Tampere Jazz Happening 2004 oli hyvä vuosikerta. Jo perinteisellä
tavalla osa esiintyjistä jakoi voimakkaasti mielipiteitä, sillä sehän
on suorastaan rajoja hakevan luovan musiikin sisäänrakennettu
ominaisuus. Jokaisella on oma näkemyksensä Happeningistä,
tässä niistä yksi.

Oman festivaalini parhaiden elämysten takana olivat ensimmäiseksi
ja viimeiseksi kokemani esiintyjät, siis Rabih Abou-Khalil ja Gianluigi
Trovesi Ottetto. Siinä välissä oli lauantain maratooni, jossa oli
yhden pienen ihmisen kahlattavaksi jo liikaakin tapahtumia. Siinä
missä sekä perjantaina että sunnuntaina oli selkeät kohokohtansa
(sunnuntaina Trovesin lisäksi suomalainen Loco Motife), lauantain
pääkonsertteja kuvaavasta käyrästä tulikin pitkä tasainen viiva,
kun päivä kulki vailla floppeja tai elämää suurempia kohokohtia.

Perjantai 5.11.2004 klo 20 Pakkahuone
Rabih Abou-Khalil
Jazz Jamaica
The Skatalites

Perjantain avannut Rabih Abou-Khalilin monikansallinen yhtye oli
heti alkuun yksi festivaalin ehdottomia kohokohtia. Vuolaissa
piikeissään Abou-Khalil paljastui armoitetuksi ja lämminhenkiseksi
humoristiksi, mutta musiikki oli jotain muuta. Abou-Khalil on
onnistunut luomaan omaperäisen synteesin arabialaisesta ja
eurooppalaisesta musiikista. Yhtyeen maailmanmusiikkifuusio on
kypsää, täyteläistä, tunteisiin vetoaavaa… niin ja virtuoottista,
mutta tavalla, joka ei nostanut taitoja esille ja ihmeteltäväksi,
vaan näiden soittajien virtuoositeetti pysyi kiltisti yhtyeen
kuosissa ja musiikillisen kokonaisuuden palveluksessa.

Vaihteleva konsertti lensi koukkuisista svengipaloista arabibluesin
kautta haikeisiin rakkauslauluihin. "Laulu" on sikäli harhaanjohtava
käsite, että sanallista vokaalimusiikkia ei kuultu, mutta sanatonta
sitäkin enemmän. Näiden osuuksien takana oli alttosaksofonisti
Gavino Murgia, hämmästytti rehvakkaalla kurkkulaulullaan, ja
pystyi mörisevällä bassollaan menemään todella alas, teki
esimerkiksi tuosta vain bassokuljetukset huomattavasti
korkeammalla leijuneen Godardin tuubasoolon alle. Bändi oli
täynnään osaamista: Murgia, loistava tuubisti Michel Godard,
ryhmän sointia tyylikkäästi pehmentänyt haitaristi Luciano Biondini
ja armottomasti työtä koko setin ajan tehnyt rumpali Jarrod Cagwin
olivat kaikki pelimanneja parhaasta päästä. Oudia soittaneen liiderin
Rabih Abou-Khalilin untuvanpehmeä soundi ja uskomaton tekniikka
viimeistelivät herkullisen kokonaisuuden.

Maailmanmusiikillisen illan loppuosa oli rakennettu jamaikalaisjazzin
varaan. Minulle riitti lyhyet näytteet kumpaakin orkesteria. Brittiläinen
Jazz Jamaica oli makuuni turhan siistiä, ja täydellisen yllätyksetöntä,
ainakin ensimmäiset kappaleet olivat puhaltajien köyhää vuorosooloilua
staattisen kompin päällä, joten oli aika lähteä Telakan meininkiä
tutkailemaan.

Skatalitesilla oli vielä mahdollisuus pelastaa Pakkahuoneen ilta, mutta
pannukakkuhan siitä tuli. Volyymia lisättiin kiitettävästi, ja kun tuolit
oli ensimmäisen esiintyjän jälkeen roudattu pois, bileet olivat kyllä
hyvässä vauhdissa. Täysi pakkahuoneellinen diggasi kovasti molemmista
jamaika-bändeistä, joten järjestäjillä oli siinä mielessä syytä
tyytyväisyyteen.

Hassu juttu: Tampereelta olisi löytynyt omasta takaa orkesteri, joka
olisi soittanut kevyesti suohon nämä poppoot. Jazzgangsters on saanut
omaan jamaikajazziinsa huomattavasti enemmän sisältöä ja mielekästä
vaihtelevuutta kuin Jazz Jamaica.

Skatalites-rykelmästä ei tässä yhteydessä tarvitse paljoa puhua, niin
heikkotasoinen bändi on. Puhaltajat olivat välillä täysin pihalla,
kosketinsoittajan olisi voinut korvata koneella, ja kompin vivahteeton
idioottihölkkä puudutti alle aikayksikön. Ja minä kun luulin pitäväni skasta…

Lauantai 6.11. klo 13 Pakkahuone
Exploding Customer
The Core
Fred Anderson & Hamid Drake
Christophe Marguet Sextet

Päiväkonsertti, kuten loppujen lopuksi koko lauantaikin, oli tasaisen
kovatasoinen. Joukossa ei ollut yhtään huonoa tai toisarvoista esitystä,
mutta toisaalta lauantaista jäivät puuttumaan perjantain ja sunnuntain
kaltaiset ehdottomat huiput ja kohokohdat.

Päiväkonsertti alkoi sentään liki täysosumalla. Ruotsalainen free jazzia
rockasenteella tuutannut Exploding Customer oli minulle yhdessä
iltakonsertin The Cosmosamaticsin kanssa lauantain parasta antia.

Ei Räjähtävä Asiakas lähelläkään mitään täysfreetä ollut, mutta puhaltajat,
saksofonisti Martin Kuchen ja trumpetisti Tomas Hallonsten toivat freen
sanaston ja tehokeinot mukaan sinänsä selkeisiin biisirakenteisiin. Musiikissa
oli paljon sävellettyjä osuuksia, puhaltajien yhteisiä riffejä, joko unisonossa
tai toisiaan vastaan soitettuna, taustan basso- & rumputyöstö oli usein
pelkistettyä, ja rytmi perustui silloin basson muutaman sävelen ostinatoihin.

Löysänpulskeasti soittanut basisti Benjamin Quigley oli hieman eri sarjaa
muun ryhmän kanssa. Kokonaisuus toimi silti erittäin hyvin, joten Quigleyn
vastakohtaisuuskin muuntui hyväksyttäväksi. Liideri Martin Kuchen otti
itsestään kaiken irti myös fyysisesti, puhkui ja puuskutti, ja
sananmukaisesti käveli sisään EC:n tehokkaisiin ja ytimekkäisiin kappaleisiin.

Päiväkonsertin toinenkin pohjoismainen yhtye oli vallan mainio. The Core piti
sisällään käsittämättömän taitavia nuoria soittajia Norjasta. The Core tekee
tavallaan saman Coltranen ja Davisin kehittelemälle modaaliselle jazzille kuin
mitä kotoinen U-Street All Stars on tehnyt hard bopille. Aivan kuten
U-Streetillä taitoa tälläkin yhtyeellä todella riittää, ja hurjalla energia-
latauksella ja soiton intensiteetillä The Core vie vastustamattomasti
myrskyn ytimeen. Ainakin konsertissa The Coren vyöryyn on helppo
uppoutua. Kvartettiosuuksissa oivallinen saksofonisti Kjetil Möster vie
joukkoa, mutta soolosuorituksista eniten huomiota keräsi pianisti Erlend
Slettevold. Festivaalin ykköspianisti?

Mainiolla Hamid Drakella ei tänä vuonna käynyt kovin hyvä tuuri yhteistyö-
kumppaneiden kanssa. Lauantaina Drake soitti saksofonisti Fred Andersonin
kanssa, sunnuntaina hän oli mukana Henry Grimesin kvartetissa. Henkeä
näiltä vanhoilta parroilta löytyy, mutta taitojen tai musiikillisen sisällön
kanssa on niin ja näin. Fred Andersonin soittaminen ei merkinnyt minulle
yhtään mitään. Pieniä lapsenomaisia riffinpätkiä, loputtomasti toistoa,
hakemista vaan ei löytämistä, oli Andersonin osuus. Konsertin herkkä
hetki oli Draken tunteisiin vetoava puhe, jossa hän ylisti Fred Andersonin
merkitystä itselleen ja koko Chicagon vapaan musiikin kentälle.
Sympaattisia, sydämellisiä herrasmiehiä molemmat, mutta minkäs mahtoi,
musiikin kokonaisuus ei vain toiminut. Hamid Draken rumpuklinikasta
konsertti sen sijaan kävi hyvin, ja kehärumpujakso oli maagista
seurattavaa.

Tiivistämistä olisi lauantain ohjelma kaivannut. Neljä yhtyettä ensimmäisen
konserttikokonaisuuteen oli liikaa. Ihan kylmästi yleisön määrää seuraamalla
pystyi näkemään, että päiväkonsertin viimeinen esiintyjä, ranskalainen
Christophe Marguet Sextet kärsi paikastaan, iso osa yleisöä ei enää
jaksanut jäädä salin puolelle sitä kuuntelemaan. Rumpali-liiderin, kahden
kitarastin ja kolmen puhaltajan moderni kudos olisi ansainnut parempaa.

Lauantai 6.11. klo 20 Pakkahuone
Chicago Underground Trio
The Cosmosamatics
Ravi Coltrane Quartet

Lauantain iltakonsertti oli puhdasta amerikkaa. Chicago Underground
Trion muistettavin muusikko on trumpetisti Rob Mazurek. Itse asiassa
festivaali pullisteli nyt muutenkin kovia trumpetisteja, sillä hyviä poikia
olivat myös Exploding Customerin Tomas Hallonsten, Loco Motifen
Anders Bergcrantz ja Gianluigi Trovesi Ottetton Massimo Greco.

Mazurek teki CUT:sta selkeän trumpettibändin. Minkäänmoisesta
undergroundista ei ollut kyse (paitsi ehkä Chicagossa?), vaan sen
sijaan CUT lähestyi omaperäisellä tavalla konemusiikkia. Laptopit olivat
siis kehissä, bassoa prosessoitiin äänimattojen tuottajaksi, ja muun
aikaa Mazurekin sooloille loivat taustan Noel Kupersmithin likikorni
dempattu sähköbassosoundi ja Tim Mulvennan kulmikas komppaus.
Hyvin ryski tämäkin mielenkiintoinen pieni bändi.

Verevä ja tiukka jazzkvartetti, ajattoman kuuloiseksi Charlie Parkerin
ja Eric Dolphyn perintöä jalostanut The Cosmosamatics oli iltakonsertin
yllättäjä. On näköjään aina yllätys kun amerikkalaisen legendaosaston
soittaja pystyy tässä-ja-nyt-vakuuttavaan suoritukseen. Bändin
vahvuus perustui puhaltajien tiheään kudokseen. Veteraani Sonny
Simmons on iskussa, mutta bändin ykkössolistiksi kohosi kuitenkin
Michael Marcus. Kerrassaan hienoja vetoja baritonisaksofonilla!

Ravi Coltrane ei sen sijaan yllättänyt varmasti ketään, soittipahan
perushyvän keikan. Kyllä Coltranen taitavista soittajista kasattu bändi
on ihailtavan hyvin balanssissa. Ainut vika on juuri tuo täydellinen
yllätyksettömyys, koko konsertti oli tasaisen tappava ilman juuri
minkäänmoista dramaattista kaarta (ainoana poikkeuksena tulkinta
äiti-Coltranen balladista). Coltranen oma puhdas ja kaunis saksofoni-
soundi oli tietysti melkoinen poikkeama festivaalin yleisestä linjasta,
täydellinen vastakohta esimerkiksi seuraavana päivänä puhkuneelle
Jemeel Moondocille. Valitettavasti vain pelkästään soundi ei ollut
siisti, vaan koko musiikin estetiikka oli siistiä ja hampaatonta.
Kokonaisuus jäi siten hyvinkin tasapaksuksi.

Sunnuntai 7.11. klo 14 Pakkahuone
Loco Motife
The Henry Grimes Quartet
Gialuigi Trovesi Ottetto

Happeningin paras konsertti oli edellisen vuoden mallin sunnuntain
päiväkonsertti Pakkahuoneella. Kaksi upeata isoa orkesteria, ja siinä
välissä vähän vaisumpia tunnelmia Henry Grimes Quartetin verran.
Erinomainen kokonaisuus joka tapauksessa.

Loco Motife muistuttaa kovasti pari vuotta sitten Tampereella
esiintynyttä isoa freebändiä Suhkan Uhkaa. Samat kaksi basistia
Porvoon suunnalta, Uffe Krokfors ja Antti Hytti, ovat nytkin mukana.
Myös Tom Nekljudow yhdistää orkestereita, mutta Loco Motife on
tuplannut myös rumpuosuudet, kun toisena rumpalina lyö Tomas
Törnroos. Siinä missä Suhkan Uhkan musiikki oli Antti Hytin ja Jone
Takamäen kynästä, Loco Motifen säveltäjät ja vetäjät ovat Iro
Haarla ja Uffe Krokfors.

Minut tämän parivaljakon sävellys- ja sovitustyö vakuutti täysin.
Upeita sävellyksiä kauttaaltaan, ja yllättäen myös huimasti
svenganneita, raisuja menojaksoja. Solistipuolella puhaltajat hallitsivat
kenttää vokalisti Johanna Iivanainen jäädessä sivummalle. Anders
Bergcrantz pääsi nautiskelemaan ja Mikko Innasen huima baritoniveto
oli minulle Happeningin "vuoden soolo". Kaikeksi onneksi Loco Motife
näkyy olevan TUM Recordsin tulevien julkaisujen listalla.

Henry Grimesin yhtye ei ns. kolahtanut. Bändissä oli mukana turha
vibrafonisti, Hamid Drake ei ollut nyt innostuneimmillaan, enkä soiton
perustella ollenkaan ymmärtänyt mikä Grimesista itsestään tekee
"legendan". Vieraannuttavin elementti yhtyeen musiikissa oli kuitenkin
saksofonisti Jemeel Moondoc. Tauotonta törötystä, alusta loppuun
samalla kaavalla ja mitalla, sitten hetkeksi poikki kun oli muiden vuoro
sooloilla, ja kohta taas sama vivahteeton pörinä käyntiin.

Onneksi lopuksi saatiin tuutin täydeltä italialaisia herkkuja. Siinä
missä Rabih Abou-Khalil on luonut yhden täyteläisen ja täydellisen
eheän synteesin ja fuusion omista mielimusiikeistaan, Gianluigi
Trovesin ote on ilkikurisen eklektinen, erilaiset musiikit yhdistyvät
toki välillä sulautumallakin toisiinsa, mutta useammin sittenkin kylmästi
leikkaa ja liimaa -tekniikalla peräkkäin, niin että tuloksena oli
hulvattoman hauskoja pötkylöitä. Harvemmin hevi ja dixieland,
kansanmusiikki ja free jazz kohtaavat yhdessä ja samassa
konsertissa. Nyt niin kävi Trovesin hykerryttävässä musiikillisessa
ilotulituksessa.

Trovesin ainoa pieni miinus tulee siitä, että kaikille muusikoille piti
järjestää oma soolo-osuus, ja muut muusikot liukenivat silloin kuka
minnekin. Ihan pieniksi hetkiksi intensiteetti näistä sooloiluista laski.
Suurin osa yksityisyrityksistäkin oli toki riemastuttavaa seurattavaa,
yllättävimpänä syntymähullun sellisti Marco Remondinin hyppy alas
lavalta yleisön eteen tanssahtelemaan ja soittamaan alttosaksofonia,
erinomaisen liukkaasti tietenkin.

Telakka

Telakalla esiintyivät perjantaina paikallinen Olmarin Unioni, Jazzliiton
kiertuebändi Nordic Project ja Raoul Björkenheim Lukas Ligetin kera,
lauantaina taas Ilmiliekki Quartet ja Teddy Rok 7. Vaikka paperilla
soittoaikoja oli limitetty päälavan kanssa, käytännössä
päällekkäisyyksiltä ei vältytty. Esimerkiksi perjantaina Abou-Khalilin
keikalta ehti kuulemaan Olmarin Unionin viimeisen kappaleen.

Tullikamarin takapihalla sijaitsevalla Telakalla on toki pääasiassa oma
yleisönsä, ja vain pieni osa festivaalivieraista kulkee passien kanssa
paikasta toiseen. Sinänsä Telakka oli tänä vuonna ihan kelpo
kotimaisen jazzin näyteikkuna, etenkin Ilmiliekki Quartetin soitossa
oli magiaa.

Mutta olisiko festivaalissa tässä kohtaa varaa tiivistämiseen?
Kannattaisin väljempää rakennetta, joka mahdollistaisi niin haluaville
kaikkien yhtyeiden kuulemisen. Olisipa upeaa, jos nämä Telakka-bändit
olisi mahdollista nauttia Pakkahuoneen vieressä sijaitsevan Klubin
puolella päälavan väliajoilla. Nykyisillä rakenteilla se ei tietenkään
onnistu, sillä äänet vuotavat tilasta toiseen, mutta ainahan on
mahdollista tehdä isompaa remonttia. Pakkahuoneen ja Klubin välille
voisi rakentaa sellaiset suljetut välirakenteet, että pihaustakaan ei
kuuluisi toiselle puolelle, vaikka väki kulkisi edestakaisin. Kallista lystiä
varmasti, mutta kyllähän Jazz Happening sen ansaitsisi, vai mitä
Tampere? Tullikamari on sen verran hyvä paikka Happeningille, liki
täydellinen siis, että sitä voisi kehittää vielä piirun toimivammaksi.

© kuvat ja teksti: 10.11.2004 Suomijazz / Pentti Ronkanen

.....

Tampere Jazz Happening

------------------------------------------------------------------------