
klarinetin ja sopraanosaksofonin välillä.

Håkon Kornstad julisti yhtyeensä soittavan improvisoitua klubimusiikkia.
Hyvä määritelmä, ja tässä klubissa voisi tuskitta tanssahtaa myös
akustisen musiikin, jopa jazzinkin ystävä. Wibuteessa koneet olivat
rengin asemassa, eivät isäntiä, joten yhtyeestä jäi huomattavasti
kypsempi ja miellyttävämpi jälkimaku kuin Happeningissä edellisenä
vuonna soittaneista konebändeistä (Molvaer, RinneRadio).

Mutta mitä ihmettä tapahtui Wibuteen jälkeen roudaustauolla? Wibutee
oli periaatteessa ainakin osaksi "teknojazzia", mutta se tuli ulos
miellyttävällä volyymilla aivan kaiuttimien edessäkin. Silti se tehosi.
Trumpetisti Erik Truffazin johtama yhtye iski miljoona desibeliä kovempaa,
esimerkiksi basso niin lähellä kipukynnystä ettei jyminän säveltasoista
saanut välillä mitään selvää. Kuuluvuutta oli lähdettävä testaamaan
kauempanakin, ja kyllä vain, mökä raikui klubin puolelle asti.

Musiikki musiikkina, Truffazin bändi edusti keskieurooppalaista
proge/rock/jazzjatkumoa tylsimmillään. Maestroa lukuun ottamatta
soittajilla ei ollut erityisempiä taitoja, eikä puutteita korvaavaa
näkemystä tai edes kekseliäisyyttä. Truffaz itse veteli kyllä kauniita,
linjakkaita sooloja ylikaiutetulla trumpetillaan, mutta kokonaisuus oli
piinallista kuultavaa. Setin puolivälin jälkeen soitto hetkeksi seestyi
kun pianisti Patrick Müller siirtyi sähköpianon takaa flyygeliin. Pari
hitaampaa kappaletta osoittikin sitten vain lopullisesti eväiden
vähyyden. Huono rumpali on edelleen helpoin tapa pilata bändi kuin
bändi. Harvassa rokkibändissäkään on nykyään niin yksitotisen tylsästi
komppaavaa rumpalia kuin Truffazilla nyt.

Tästä bändistä on kohuttu, eikä ihan turhaan. Vaikea sanoa kuinka
pitkälle bändin eväät riittävät, mutta ainakin kertaalleen koettuna
Bad Plus on riemastuttava kokemus. Aivan kuten bändin kakkoslevyllä
uhotaan, omien sävellysten joukossa settiä rikastuttavat tulkinnat
päivän populaarimusiikista eivät ole uusien standardien luontia, vaan
dekonstruktioita. Nirvanan Smells like teen spirit, Aphex Twinin,
Blondien ja Abban musiikki hajotetaan atomeiksi, ja liimataan sitten
peukalo jokseenkin keskellä kämmentä uuteen läjään. Yhtä aikaa
taitavasti toteutettua musiikkia, ja silti jotenkin hauskan törppöä ja
tökeröä jälkeä, aivan kuin osa paloista olisi tungettu väkisin väärään
paikkaan.

Telakka 31.10. klo 22
Juhani Aaltonen Trio

Viihtyisä Teatteriravintola Telakka osoittautui mainioksi klubitilaksi. Paikat
vain kävivät auttamattoman ahtaiksi festivaalipuristuksessa. Tunnelma
oli kyllä sitten intiimi, käsin kosketeltavan tiivis ja lämmin. Perjantai-iltana
lavalla, tai siis lattialla saattoi hyvinkin soittaa festivaalin paras jazzyhtye.
Tai sanotaan mieluummin niin ettei tämän syvempää, syvällisempää ja
sisäistyneempää jazzia kai voi ollakaan. Juhani Aaltonen on löytänyt
nuoremmasta polvesta, eli basisti Uffe Krokforsista ja rumpali Tom
Nekljudowista, sellaisen kaksikon tuekseen, että hän tuntuu itsekin
kohonneen uudelle tasolle. Ei kai Junnu ole voinut nuorempanakaan
soittaa tämän hienommin? Ihmeellinen henki tässä kokoonpanossa
tuntuu joka tapauksessa olevan.

Pakkahuone 1.11. klo 14
Kornstad Trio
The Electrics
Scorch Trio

Kolmen eurooppalaisen yhtyeen konsertin avannut The Electrics on
täydellisen monikansallinen yhtye: trumpetisti Axel Dörner on
saksalainen, saksofonia ja bassoklarinettia soittava Sture Ericson
tulee Ruotsista, basisti Ingebrigt Håker Flaten on norjalainen ja
rumpali Raymond Strid tanskalainen. Tampereella yhtye soitti pientä
basson vahvistusta lukuun ottamatta täysin akustisesti. Ericson hoiti
spiikitkin ilman mikkiä vaikka Pakkahuone ei ihan pieni ole. Tunnelmahan
siitä tiivistyi, nyt oli kuunneltava hipihiljaa.

Dörner ja Ericson olivat mieltyneet erikoisiin tekniikoihin, ääniä tehtiin
kaikilla mahdollisilla tavoilla pöriseminen, turinan ja kurinan, pihinän ja
puhinan keinoin. Puhallinsoittimista saa paljon muitakin säveltasollisia
ääniä kuin ne normaalisoundit. Lisää erikoisuutta soitinpuolelle toi
Dörnerin erikoinen yhdistelmäsoitin: trumpetti johon oli rakennettu
vetopasuunasta tuttu vetovempele. Aika hienoja ja pehmeitä
äänimaisemia The Electrics sai loihdittua. Enimmäkseen kuultiin hiljaista
musiikkia, välillä vähän energisempää freeintoilua, jota touhukas Strid
siivitti.

Sävellyksissä/improvisaatioissa jylläsi jatkuvan muutoksen idea.
Ensimmäinen jatkumo kesti puolisen tuntia. Soittaja kerrallaan otti
vetovastuun, vei tarinaa eteenpäin, välillä kuultiin taas yhteisiä jaksoja,
ja sitten taas sooloimprovisaatioita. Kappaleen loputtua ei enää
muistanut mistä oli lähdetty liikkeelle, mutta mielessä oli syvä ja hyvä
maku maisemallisesti rikkaasta matkasta. Free jazz, vapaa improvisointi
elää siis myös lähes kamarimusiikillisen herkällä tasolla.

Håkon Kornstad otti akustisen trionsa kanssa huomattavasti enemmän
vapauksia kuin edellisiltana Wibuteen kanssa. Melkoisen reipasta
freepuhaltelua. Ajoittain Kornstadilla meni todella kovaa, loveen
lankeamistakin oltiin lähellä. Saksofonin shamaanista olisi voinut alkaa
puhua, jos ei alla olisi ollut Juhani Aaltosen keikkaa. No, nuoruden
energiassa on siinäkin puolensa ja Kornstadillahan on aikaa päästä
Aaltosen mittoihin.

Raoul Björkenheim on edelleen kuin tulivuorenpurkaus, vaikka Krakatau
on jo jäänyt taa. Norjalaismuusikoiden kanssa kasattu Scorch Trio ei
kuitenkaan vakuuta. Eurooppalaiskonsertti päättyi pieneeen
lässähdykseen, kun Scorch ja etenkin sen viimeinen biisi oli höttöä.
Kitaran ja sähköbasson käyttö perkussiosoittimina, repiminen ja
raastaminen on sitä osastoa jossa muusikoita ei enää tarvita. Kuka
tahansa jolla on riittävästi pokkaa ja energiaa voi tuollaista melun
taidetta tehdä. Eniten Scorchissa ärsytti basisti Flaatenin osuus:
mies teki näyttävästi ja kovasti töitä, mutta ainakaan minulle ei
jyminästä selvinnyt mitä hän oikeastaan soitti.

Pakkahuone 1.11. klo 20
Uri Caine Bedrock3
Billy Bang Quintet
William Parker "Healing Song"

Jos loppui lauantain eurooppalainen konsertti heikosti, illan
amerikkalainen alkoi jo todella surkeasti. Uri Cainen bändi oli
Truffazin kanssa festivaalin pohjanoteerauksia. Caine viihtyi
enimmäkseen sähköpianon takana, fiilisteli välillä puhesamplausten
päällä, tai sitten mentiin löysää likifunkkia. Basisti soitteli wah wah
-pedaalin läpi, ja rumpali oli Truffazin bändin lailla aivan erityisen
heikko. Välillä ruotsinlaivakomppeja 70-luvulta, välillä muuten vaan
halonhakkuuta. Köyhä, kovin köyhä bändi ainakin näin konsertissa
koettuna.

Billy Bangin oli siis pakko nostaa konsertin tasoa, ja sen hän kyllä
tekikin. Billyllä oli niin kova vauhti päällä, että ihan kaikki tarvikkeetkaan
eivät olleet messissä lavalle tullessa. Mutta kun soittoon asti päästiin
Billy veteli kyllä tiukasti ajoittaisesta epäpuhtaudesta huolimatta.
Ongelmana oli vain se, ettei Bangin yllättävän mainstreamiin asettunut
yhtye pianisti Andrew Bemkeytä lukuun ottamatta ollut johtajansa
tasolla. Nakkisorminen kitaristi Bernie Nix oli kankea ja teknisesti heikko,
ja basisti Todd Nicholsonin ja rumpali Newman Taylor-Bakerin yhteistyö
svngasi kovin jähmeästi.

William Parker on Happening-veteraani. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa
mukana liiderinä. Parker tarjosi balsamia niihin haavoihin joita olen
vuosien aikana saanut monista poikkitaiteellisista produktioista.
Kerrankin toimi tanssin ja musiikin yhdistäminen kokonaistaideteokseksi,
jossa kumpikin on yhtä tärkeää. Parkerin musiikki oli pohjaltaan simppelin
ritualistista, lähes shamanistista freetä. Parker itse ei ole ihmeellinen
muusikko, mutta sen sijaan hänellä on näkemystä. Musiikki joutui
esityksen aikana monesti sivurooliin, niin vahvasti mielikuvituksellinen
tanssi vei mennessään. Enpä ole näin vaikuttavaa modernia tanssia
nähnyt ikinä ennen livenä. Tärkeä jakso oli heti alussa koko porukan
kokoontuminen piiriin, jossa soittajat ja tanssijat olivat yhtä suurta
perhettä, mutta senkin jälkeen vaihteleva kokonaisuus kesti jäntevästi
kasassa.

Telakka 1.11. klo 22
Gnomus & Jukka Gustavson
Organ High

Telakalla koettiin lauantaina toinen hieno ilta. Kari Ikosen, Esa Onttosen
ja Mika Kallion sähköinen Gnomus sopi todella hienosti tähän tilaan. Illan
yllättäjä oli Jukka Gustavson, jonka yhteydessä en ole koskaan enkä
milloinkaan kuullut mainittavan sanaa huumori. Nyt Gustavson sivalteli
markkinavoimia ja muita arvomaailmansa vinksauttaneita absurdin
huumorin keinoin. Laulua en kuullut lainkaan sinä aikana minkä ehdin
bändiä kuunnella (homma oli nimittäin osittain päällekkäinen
Pakkahuoneen konserttien kanssa), sen sijaan Gustavson resitoi
Gnomuksen rauhallisesti tunnelmasta toiseen etenevän matkamusiikin
päälle. Olisipa todella hienoa jos Gnomus ja Jukka Gustavson jatkaisivat
yhteisiä esiintymisiään, mutta ilman muuta niin että Jukan jutut olisivat
aina uusia ja tuoreita. Silloin jonkinmoinen kulttiseuranta olisi varmaa.

Klubi 1.11. klo 00.30
Raymond Boni & Joe McPhee

Lauantai päättyi Klubilla Joe McPheen ja Raymond Bonin öiseen
duokonserttiin Klubilla. Tässä vaiheessa osassa yleisöä oli jo
nähtävissä selviä festivaaliväsymyksen merkkejä. Osa päivän
aiemmat konsertit kahlanneista ei jaksanut enää keskittyä.
Onneksi duo oli saanut myös uutta yleisöä, joka nautti
tinkimättömästä musiikista hiirenhiljaa lattialla ja rappusilla istuen.
Ranskalaiskitaristi Boni ja amerikkalainen multipuhaltaja McPhee
ovat tehneet duokeikkoja 70-luvun lopulta saakka. Pitkä yhteinen
taival näkyy ja kuuluu, duon konsertti on intensiivinen kokemus,
jossa ei mitään turhaa kelailua ole mukana.

Pakkahuone 2.11. klo 14
Samuli Mikkonen & 7 Henkeä
Louis Sclavis "Napoli's Walls"
Chicago Tentet

Sunnuntain päiväkonsertti oli kokonaisuutena vaisuksi jääneen
lauantain jälkeen ylentävä kokemus. Nyt yhteen konserttiin oli
mahdutettu Suomea, Eurooppaa ja Amerikkaa. Kokonaisuus toimi
paremmin kuin edellispäivän mantereiden mukaan jakautuneissa
pääkonserteissa. Kolme aivan erilaista orkesteria muodosti sellaisen
kokonaisuuden että konsertin viimein loputtua ei voinut kuin huokailla
hartaasti.

Samuli Mikkosen 7 henkeä -orkesteri oli nyt ihan yhtä vahva kuin
keväällä Jyväskylän keikalla. Ehkäpä intensiteettiä oli tullut vielä
hieman lisääkin. Viiden mestarillisen puhaltajan muodostama kuoro,
Mikkosen flyygeli, Uffe Krokforsin basso ja Mika Kallion lyömät
palvelivat Mikkosen timantiksi hioutunutta näkemystä. Isoa ja
sävykästä sointikudosta, välillä pienempiä soitinyhdistelmiä, sellaisia
kuin Sonny Heinilä syvällisen kaunis sopraano pianotrion päällä.
Konsertti loppui vaikuttavan Raudan synnyn sointumyrskyyn, ja sen
jälkeen oli vuorossa sellainen kiitollisen yleisön pauhu, että orkesterin
oli vielä pakko palata esittämään Mikkosen sovitus Sibeliuksen
Sydämeni laulusta. Mikkosen omien sävellysten jälkeen Sibeliuksen
melodiikka kuulosti herttaiselta ja hieman naiviltakin. Jos oli Parker
edellisenä iltana mustaa spirituaalisuutta, Mikkonen edusti nyt valkoista,
vähän luterilaisen oloista ja leimallisen suomalaista spirituaalisuutta.

Hienoja olivat konsertin seuraavatkin yhtyeet. Ranskalaisen Louis
Sclaviksen Napoli's Walls -projekti piti sisällään neljä käsittämättömän
upeata improvisoijaa, jotka seikkailivat estottomasti etnon, klassisen
ja improvisaation kentällä. Riemukkaassa konsertissa
unohtumattomimman vaikutuksen teki varmasti äänitaiteilija Médéric
Collignon, joka pystyisi todennäköisesti korvaamaan minkä tahansa
soittimen. Nyt hän oli välillä bassona, välillä kurkusta tuli viulusoundeja
korkeudella johon yksikään viulisti ei yllä. Kuulostaa sirkustempuilta,
mutta Collignon pysyi musiikin palveluksessa. Riemukasta kuultavaa oli
myös sellisti Vincent Courtoisin työskentely, välillä yhtyeen basistina,
välillä Hendrixmäisenä vinkukitaristina. Yhtyeen varsinainen kitaristi
Hasse Poulsen heitti akustisellaan teknisesti hankalaa vapaata tekstuuria
ja mielipuolisen nopeata komppausta. Kelpasipa näiden pelimannien kanssa
maestro Louis Sclavisin hehkuttaa sopraanolla ja klarineteilla. Sclavis on
vieraillut Suomessa tiheään, Tampereen lisäksi esimerkiksi Raahen
Rantajatseilla. Monesti hän soittaa makuuni liikaa, mahduttaa liian paljon
tavaraa liian pieneen tilaan, mutta nyt kaikki tuntui luonnikkaalta, ja
yhtyeessä oli hyvä balanssi. Yhtye on ilman muuta parhaimmistoa
Sclavisin monien laadukkaiden projektien joukossa.

Chicago Tentet aisti varmasti edeltävien yhtyeiden yleisössä
herättämät hienot fiilikset. Orkesterilla ei siis ollut muuta
mahdollisuutta kuin panna kaikki peliin. Hurjaa meininkiä alusta
lähtien, äärimmäisintä kollektiivista freetuuttausta, energiaa ja
voimaa. Hillittömät atonaaliset myrskyt ja mylväykset johdettiin
tyylikkäästi suvantovaiheisiin ja annettiin kuulijalle välillä
mahdollisuus palautumiseen. Kahden mantereen muusikoista
koottu orkesteri vaikutti hyvinkin demokraattiselta, sillä veto-
vastuu vaihteli säveltäjän mukaan, ja kaikki saivat tasapuolisesti
soolotilaa. Pääpaino oli kuitenkin värikkäässä orkesterikudoksessa.
Setin päättänyt Mats Gustafssonin monipolvinen teos pitäisi
jostakin hankkia kuultavaksi, vaikuttavaa tavaraa...

Hienon konsertin jälkeen oli valitettavasti suunnattava kohti arkea ja
työelämää. Festivaalin päättäneet jamit oli siten valitettavasti pakko
jättää muiden iloksi. Ennakkotietojen mukaan illan aloitti jami-isäntä
Raoul Björkenheimin Scorch Trio, ja myöhemmin lavalle odotettiin mm.
Mats Gustafssonia, joten meno on todennäköisesti ollut hurjanpuoleista.

Tampere Jazz Happening 2003: musiikillisesti hyvää vuosikertaa,
nauttimisen aikainen ajoittainen kirpeys muuttuu hitaasti täyteläiseksi,
viipyileväksi jälkimauksi.

…………………….

TECMO Seminaari
Klubi 1.11. klo 12

Mikä ei muutu, on kuollutta, totesi kylmästi Aamulehden ja Soundin
Jussi Niemi, joka myös julisti että mieluummin tunne kuin äly. Kansain-
välinen seminaari oli saanut Niemen, radiotoimittaja Markus Partasen
ja Helsingin Sanomien Harri Uusitorpan seuraksi nimekkäitä ulkomaisia
vieraita. Mukana olivat mm. jazzkirjailija Stuart Nicholson ja Down Beatin
toimittaja Howard Mandel.

Seminaarin järjesti uudelle jazzille ja improvisaatiolle omistautuneiden
festivaalien liittouma TECMO (Trans-European Creative Music
Organizers). Tampereen lisäksi TECMOon kuuluvat Bath International
Music Festival Englannista, Coutances Ranskasta, Gaume Jazz Festival
Belgiasta, Grenoble Jazz Festival Ranskasta, Jazzfestival Münster Saksasta,
Jazz Festival Saalfelden Itävallasta, Nevers Ranskasta ja Perpignan
"Jazzebre" Ranskasta.

Pohdinnan kohteena oli paitsi muutos musiikissa ja jazzissa, myös jazzin
sija ja kehitys eri mantereilla ja eri kulttuureissa. Jazzin emomaaasta
Amerikasta kun ei monen mielestä ole viime aikoina tullut paljon mitään
uutta. Amerikan traditionalistit saivat monen puhujan takajaloilleen.
Wynton Marsaliksen käsitys jazzista Amerikan uutena rajattuna ja
selväsääntöisenä klassisena musiikkina ei saanut ymmärrystä.

Stuart Nicholsonin alustuksen jälkeinen kommenttikierros päättyi
italialaisen Francesco Martinellin viisaaseen puheenvuoroon:
"Jazz klassisena musiikkina: kiitos, mutta ei kiitos" ja "Mieluummin
persoonallisuutta kuin jotain tiettyä tyyliä". Martinellin mukaan
eurooppalaiset eivät halua uutta klassista musiikkia, ortodoksisen
oikeaoppista tyyliä, koska täällä ollaan juuri pyrkimässä pois sen
vanhan klassisen musiikin kahleista, jota ei enää koeta hedelmälliseksi.

Suomijazz / Pentti Ronkanen 6.11.2003

------------------------------------------------------------------------