Tampere Jazz Happeningiä tulee lähestyttyä vuosikertana. Tänä vuonna sivunäyttämöistä
Telakalla kuultiin asiaa, mutta Klubilla köyhää populismia, joten niiden osalta plussat ja
miinukset nollasivat toisensa. Pakkahuoneen päälavalla hienoimmat konsertit soitettiin
iltapäivisin lauantaina ja sunnuntaina. Kiitettävä oli kokonaisuudesta lähellä, mutta
päälavan iltakonsertit pudottivat lopulta vuoden 2006 arvosanan vain hyvään.

Pakkahuone 3.11.2006 klo 20
Atomic
Dhafer Youssef Divine Shadows Quartet
Marc Ribot Spiritual Unity

Perjantai vaikutti etukäteen takuuvarman kovalta konsertilta, mutta oikeastaan yksikään
yhtyeistä ei täyttänyt omia odotuksiani. Sellaista se on elävän musiikin kanssa, päivän
kunto ratkaisee, eivät vanhat saavutukset muissa yhteyksissä.

Norjalais-ruotsalainen Atomic on kuitenkin yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista
pohjoismaisista yhtyeistä. Kun ottaa huomioon miten hurjassa maineessa yhtyeen
komppikaksikko esimerkiksi Mats Gustafsson ja Raoul Björkenheim -kuvioidensa kautta
on, Atomicin musiikissa oli nyt yllättävän paljon rauhallisia, sävellettyjä ja ennen kaikkea
tarkasti sovitettuja jaksoja.

Etenkin älykkäät kontrastit säväyttivät: esimerkiksi torvet saattoivat vedellä hartaita,
surumarssin omaisia pitkiä linjoja raivokasta pianosooloa vasten, ja sitten osat
kiepsahtivat ylösalaisin.

Atomic sovelsi siis halutessaan eri tempoja eri soittimille samassa kappaleessa, ja metodi
toimi hyvin.

Setti oli kuitenkin kokonaisuutena aavistuksen vaisu. Saksofonisti Fredrik Ljungkvist
sentään yltyi hurmioon asti useamman kerran, trumpetisti Broo oli hänkin totutun kova
solisti, ja pidin myös kovasti pianisti Wiikistä, tuosta omalaatuisesta ja oikeasti
innovatiivisesta soittajasta. Silti pieni lisäannostus intensiteettiä yhtyeen lava-
presenssissä ei olisi ollut yhtään pahitteeksi.

Ahkerasti monenlaisia bändivirityksiä pyörittelevä Dhafer Youssef toi tällä kertaa
Tampereelle norjalaisista muusikoista kasatun mielenkiintoisen kokoonpanon. Tällä
miehityksellä ja soitinnuksella saisi varmasti aikaan hienoa musiikkia, mutta nyt
Youssef on valitettavasti norjalaistensa kanssa jokseenkin eksyksissä.

Audun Erlien on tässä yhteydessä sähköbasistin irvikuva, loputtoman riffinjauhamisen
olisi voinut korvata bassokoneella, jos sellaisia nyt on olemassa. Youssefin oudinsoittokin
oli nyt vaisua, samanlaista köyhää riffijuoksuttelua kuin basistillakin, eikä mainostetusta
virtuoositeetista näkynyt merkkiäkään.

Youssef sai kehiteltyä edes hitusen dramatiikkaa lauluosuuksiinsa, mutta kokonaisuus
oli puuduttavaa etnoelektroa. Naiivin yksinkertaisissa kappaleissa ei ollut tehoa.
Volyymilla jyräämällä pyrittiin jonkinlaiseen psykofyysiseen vaikutukseen. Se olikin ainut
keino, sillä jos tämä musiikki olisi soinut hiljaa, lopputulosta ei olisi seinäpapereista
erottanut. Dhafer Youssef pystyy paljon parempaan.

Kitaristi Marc Ribotin teemana oli tällä kertaa saksofonisti Albert Aylerin musiikki.
Bändissä ei kuitenkaan ollut saksofonistia, joten eipähän kenenkään tarvinnut
instrumentin tasolla miettiä suhdetta lähteeseen ja innoittajaan.

Ribotin luomassa rakennelmassa oli vinha itunsa, mutta kaikki toistui aivan liian
samanlaisena aivan liian pitkään, liki parituntinen konsertti oli käsittämätön järkäle
festivaalisetiksi. Myönnettävä on että pitkän päivän päätteeksi meni pilkkimisosastolle.
Toki jos ideana on väsyttämällä ja turruttamalla viedä nirvanaan ja tavoitella henkistä
yhteyttä, voi metodi olla perusteltu...

Hienoja soittajia Ribotin yhtyeessä toki on. Roy Campbell on hämmästyttävä, ja osoitti
etenkin hiljaa soittaessaan täydellistä soittimiensa trumpetin, taskutrumpetin ja
flyygelitorven hallintaa.

Kitaristina Ribotin tyyli on tiukasti oma, teknistä osaamistahan tuo tiheän mutta lopulta
yllätyksettömän tekstuurin tuottaminen ei sinänsä hirveästi vaadi, näkemystä vain.
Yhtyeen veteraanibasisti Henry Grimes ei sytyttänyt vuoden 2004 Happeningissä, eikä
tässäkään yhtyeessä, omintakeinen dempatun töpöttelevä tyyli ei oikein jaksanut kantaa
musiikkia.

Telakka 3.11.2006 klo 21
Joona Toivanen Trio

Telakalla on useinkin Happening-konserteissa maaginen ilmapiiri, ja nytkin siihen oli
musiikin puolesta hyvät edellytykset. Telakan akustiikka on pienille yhtyeille loistava,
ja intiimi tila pitää yleisön ja soittajat hyvin yhteydessä toisiinsa.

Koska Telakan ohjelma on päällekkäistä päälavan kanssa, ehdin kuuntelemaan Toivasen
konsertista vain neljä ensimmäistä kappaletta. Pikanäytteen perusteella uutuuslevy
Frostin huurteiset näyt eivät päässeet toteutumaan ihanteellisesti. Ensinnäkin lämpö-
asteita oli ihan oikeasti rutkasti liikaa, avokeittiöstä kantautui oma melskeensä ja
Telakalle harvinaisesti joukossa oli väkeä, joka ei ollutkaan tullut kuuntelemaan musiikkia.
Hyvässä iskussa Toivasen trio toki tuntui olevan. Suosittelen lämpimästi kuuntelua
konserttisalioloissa.

Pakkahuone 4.11.2006 klo 14
Haarla-Aaltonen-Krokfors-Christensen
Raulin-Avenel-Dramé
The Thing

Lauantai-iltapäivän konsertti oli yksi parhaista Happening-kokonaisuuksista. Yksikään osa
ei pettänyt, ja kolmen aivan erityylisen yhtyeen kaari oli hieno kulkiessaan henkevästä
suomalaisesta leikkisän ranskalaisen kautta skandinaaviseen jyrään.

Juhani Aaltosen upea vire jatkuu, viimeiset vuodet ovat olleet pitkän uran komeimpia.
Nytkin Aaltonen oli suvereeni balladitulkinnoissaan tenorisaksofonilla, ja hieno oli huilu-
välipalakin. Pianisti/harpisti Iro Haarla ja basisti Uffe Krokfors ovat suomalaisen nykyjazzin
tärkeimpiä tekijöitä niin muusikoina kuin säveltäjinäkin, joten kvartetti on jokseenkin
superyhtyetasoa.

Rumpali Jon Christensen tuntui tyylilleen uskollisena liikkuvan aivan irrallaan, mies ei soita
rytmiä vaan vaikutelmia rytmistä, kommentoi, vihjailee ja viittaa rytmisiin ytimiin. Jollain
tavalla Christensenin työ tuo siten mieleen Edward Vesalan keikkasoiton, mutta siinä
missä Vesala oli Sound & Furyn konserteissa hurja ekspressionisti, Christensen on
taustalla varovaisesti värittävä impressionisti.

Norjalaismausteinen kvartetti oli hieno lauantain avaus. Syvämietteistä, himmeää,
haurasta, ja kypsää musiikkia. Tasapaino oli täydellinen, vaikka osaisin kuvitella rumpaliksi
myös ihan erityyppisen soittajan.

Festivaalin suurin yllättäjä tuli Ranskasta. Oikein sattuvasti sikäli, että yhtye oli tullut
maahan Charles Gilin tuottaman Vapaat Äänet -konserttisarjan 10-vuotisjuhlien merkeissä.

Francois Raulinin piano luo trion jazziin kevyttä leikillisyyttä ja runsaasti tanssillista
kepeyttä. Mieleen tulevat sellaiset elämäniloiset musiikit kuin charleston tai ragtime.
Yhtymäkohdat eivät välttämättä ole niin ilmeisiä, mutta henki tuosta vähän selvinnee.
Raulin itse spiikkasi aloitusbiisin olevan "ehkä tanssi", tai ehkä jostakin gavotten ja
bourréen väliltä.

Trion musiikki ei Adama Dramén djembestä huolimatta ole muuttunut tyystin etnojazziksi,
vaan henki on säilynyt voittopuolisesti ranskalaisena. Toki jazzpianotrio sävyttyy aivan
toiseksi kun normaalin rumpusetin tilalla on mestarin käsissä hyvinkin moneen taipuva
djembe.

Dramé on virtuoosi, ja kun yleisö näyttää aina olevan helpointa hurmata hurjilla
rytmityksillä, nytkin djembesoolot saivat vinhan suosion. Mutta aivan yhtä loistavia
virtuooseja olivat myös Raulin ja upea basisti Jean-Jacques Avenel.

Yhtyeen musiikissa yhdistyivät optimaalisella tavalla tiukat ja vaativat sovitukset
kevyeen ilakointiin ja älykkääseen huumoriin. Sangen loistavaa!

Baritonisaksofonisti Mats Gustafssonin The Thing lopetti upean iltapäiväkonsertin
onnistuneella setillä. Trio ei suinkaan ollut pelkkää freejyrää, vaikka Gustafsson onkin
vahvimmillaan intensiivisissä ryöpytyksissä. Keikka oli hyvinkin vaihteleva ja monimuotoinen.
Gustafsson itse ihailtavan kokonaisvaltainen, alati kaiken fysiikkansa peliin paneva soittaja.
Ingebrigt H. Flatenin ja Paal Nilssen-Loven komppi vertyi löysäksi jäänyttä Atomic-keikkaa
selkeästi intensiivisempään vetoon. Mainio trio tämäkin.

Pakkahuone 4.11.2006 klo 20
Adam Rudolph's Moving Pictures
Sussan Deyhim "Desert Torch"
Andrew Hill New Quintet

Adam Rudolph.

ltapäivän eurooppalaisen konsertin jälkeen oli kylläinen olo. Illan konsertti puolestaan
rakentui amerikkalaisten taiteilijoiden varaan. Kolmikosta yksi petti pahasti, ja siten
kokonaisuus lässähti. Sussan Deyhim on palkittu multitaiteilija, mutta musiikintekijänä
täysi amatööri. Sellainen on harvinaista kuultavaa tällä lavalla, joten järkytys oli
melkoinen. Bändin muusiikot varmaankin osaisivat soittaakin, mutta valittu tyylilaji oli
hirveätä humppaa.

Konsertin avausesiintyjä sen sijaan oli ihan kohtuuhyvä. Hamid Draken yhtyeet eivät
yleensä petä. Tämä Tampereen vakiokävijä piti nytkin yllä kirjavaa ja rikasta rytmiriemua,
johon päällysteet läpsytteli bändinjohtaja Adam Rudolph kongillaan.

Parhaimmillaan lyöjät yltyivät melkoiseen hurmokseen, ja sukseekin oli sen mukainen.
Rudolph kasaa yhtyeen musiikin kuitenkin hyvin moninaisista aineksista, joten missään
vaiheessa ei voinut ennakoida mitä seuraavassa kappaleessa oli tulossa. Erikoisin
elementti oli ehkä sittenkin Defunkt-pomona tunnetun pasunisti Joseph Bowien laulaminen.
Välillä Bowien gospelistakin eväitä hakenut riekkuminen meinasi lipsahtaa jo överiksi, mutta
kokonaisuus kesti sittenkin.

Andrew Hill pelasti Deyhimin jälkeen iltakonsertin katastrofilta. Hillin uusi yhtye on kasattu
upeista muusikoista. Mitään yllätyksiä ei musiikissa kuultu, mutta korkeatasoinen toteutus
riitti tällä kertaa hyvin. Eric McPhersonin luonnikkaan rumputyön varaan oli hyvä laskea.
Myös puhaltajat, trumpetisti Byron Wallen ja saksofonisti Jason Yarde olivat vallan
erinomaisia, mutta omaksi suosikikseni nousi eläväinen basisti John Hebert. Hill itse tyytyi
bändinjohtajan asemaan, eikä tunkenut pianistina etualalle. Bändin taiteellinen vaikutelma
oli kypsä ja tasapainoinen, ajoittain peräti lennokaskin.

Telakka 4.11.2006 klo 21
Alexi Tuomarila Trio

Lauantai-iltani kulki saman kaavan mukaan kuin perjantaikin: yhdeksän jälkeen
parikymmentä minuuttia erittäin hienoa pianojazzia Telakalla ennen kuin piti kiirehtiä
takaisin päälavan äärelle. Ja kylläpäs Alexi Tuomarilan trio kuulostikin hyvältä. Herkkää
ja herkullista pianonsoittoa, todellista nyanssien taidetta.

Kansainvälisen yhteistyön siunauksellisuus tuli taas hyvin esille, sillä norjalaisen Mats
Eilertsenin persoonallinen bassonsoitto toi voimaa hiljaisiinkin kappaleisiin. Kun rumpali
Olavi Louhivuori kuulosti vielä normaaliakin intoutuneemmalta, koolla on kolme hienoa
muusikkoa, ja siitähän tietenkin seuraa tuloksena ainutlaatuinen trio. Tästä bändistä
voi hyvinkin kasvaa jotakin suurta!

Klubi 3.-4.11.2006
Balkan Beat Box
Hank & Frank
Iswhat?!

Balkan Beat Box.

Happeningin öisille klubeille oli tänä vuonna kehitelty selkeä linja. Musiikilla tavoiteltiin
päälavaa nuorempia yleisösegmenttejä, jazzsävyjä kuitenkaan tyystin unohtamatta.
Takana taitavat olla ne ajat, jolloin Klubilla saattoi yöllä soida free jazz. Nyt tupakan-
savun ja ylivolyymin keskellä viihtyy hyvin myös keskikaljainen karvanoppanuoriso,
sen verran tanakkaa perysrytmiä hakattiin noin yleensä.

Perjantai-illan Balkan Beat Box oli klubibändeistä monimuotoisin, sillä sen välimerellisissä
biiteissä oli sentään jonkin verran variointia. BBB:kin hyytyi lopulta jyystöön ja
huutamiseen. Bändi ei lopulta antanut likikään niin paljon kuunneltavaa, kuin mihin olisi
eväitä jos yhtyettä johdettaisiin paremmalla tyylitajulla. Lava-asenne ja -asennot olivat
kyllä kohdallaan. Yleisön viihdyttämiseksi tehtiin urakalla töitä, ja onhan se vaikuttavaa
kun koko bändi saksofonisteja myöten villitsevästi pogoilee, onhan?

Silti BBB oli klubibändeistä selkeästi vahvin, sillä lauantain avaajan Hank & Frankin ainoat
plussat tulivat beatboxaaja Felix Zengerin tehokkaista sirkustempuista.

Tällä kertaa edes Hamid Drake ei pelastanut lauantai-klubin pääesiintyjää, Is What?!
-ryhmää. Energiaa oli, mutta sisältö kovin puisevaa. Noin ylipäätään lauantaiyön
jälkimauksi jäi vakaumus siitä että kaavoihin kangistunut hip hop on aivan turhan
kaukana Tampereen ydinhengestä.

Pakkahuone 5.11.2006 klo 14
Kora Jazz Trio
Burnt Sugar the Arkestra Chamber
Verneri Pohjola & UMO Jazz Orchestra

Sunnuntain päätöskonsertista oli rakennettu hyvin monipuolinen kooste. Sitä voisi pitää
jopa yrityksenä laatia ytimekäs synteesi Happeningin nykyisistä valtalinjoista.

Kora Jazz Trio löysi nopeasti perusgrooven jokaiseen kappaleeseensa pianon ja lyömien
voimin, kora helisteli siinä päällä milloin kaunopuheisesti, milloin vikkelän virtuoosisesti.
Hypnoottisen tehokasta tai puuduttavan tylsää, riippui täysin kuulijasta. Oma viisarini
kallistui keikan edetessä puolivälistä aavistuksen verran jälkimmäiselle kannalle, niin
rajoittuneelta alkoi yhtyeen metodi pitemmän päälle tuntua.

Pieninä annoksina Afrikkaa ja jazzia yhdistävä Kora Jazz on mainio välipala, mutta isompi
satsi paljastaa armotta mausteiden vähyyden.

Burnt Sugar the Arkestra Chamber on iso, suunnilleen 15-miehinen/naisinen orkesteri,
ja kuitenkin kaukana konventionaalisesta big band -viitekehyksestä. Mukana on mm.
kaksi rumpalia, kaksi basistia, joista toinen sähköinen, neljä puhaltajaa, koskettimia ja
lyömiä. Päällä pari eksentristä laulajaa/hoilaajaa, ja sanomakin tuntui yltävän vähintään
poliittiseen asti.

Musiikillisesti syntyi aika rikkaasti kuhiseva keitos. Sitä lähdettiin useimmiten kasvattamaan
riffinpalasista, ja päälle kasattiin vähitellen kerroksittain muuta pientä. Paisutus oli siis
perusmetodi. Parhaimmillaan syntyi vaikuttavia tehoja koko orkesterin revittelyissä kun
aggressiivisen riffihelvetin päälle saatiin vielä puhaltimien myrskyt ja mylväykset aikaisiksi.
Heikoimmillaan orkesteri oli taas kelaillessaan löysästi pitkiä aikoja julistavan "laulun" takana.
Mielenkiintoinen konsertti kuitenkin, esimerkki yhdestä vaihtoehtoisesti toimivasta tekemisen
tavasta.

Sunnuntain paras bändi oli kuitenkin viimeisenä. UMO Jazz Orchestra aloitti lähes tunnin
aikataulusta myöhässä, mutta palkitsi sitten sitäkin komeammin sitkeät kuulijat. Iro Haarlan
musiikki sai aivan erinomaisen tulkinnan parhaaseensa yltäneeltä UMOlta, ja myös trumpetti-
solisti Verneri Pohjola soitti upeasti.

Oma Rauha ja Adieux avasivat konsertin. Nimet kertovat paljon, tunnelmat olivat seesteisiä,
musiikki rauhaisaa, mutta myös majesteetillista. Kantaesityksenä kuultu Kurkien taru toi
rauhan oheen voimaa. Teoksen sisälle mahtui myös tulinen kvartettiosuus, jossa Pohjola
soitti sooloa pianotrion edessä (Seppo Kantonen, Ville Herrala, Mikko Hassinen). Lopun
orkesteriosuuksissa meno äityi hurjaksi, ja UMO osoitti olevansa todella timmissä kunnossa.
Komeasti kaartunut järkäle oli yksi festivaalin hienoimpia yksittäisiä sävelteoksia.
Parasta Haarlaa, parasta UMOa.

10.11.2006 Pentti Ronkanen.
© Kuvat Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Maarit Kytöharjun valokuvia Tampere Jazz Happeningistä on nähtävissä Tampereella Klubin
baarissa ja Telakalla vielä marraskuun ajan, sekä Tullinaukion valotolpassa, missä ne
valaisevat kaamosaikaa kevääseen asti.

Maarit Kytöharju : ImageKitchen

.....

Tampere Jazz Happening

----------------------------------------------------------------------------------------