Suomijazz - Tampere Jazz Happening 2005

Tampere Jazz Happening 3.-6.11.2005

Hulvaton Actis Band oli yksin Klubin esiintyjistä.

Suomijazz.com ei voinut tänäkään vuonna vastustaa Tampere Jazz
Happeningin houkutuksia. Tyylillisesti rikas ja värikäs ohjelmisto veti
väkisin Hämeeseen Pyhäinpäivän viikonlopuksi. Tomasz Stanko ja
E.S.T. olivat etukäteen takuuvarmoja juttuja, mutta Tampereen
festivaalia odottaa aina myös yllätysten takia. Ja niitähän sitten riitti
tänäkin vuonna, moneen suuntaan.

Vuosikerta 2005 oli huippujen osalta hieno, kokonaisuus odotetun
monipuolinen mutta samalla myös epätasainen. Esiintyjät jakoivat
tutusti mielipiteitä, taiteilijoiden tyystin erilaisten esteettisten
suotimien läpi puristamat esitykset pistivät ajatukset liikkeelle ja
testasivat kunkin kuulijan suhdetta tässä ajassa soiviin
psykoakustisiin värähtelyihin…

Pakkahuone 4.11. klo 20
Collectif Slang
E.S.T.
The Yohimbe Brothers

Ranskalaisen Collectif Slangin esityksessä seurattiin varmasti suurimmalla
mielenkiinnolla Médéric Collignonin touhuilua. Tämä uskomaton äänitaiteilija
on vieraillut Suomessa useasti mm. Louis Sclavisin yhtyeissä ja
hämmästyttänyt aina kyvyillään. Collignonin yhteydessä voikin kysellä
lähinnä sitä onko tekniikka ja metodi aina musiikin palveluksessa vai
meneekö ihmisäänen rajojen koettelu joskus tarkoituksettoman temppuilun
puolelle.

Temppuilua tai ei, Collignon joka tapauksessa teki improvisaationsa melko
lailla saman kaavan mukaan kuin muissakin täällä koetuissa yhteyksissä.
Improvisaatioiden uskomaton verbaalinen tai paremminkin "syllabinen"
nopeus ja huikea ääniala ovat Collignonin tavaramerkkejä. Ylimmät äänet
kohoavat niin korkealle ettei yksikään koloratuurisopraano sinne asti pääse.
Hallittu "sekoaminen" kuuluu myös aina Collignonin metodiin. Hieman tyyli
kuluu kun useamman kerran miehen näkee, mutta ei siinä mitään, juttu on
oma ja aina vähintäänkin säväyttävä.

Collectif Slang ei ollut kuitenkaan pelkästään Collignonin varassa. Muu
porukka oli samalla tavalla asialleen omistautunutta väkeä. Etenkin
saksofonisti Laurent Geniez tuntui olevan Collignonin sielunveli ja yhtye-
energian kohottaja. Rumpali David Aknin kolisteli tauotta kovalla draivilla,
kitaristi Maxime Delpierre joko soitti pitkään yhtä ääntä/sointua tai repi ja
riipi efektisiä hälyääniä, Olivier Sens loihti täyteääniä sampleristaan ja
Geniez veteli fonistaan pitkiä jaksoja pelkkää lyhyttä toisteista riffinpätkää.
Tämä tekemisen kaava tuotti energistä ja tiivistä kudosta, mutta suuret
kaaret olivat hakusalla. Collectif Slangin pitää vielä kehittää konseptiaan
jotta todellinen läpimurto olisi mahdollinen. Virkistävä konsertin avaus
kuitenkin.

Esbjörn Svenssonin trio ja Tomasz Stanko ovat niitä esiintyjiä, joiden kautta
Tampere Jazz Happening hakee valtavirtaisempaa jazzyleisöä impro- ja
avantgardeihmisten lisäksi. Nämä esiintyjät saattaisivat yhtä hyvin soittaa
yleisjazzfestivaaleilla, vaikkapa Espoon April Jazzeilla, mutta Tampereen
kontekstissa ne asettuvat erilaiseen valoon. Happeningissä tarvitaan (myös)
juuri tällaista korkeatasoista jazzmusiikkia. Mieluummin näin kuin yrittää
erilaisia avauksia muiden yleisöjen suuntaan kovin eri tavalla virittyneellä
musiikilla (lue: ei-improvisatorisella, vertaa esimerkiksi viime vuoden
ska-viritelmät).

E.S.T. oli juuri niin hyvä kuin sen on kerrottu keikoilla olevan, tai sitten
vielä vähän parempi. Nyt tuli selväksi mitä Svensson tarkoittaa sanoessaan
E.S.T.:n olevan rockyhtye, joka soittaa jazzia. Soundillisesti eniten rockia on
basisti Dan Berglund silloin kun hän iskee särkijän päälle ja revittelee kunnolla,
mutta kyllä koko trion asenne on terveellä tavalla populistinen.

Mitään metelimusiikkia E.S.T. ei silti ole, vaan se hallitsee loistokkaasti
musiikin dynamiikan hienoista balladeista raivokkaaseen tykitykseen. Svensson
on suurenmoinen pianisti, yksi tyylikkäimpiä soittajia tällä hetkellä. E.S.T.:n
musiikissa on vaikeutta suoritustasolla, mutta siinä on samalla mozartmaista
helppoutta, kuulija on kevyesti koukussa.

Yohimbe-veljesten mielenkiintoisimmat jutut olivat kitaristi Vernon Reidin
elohopeainen soitto ja räppäri/laulaja Taylor McFerrinin äänellään tuottamat
rytmiset efektit ja improvisaatiot. Sen sijaan en lämmennyt ollenkaan kovasti
mainostetulle turntablismille. DJ Logicin sanotaan olevan levynpyörittäjien,
skrätsääjien eliittiä. So what? Soittimina levysoittimet ovat sittenkin pelkkä
kuriositeetti. Niillä on sijansa mustan musiikin kulttuurihistoriassa, mutta
pelkästään musiikin ehdoilla, tässä ja nyt kuunneltuna, skrätsäys antaa niin
mitättömän vähän, että minun puolestani levarit voi huoletta kantaa ullakolle
pölyttymään. On vain niin paljon fiksumpiakin tapoja tuottaa rytmiä ja ääntä…

Yohimbe rokkasi halutessaan tehokkaasti, mutta Reid on aito eklektikko. Ei siis
kelailtu liian kauan samaa juttua, vaan heiteltiin iloisesti sekaisin kaikenlaista
kivalta tuntuvaa. Rock ja hip hop saivat suurimmat osuudet yhtyeen musiikissa,
mutta välillä hupailtiin jopa kantrin puolella tavalla josta Zappa-vainaakin olisi
digannut. Lopulta kävi kuitenkin niin, että kokonaisuus oli mieluummin
hajanainen ja hapuilevasti hakeva kuin kauttaaltaan mielenkiintoinen tai
toimiva.

Pakkahuone 5.11. klo 14
Trevor Watts - Jamie Harris Duo
Gebhard Ullmann's Basement Research 5tet
Brötzmann - Pliakas - Wertmüller

Brittiveteraani Trevor Watts tunnetaan isoistakin orkestereista, mutta tällä
kertaa hän tuli Suomeen vain lyöjä mukanaan. Näin Tampereella jatkui
pienimuotoisten esitysten perinne, sillä duo- tai jopa sooloesitykset kuuluvat
usein festivaalin kuvaan.

Voisi sanoa että parasta Wattsin soitossa oli kiertohengitys. Tällä tekniikalla
hän pystyi takaamaan tauotonta musiikillista virtaa joko altolla tai sopraanolla
Harrisin lyömien päälle. Saattoipa Watts puhkua tavaraa vähän liikaakin, sillä
jäsentäminen ei tuntunut hänen parhaalta puoleltaan. Näin useimmat duon
kappaleet tuppasivat olemaan yksitotisia rullauksia.

Jamie Harris pisti itsensä todella koville, niin että ennen viimeistä kappaletta
hikinen lyöjä joutui puhaltamaan oikein kunnolla. Lyhyempi setti olisi riittänyt
paitsi Harrisille, myös kuulijalle, sillä duoformaatin rajoitukset tulivat vastaan
hyvissä ajoin. Harrisin mielikuvitus ei riittänyt kovin monipuoliseen työhön,
vaan kaikesta fyysisestä vaativuudestaan huolimatta kompit olivat turhan
junnaavia. Konsertin avauksena duoesitys oli ihan OK, muttei sen enempää.

Kuva: Kalevi Plattonen.

Ullmanin maukkaasti freekuvastoa hyödyntänyt ja silti jäntevää sävellyksellistä
otetta manifestoinut pikkuorkesteri oli täysin yllättäen koko lauantain paras
bändi. Ullmannin uljasta näkemystä ja hyvin orkestroitua kokonaisuutta
ryydittivät vielä erinomaiset solistit. Bändityöstön aikana Julian Argüelles
antoi panosta lähinnä baritonilla, mutta illan ylivoimaisesti komeimman soolon
hän veti sopraanosaksofonilla. Samaten pasunisti Steve Swell oli mainio,
mainio mies. Ullman itse ei ottanut tärkeitä soolopaikkoja, vaan oli
parhaimmillaan soittaessaan bassoklarinettia Argüellesin baritonia vasten.

Ulmannin tiiviisti yhteen puhaltanut porukka tarjoili älykästä musiikkia
loistavalla draivilla, ja silloinhan liikutaankin jo hyvin lähellä Happeningin ydintä.

Kuva: Kalevi Plattonen.

Päiväkonsertin huipentajaksi ajateltu Peter Brötzmann ei osunut, vaan upposi.
Vapaata heavy jazzia paukuttanut kolmikko on rasittavasti yhden ainoan
metodin bändi. Se joka pitää, saa varmasti koko rahan edestä, mutta toisin
ajatteleva voi saman tien poistua. Minulle riitti tällä kertaa vartin näyte, välillä
myöhemmin kävin tsekkaamassa jatkuiko sama meno. Se jatkui. Puolustan
vetäytymistäni sekä psyyken- että kuulonsuojelulla, sillä Brötzmannin yhtyeen
musiikki tuli ämyreistä tuskaa tuottavalla volyymillä.

Brötzmann oli mukana upeassa Chicago Tentetissä vuoden 2003 Happeningissä.
Sen kollektiivisissa äänimyrskyissä oli puhdistavaa voimaa, sillä orkesterilla oli
draamassaan rikkautta ja sävyjä. Omillaan Brötzmann ei näköjään "tee
kompromisseja". Enpä tee minäkään, vaan jätän muille nämä paljon melua
tyhjästä -projektit.

Pakkahuone 5.11. klo 20
Jacob Fred Jazz Odyssey
Solveig Slettahjell Slow Motion Quintet
KTU

Kuva: Kalevi Plattonen.

Ohjelmalehtisessä yritettiin Jazz Odysseyta yhtyettä vähän hypettääkin
kyselemällä josko tässä olisi "se seuraava jazztrio". Vastaus on helppo antaa,
ei ole eikä tule. Pari hyvää jaksoa settiin mahtui, mutta sitäkin enemmän
keskenkasvuista kohkaamista.

Tuskin koskaan olen kuullut basistia, jonka käsitys hyvästä tai edes käyttö-
kelpoisesta soundista olisi näin kaukana omastani. Reed Mathisin perussoundi
oli tukkoon demppaantunut, muodottomana humiseva möykky, jonka ilmettä
ei vähääkään ehostanut löysä ja ponneton hiplailu peukalolla. Vielä paljon
karmivampaa oli hänen tiuhaan käyttämänsä soolosoundi, jossa basson matalat
taajuudet oli efektoitu pois, niin että tultiin korkealta ja kovaa naukuvan
riipivästi. Hirveän kuuloista. Asiaa eivät yhtään auttaneet basistin showelkeet,
"eläytyminen" ja poseeraaminen. Muutamassa soolossa mies keskittyi pelkästään
soittamiseen, ja osoitti silloin että motorista lahjakkuutta sormissa on yllin kyllin.
Jostakin Mathisiin vain pitäisi saada kaadettua myös tyylitajua, ennen kuin
hommasta tulee yhtään mitään.

Pianisti Brian Haas oli tyypiltään mahdollisimman paljon ääntä tuottava
hysteerikko. Halpaa yleisönkosiskelua olivat spiikkien muutamat heitot Bushin
suuntaan. Pojille oli ilmeisesti kerrottu miten Euroopassa helpoimmin voitetaan
yleisön kannatus.

Täysin lahjaton Jazz Odysseyn porukka ei musiikillisesti ole, mutta todella kova
esiintymis- ja elämänkoulu olisi edessä, jos yhtyeestä haluttaisiin kasvattaa
vaivaannuttavan sijasta oikeasti säkenöivä trio.

Solveig Slettahjellin yhtye oli täydellinen vastakohta Jazz Odysseyn
hysteeriselle meluamiselle, "slow motion" oli enemmän kuin totta. Solveig ei ole
juuri hitustakaan jazzlaulaja, hän laulaa suoraan, pelkistetysti ja puhtaasti.
Ääni on syvä, kaunis, pehmeästi sointuva ja sen käyttö hienovireistä, hyvin
pidäteltyä. Slettahjell lauloi välillä hyvin, hyvin hiljaa, ja se tuntui Jazz Odysseyn
ja KTU:n välissä painavalta julistukselta.

Myös yhtyeen soitto oli äärimmäisen pidäteltyä, jopa liiallisuuksiin asti. Miten
ihmeessä nämä muusikot jaksavat tehdä kokonaisen konsertin, jossa he kilpaa
yrittävät soittaa mahdollisimman vähän? Kurinalaista porukkaa!

Solveigista kuullaan epäilemättä vielä. Eväitä on pidemmälle kuin nyt kuultiin,
sillä Tampereella Slettahjellin minimalistinen laulutaide ei saanut yhtyeen työstä
juuri lainkaan lisäravinteita.

Kuva: Kalevi Plattonen.

Tampereelle oli tänä vuonna sattunut monta "yhden metodin" yhtyettä.
Brötzmann oli sitä, yhtä ja samaa, samoin omallaan tavallaan Slow Motion.
Harmi, että Kimmo Pohjosen KTU:kin on aivan liikaa pelkän metodin varassa.
Se metodi on sinänsä komea ja toimiva, ainakin performanssin ja spektaakkelin
tasolla, mutta kun meteli ja pöly laskeutuu, sävellyksellinen onttous alkaa
paistaa läpi. Pidän bändin energiasta ja Pohjosen löytämästä shamanistisesta
esiintymistyylistä. Mutta onkos kuninkaalla mitään päällä?

KTU:lla ei oikeastaan ole kunnollisia sävellyksiä, vaan ennemminkin kyse on
loitsuista tai manauksista. Tätä arkaaista yhteyttä korostavat Pohjosen
vokaaliosuudet, jotka ovat kuin joikua ilman saamelaiskytköksiä.

King Crimson -miehet antavat Suomen oloissa kummasti lisäarvoa Pohjosen
tekemisiin. Ilohan näitä progen veteraaneja oli seurata: Trey Gunnia omituisen
ties-kuinka- monikielisen soittimensa kanssa (samalta otelaudalta mies hoitaa
sekä bassopuolen että sulavat kitarasoolot) ja etenkin Pat Mastelottoa.
Tampereella kuulee paljon svengaavia ja oikeasti luovia lyömäsoittajia, joten
pikkuisen Mastelotossa häiritsi komppien ylitasaisuus kautta kulmikkuus, mutta
miehen iloinen ja soitonnälkäinen asenne korvasi paljon.

Pohjonen on silti bändin kingi ja tapahtumien keskipiste. KTU:ssa harmonikka
on Pohjoselle ennen kaikkea efektilaite ja suorastaan lyömäsoitin, tonaalinen
soittaminen on pieni välttämätön paha siellä klustereiden välissä.

Spektaakkelistahan KTU:ssa oli kyse: TV:n kuvausryhmät, täysi sali, jopa
nuorisofanitusta ja lopulta suurin osa katsomosta osoittamassa suosiota
seisaaltaan, mikä ei Tampereellakaan ole ihan jokapäiväinen ilmiö.

Pakkahuone 6.11. klo 14
Amsterdam String Trio
Tomasz Stanko Quartet
OrkestRova

Kuva: Kalevi Plattonen.

Alavireisen lauantain jälkeen sunnuntai suorastaan pelasti Happeningin
taiteellisen puolen. Kolme loistavaa, tyystin erilaista yhtyettä, joista
yhdessä rakentui rikas ja rakas kokonaisuus.

Avaajan paikalla oli hieno jousitrio Amsterdamista. Se toi tuulahduksen
länsimaisen taidemusiikin traditiosta. Klassinen ja improvisaatio, minimalismi
ja huumori yhdistyivät trion musiikissa.

Hieno oli trio, vaan sellisti oli kerrassaan loistava. Ernst Reijseger antoi
oppitunnin siitä miten vakava ja kevyt voidaan musiikissa yhdistää.
Yhtyeen koko ohjelmisto oli alttoviulisti Maurice Horsthuisin säveltämää,
surumielistä, kevyttä, älyllistä, rentoa, piilohauskaa ja sitten oikeasti
hupihauskaa iloittelua. Aikuisten miesten pakotonta hurvittelua ja kepeätä
leikittelyä musiikin traditioilla.

Puolalaisen jazzin kaikkien aikojen muusikko Tomasz Stanko on yhä vireessä,
ei epäilystäkään. Alaäänissä oli vähän turhan paljon "räkää", mutta keski- ja
ylärekisteri soivat edelleen komeasti. Lyyristä tavaraa Stankon ja nuorten
puolalaisten soittajien yhtye odotetusti enimmäkseen tarjoili. Vaikka
Wasilewskin trio on kunnostautunut tuollaisen kirkkaankaihoisan, kimmeltävän
pianomusiikin tekijänä, bändi oli minusta kuitenkin parhaimmillaan vauhdikkaissa
vedoissa. Stanko-papparainen intoutui tuliseen tilutukseen ja Wasilewski oli
rikkaasti polveilevissa suurten linjojen juoksutuksissaan huikean hyvä.

ECM-jazz käy hyvin Tampereelle. Sitä paitsi se on ehtymätön luonnonvara,
joten lisäannosten toivossa on hyvä elää.

OrkestRovan Tampereella kuultuun versioon amerikkalainen Rova Saxophone
Quartet oli ottanut mukaansa kolme japanilaista ja neljä suomalaista muusikkoa.
Basisti Antti Lötjönen, trumpetisti Verneri Pohjola ja pasunistit Markku Veijonsuo
ja Ilmari Pohjola saivat tällä kertaa kunnian edustaa Suomea Happeningin
päälavalla.

Suomella ei ollut sävellyksellistä osuutta Orkestrovan konsertissa. Sen sijaan
japanilaiset, pianisti Satoko Fujii ja trumpetisti Natsuki Tamura, olivat tuoneet
Rovalle hurmaavia kappaleita. Tamuran huumoripläjäyksen ideana oli pistää
kaikki sooloilijat myös "laulamaan". Koomista efektiä rovalaiset hakivat myös
bändin pomottamisella, kun milloin kukakin komenteli kollegoita sisääntuloihin.
Rovan omista sävellyksistä vastasi Steve Adams, jonka vuorolla kuultiin myös
totisempaa torvensoittoa, milloin hienoa orkesterisatsia, milloin vapaampaa,
kollektiivisesti improvisoitua kudosta. Makea päätös Happeningin pääkonserteille!

…

Tampereen vahvuudet ovat ennallaan. Festivaalin fyysinen miljöö, Pakkahuone,
Klubi ja Telakka, on ihanteellinen musiikin kuunteluun. Tosin Klubi pitäisi kiireesti
saada tyystin savuttomaksi. Tärkeintä on kuitenkin sisältö. Tampereella
uskalletaan ottaa vielä riskejä. Kuinka monesta muusta festivaalista voi sanoa
samaa?

Kaikesta ei kuulijan tarvitse pitää, mutta makoisia sattumia löytyy takuuvarmasti
joka vuosi. Tämä edellyttää tosin useamman festivaalipäivän läpikahlaamista.
Esimerkiksi jos oma kokemukseni olisi tänä vuonna jäänyt pelkän lauantain varaan,
olisin pettynyt melkoisesti. Onneksi perjantai ja sunnuntai nostivat tapahtuman
omalle tasolleen.

Suomalaisen musiikin osuudesta puhutaan jatkuvasti monien kotimaisten
jazzfestivaalien yhteydessä. Se on ihan asiallinen kestoaihe, ja näköjään myös
Happeningin yhteydessä. Kotimaiset yhtyeet pääsivät tänä vuonna esille Telakalla,
mutta päällekkäisyydestä johtuen päälavan yleisön ei ole käytännössä mahdollista
niihin tutustua.

Näkökulma 1: Helpoin kuviteltavissa oleva tapa nostaa lauantain konserttien tasoa
olisi ollut valita sinne joku monista hyvistä kotimaisista vapaan laidan yhtyeistä.
Näkökulma 2: korkeatasoinen ja mielenkiintoinen suomalainen improvisaatio
ansaitsisi näkyvyyttä alan tärkeimmällä estradilla, Tampere Jazz Happeningin
päälavalla.

.....

Tampere Jazz Happening

-------------------------------------------------------------------------------