Kaikki tämän sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

Tampere Jazz Happening piti ennalta jälleen jännityksessä, sillä mukana
oli normaaliakin enemmän tuiki tuntemattomia esiintyjiä. Kovasti mukavaa
oli nyt saada tuhti annos brittijazzia, joka on melko huonosti tunnettua
mannermaalla, ja etenkin täällä Suomessa asti.

Mielenkiintoisia kokeiluja Tampereen muutkin uudet nimet noin ylipäätään
pystyivät tarjoamaan, mutta eivät vahvasti kolauttavia onnistumisia
kuitenkaan. Kun vielä amerikkalaiset legendat Jack DeJohnette ja Rashied
Ali olivat jonkinmoisia pettymyksiä, ei vuodesta 2007 jäänyt lopulta ihan
sitä vahvinta Happening-jälkimakua.

Hienoimmat hetket koettiin nyt akustisen musiikin parissa. Hollantilainen
pianotrio Braam DeJoode Vatcher sekä brittimuusikkojen kermasta kasattu
Acoustic Triangle tarjosivat unohtumatonta musisointia.

Telakan suomalaiset kuulostivat hyvältä, sen verran mitä niitä päällek-
käisyyksiltä pystyi maistelemaan. Öiset klubit on nykyään suunnattu
selkeästi biletykseen, ja sen tehtävän kaikki Klubin esiintyjät täyttivät
hyvin. Lauantaina Neil Cowleyn pianotrio soitti jazzia rockin asenteella ja
volyymilla, ja sunnuntain skandinaavinen JazzKamikazekin oli viilannut
settinsä rock-klubiystävälliseksi voimajazziksi.

Perjantai 2.11.
Pakkahuoneella Sten Sandell Trio, Erika Stucky & Roots of
Communication, Rashied Ali Quintet
Telakalla Pepa Päivinen Quartet, Markus Holkko Quartet

Perjantai-illan konsertin aloittaneen Sten Sandell Trion yksi-ilmeisen
spastinen free-svengi ei innostanut. Festivaalin vakiokasvoihin kuuluvalta
rumpali Paal Nilsson-Lovelta kuultiin nyt uutta puolta kun totuttu jyrä antoi
tilaa nyanssikkaammalle soitolle.

Päälavan esitysten välillä ehti hetkisen maistaa Telakan hienoa jazz-
atmosfääriä. Pepa Päivisen kvartetin kohdalla päällekkäisyyden harmi ei
henkilökohtaisesti ollut iso, sillä yhtyeen Jyväskylän keikka siinsi jo hyvin
lähellä.

Sen verran piipahduksesta todettakoon, että tutun vahvalta kvartetti
kuulosti, ja olisi ollut päälavakamaa Tampereellakin jos mikä. Päivisen ja
Hassisen hienoista sävellyksistä löytyy komeasti dramaattista kaarta.
Kitaristi Timo Kämäräinen sekä sopeutuu hyvin tähän Päivisen free-trion
perintöä jatkavaan yhtyeeseen, että kykenee nostamaan sitä aivan uusiin
ulottuvuuksiin.

Päälavalla Erika Stucky lienee ajateltu iltakonsertin väriläiskäksi, ja kahden
haastavamman yhtyeen väliseksi keventäjäksi.

Stuckyn yhtyessä herrat Morgenthaler ja Pedretti olivat erottamaton pari-
valjakko, he vaihtelivat soittimia, mutta aina samalla tavalla kuin kaveri:
alppitorvet, kotilot ja pasuunat loivat vuorollaan yhtyeen musiikillista
maailmaa rumpali Peter Horisbergerin avustuksella.

Mutta yhtä paljon kuin musiikkia, tämä oli show ja kabaree. Stucky istuskeli
sohvalla, naputteli rytmejä rempseästi olalle heitetystä lumilapiosta, soitteli
hiukan hanuriakin ja heitti huulta lähinnä omituisista sveitsiläisistä. Näin
Stuckysta jäi sinänsä hupaisa, mutta lopulta aika kevyt jälki.

Laulaakin vahvaääninen Stucky osaisi, mutta tämä projekti ei sitä taitoa
kovin paljon tarvinnut. Ensi vuoden puolella Stucky kiertää mm. Christy
Doranin kanssa Jimi Hendrixin musiikkia tulkiten. Levykin on siltä pohjalta
jo tehty, mutta pelkästään Tampereella kuullun perusteella on mahdotonta
kuvitella millaiseksi Jimin musiikki vääntyy Stuckyn käsittelyssä.

Puhaltajat olivat pääosissa Rashied Alin kvintetissä. Trumpetisti Josh Evans
ja tenoristi Lawrence Clark ovat nuoria, teknisesti supertaitavia soittajia,
mutta bändin konsepti oli valitettavasti tylsähkö. Ensemble-idea oli hakusessa.
Etenkin setin alussa James Blood Ulmerin biisissä kollektiivisuus jäi pahasti
soolokierrätyksen jalkoihin, kukin maratoonasi vuorollaan. Metodi toimii vain jos
sooloissa on tanakasti asiaa, mutta nyt etenkin Clark kelasi vivahteettomasti
ja puisevasti, ja kuitenkin samalla äärimmäisen taidokkaasti. Loppua kohden
viisikko paransi menoaan, ja etenkin juuri Clark, mutta todella innostavat
hetket olivat sittenkin harvassa.

Näin oli syytä antaa tilaisuus Telakalla soittaneelle Markus Holkon kvartetille.
Holkon bändin idea kirkastui keikalla aivan toisella tavalla kuin tänä vuonna
julkaistulla debyyttilevyllä. Vintage-syntikkasoundit olivat levyllä hupaisia,
mutta voimattomia. Konsertissa Ikonen ja Holkko saivat aikaan rosoista ja
vahvaa soundia analogiaseillaan, Markus Niittynen täydensi Rhodesilla
sähköisen maailman: vanhanaikaista, villiä ja voimallista. Holkon loistelias,
kevysti liitelevä altto nousi kuitenkin selkeästi pääosaan. U-Streetin jälkeen
tätä ääntä ei ole päästy kunnolla kuulemaan. Kyllä nyt huomasi kaivanneensa!

Lauantai 3.11.
Iltapäivä Pakkahuoneella
Trio Braam DeJoode Vatcher, Nick Bärtsch's Ronin, Polar Bear

Lauantain päiväkonsertin aluksi esiintynyt hollantilaistrio tarjoili herkku-
annoksen hyvin tarkasti sävellettyä ja sovitettua, mutta kuitenkin free-
henkistä, kepeän leikkisää ja älykästä musiikkia.

Soitteissa oli hienoa vaihtelua, dynamiikka ja dramaturgia olivat hallussa.
Musiikissa oli paljon aivan hiljaisia hetkiä, jolloin rumpali saattoi esimerkiksi
läpyttellä rumpukalvoja hipihiljaa käsillään. Menokohdissa taas nähtiin ja
kuultiin aikamoista vilskettä, svengi oli hulvatonta mutta kontrolloitua, ja
hilpeä ragtime-kaahailu saattoi muuttua salamannopeasti Cecil Taylor
-henkiseksi freeksi.

Trio oli siis Happeningin elämäniloinen valopilkku. Toisaalta se osasi myös
vajota taianomaiseen pysähtyneisyyteen jaksossa jonka pohjusti pianon
bassoäänten ostinato ja syvensi jousella soitettu, täysin mataliin ääniin
painottunut kontrabassosoolo.

Säveltäjä-pianisti Michiel Braam oli luonut liki-nerokasta soitettavaa,
basisti Wilbert DeJoode oli sekä hyvin näppärä että hyvin lämminhenkinen,
Michael Vatcher taas todella erikoinen ja omaperäinen rumpali, jonka
hykerryttävän humoristinen tyyli puri myös Tampereella.

Olisiko siis ensi vuonna Braamin ja kumppaneiden ison orkesterin, Bik
Bent Braamin, vuoro?

Festivaalin käsiohjelman mukaan Nick Bärtsch's Ronin on "zen-funkia" ja
"yhtye tavoittelee mahdollisimman suurta vaikutusta minimalistisin keinoin".
Toistoahan tämä tarkoitti, ja näemmä myös kovalla volyymilla vaikuttamista.

Musiikin ei ollut tarkoituskaan edetä ja edistyä, vaan tehoja haettiin
staattisilla jatkumoilla. Muutamia mielenkiintoisia rytmisiä kehitelmiä yhtye
sai aikaan, mutta ei kiinnostavaa kokonaisuutta. Silloin kun Ronin löysi zen-
funkinsa (ei tekemistä mustan funkin kanssa) säväkimmät sähköiset tehot,
yhtyejohtaja Bärtschin piano/sähköpiano jäi kovin valjuksi tematiikan
johtajaksi. Jyrän ja hennon pimputtelun vastakkaisasettelu oli varmaankin
tarkoituksellista, mutta fyysisesti vahvempi lead-soitin, syntikka tai joku
vastaava, olisi tuonut kokonaisuuteen oikeita tehoja.

Björn Meyerin sähköbasso pysyi piilossa lähes loppuun saakka eikä Shan
bassoklarinettikaan päässyt ryskeestä erottumaan. Miksaajaa on turha
syyttää, vaan mitä todennäköisimmin yhtye hakee juuri tällaista massiivista
totaalisoundia, jossa yksityiskohdat eivät erotu rakennelmasta.

Aavistuksen toimivampaa melodisen minimalismin yhdistämistä rytmi-
rullauksiin harjoitti englantilainen Polar Bear. Tematiikka oli siis tälläkin
yrittäjällä mieluusti simppeliä ja naiivia, rumpukompit lähinnä selkeitä
biittejä, joissa löytyi välillä kiinnekohtia mm. drum'n'bass-tyyliin. Yhtyettä
johtavan säveltäjä-rumpali Sebastian Rochfordin soitto oli jazzin ohella yhtä
paljon velkaa 60-luvun "vapaalle rockille", Ginger Bakerin ja Mitch Mitchellin
tapaisille kolaajille.

Trendikkäästi lavalta löytyi rumpalin, basistin ja kahden saksofonistin
akustista kvartettia kirittänyt läppärimies, jonka huippuhetki taisi olla
ilmapallon ääniominaisuuksia tutkiva osuus.

Polar Bearilla oli omat hetkensä, sillä yhdistelmä oli irtonaisimmillaan
sangen ovela. Valitettavasti musiikissa on vielä toistaiseksi liikaa tasa-
paksuja kelausjaksoja, joissa sekä biitit että melodiantyngät kaipaisivat
aitoa mielikuvituksen lentoa. Rochfordin tulevia tekemisiä kannattaa
kuitenkin pitää silmällä.

Lauantai-ilta 3.11.
Pakkahuoneella Marilyn Mazur's Percussion Paradise, Matthew Shipp
Trio, Jack DeJohnette "Ripple Effect"
Telakalla Verneri Pohjola plays Miles Davis

Lauantai-iltana koettiin Tampereella jonkinmoista jazzhuumaa, kun Marilyn
Mazur ja Jack DeJohnette vetivät Pakkahuoneen aivan täyteen. Loppuun-
myytyjä saleja ei kovin usein ole Tampereella päästy kokemaan, joten tästä
menestyksestä on oltava iloinen.

Eikä yleisön keski-ikäkään näyttänyt niin korkealta kuin jazzfestivaaleilla
yleensä. Olisikohan Tampere löytämässä nuorta yleisöä, ja olisikohan nuoriso
ylipäätään joukolla etsimässä haastavampaa musiikkia ilokseen?

Mazurin konsertin aloitti yksinään lavan etualalla lähes piilossa istunut
Josefine Cronholm. Ruotsalaislaulajalla on kirkas ja kaunis, mutta samalla
vahva sopraanoääni. Herkän johdannon jälkeen seurasi räjähtävä rytmirähinä
koko ryhmältä, ja sitten taas liu'uttiin nättiin balladiin. Vaihtelua siis haettiin
kautta konsertin, ja pelkkään perkussiovyörytykseen ei luotettu. Cronholmin
ilmaisu meni jossakin vaiheessa kurkkuäänineen varsin kokeelliseksi, mutta ei
häiritsevällä tavalla, musiikki säilyi pääasiana efektien sijasta.

Mazurin tälle ryhmälle säveltämä musiikki on sangen yksinkertaista
teemoiltaan. Sanattomat ja sanallisetkin laulut kulkivat luontevasti mukana,
mutta pääosa kuului kyllä kolmelle lyömäsoittajalle. Mazurilla itsellään oli
käytössä festivaalin mahtavin laitearsenaali. Osa kilistimistä jäi kyllä varsin
vähälle käytölle, mutta olihan siinä komeasti rekvisiittaa. Lisbet Diers säväytti
etenkin räjähtävällä bongosoolollaan, ja oli muutenkin yhtyeen toinen vahva
lenkki.

Mazurin yhtyeistä Percussion Paradise ei ole se painavin, mutta ilokseen
ryhmän irtonaista ja vaihtelevaa touhuamista seurasi.

Pianisti Matthew Shippin trio on paras yhtye, jonka olen koskaan
Tampereella kuunnellut eteisen puolelta. Kun en kerinnyt ajoissa sisään,
en viitsinyt tunkea kulkuväylät tukkivien massojen läpi. Kyllä Digeliuksen
myyntipisteeseenkin hyvin kuului, ja Klubin puolen kankaalta saattoi väillä
käydä vilkaisemassa miltä päälavalla näytti.

Shippin trio oli erittäin tehokkaan kuuloista freejazzia. Yhtye oli ns. kasassa,
soitto oli intensiivistä, vaihtelevaa, vapaata mutta myös hyvin juurevaa. Ei
varmastikaan mitään uutta, mutta hyvä osoitus siitä miten freessäkin on
oma perinteensä, ja sen pohjalta voi edelleen soittaa musiikkia joka ei
kuulosta menneeltä.

Jack DeJohnetten uuden Ripple Effect -ryhmän ensikeikalla kuultiin erään-
laista etnofuusiota koko rahan edestä. Oli havaittavissa rehtiä pyrkimystä
intensiiviseen sessioon. Pitkien biisijatkumoiden jännitteet eivät kuitenkaan
tahtoneet kestää, vaan materiaali alkoi pian maistua junnaavalta. DeJohnette
itse tyytyi yllättävän monotoniseen työstöön (tästä olivat eräätkin rumpalit
keikan jälkeen tasan päinvastaista mieltä). Jerome Harris vaihteli alituiseen
kitaran ja sähköbasson välillä, mutta yhtyeen parasta antia oli John Surmanin
tyylittely. Johninpoika Ben Surman rakensi yhtyesoundia laptopin takana.
Porukan heikoin lenkki oli laulaja Marlui Miranda, jonka naukuva ääni palautti
Yoko Ono -painajaiset mieleen.

Kun Mirandan jankkaus yltyi sietämättömäksi, siirryin Telakalle Verneri
Pohjolan pariin kahden kappaleen ajaksi: kollektiivisena ryminänä toteutui
Filles de Kilimanjarolta ote, jonka nimeä en tietenkään muista, ja päälle
unelmoitiin hieno versio Concerto de Aranjuezista. Ensin soi Verneri yksin
tunteikkaana, siten mukaan lipui Kaisa Kulmalan sähköpiano ja lopulta
basisti Ville Herrala vei yksinään päätökseen tämän kaunokaisen. Makea
sovitus! Ripple Effectin jälkeen tuntui ravitsevalta saada sisältöjäkin,
vaikka sitten näin vanhan lämmityksenä.

Pohjolalla oli peräti eräänlaisena vuositeemana tämä lämmittely, sillä
myös seuraavana päivänä päälavalla esittäytynyt "Sounds now and then"
-projekti jatkoi menneiden vuosikymmenten pohjalta.

Sunnuntai 4.11.
Iltapäivä Pakkahuoneella
Acoustic Triangle, Sonore, "Sounds now and then"

Sunnuntaina Tullikamarilla oli jo paljon väljempää. Harmi, sillä tuttuun
tapaan päätöspäivä oli jälleen hieno finaali tapahtumalle.

Harvoin, jos koskaan, olen kuullut niin tasapainoista ja toimivaa klassisen
ja jazzin yhdistelmää kuin brittiläisellä Acoustic Triangle -yhtyeellä. Pianisti
Gwilym Simcock seisoo täsmälleen jakajalla: hän on yhtä paljon klassinen
muusikko kuin jazzpianisti. Loistava tekniikka, fraseeraus voittopuolisesti
taidemusiikillista, mutta svengi ja sujuvuus täysin erehtymättömästi jazzia.

Täsmälleen samaa voi sanoa enimmät yhtyeen omat kappaleet säveltä-
neestä Tim Garlandista, joka tunnetaan myös Chick Corean yhtyeestä.
Sopraanosaksofoni ja bassoklarinetti soivat puhtaasti, kauniilla soundilla
ja hitonmoisella svengillä.

Nämä kaksi huippua nitoi yhteen pehmeästi soittava ja samaan henkeen
mukavia jutteleva basisti Malcolm Creese. Bill Evansin Blue in green ja
Kenny Wheelerin Everyone's song but my own olivat hienot lainakappaleet,
ja myös John Taylorin monipolvinen teos sai herkullisen tulkinnan. Ote
Garlandin Simcockia varten säveltämästä pianokonsertosta oli täydellistä
third streamia, ja loppuaika nautiskeltiin lähinnä Garlandin näppäristä
pikkukappaleista.

Happening-veteraaneilta Brötzmann, Gustafsson ja Vandermark odotettiin
törinää torvien täydeltä, mutta kuuluttaja lupasi myös pohdiskelevaa
musiikkia. Ja kyllä, joinakin hetkinä todella kuulosti ihan siltä kuin herrat
olisivat ehtineet pohdiskella syvällisiäkin. Toki niin, että kaikki teokset
yltyivät kuitenkin jossakin vaiheessa hurjaan menoon, energiat nousivat
ydinlataustasolle, ja aivan kaikki oli taas kerran pelissä.

Peter Brötzmannin rujo fonisoundi oli Tim Garlandin puhtoisuuden
täydellinen vastakohta. Vandermark ja Gustafsson ylsivät ylärekisterissä
vain koirankuultaviin ääniin asti. Kolme puhaltajaa kehitti mielettömiä
energiakenttiä ja juuri korkealla riipivät dissonanssit olivat trion
tehokkainta soundia.

Vielä vakuuttavampi kolmikko olisi ollut, jos sillä olisi ollut tarjottavanaan
suurempia linjoja. Nyt kehitelmät veivät joka biisissä turhan samankaltaisella
johdattelulla kliimakseihin, jotka toki olivat sinällään komeita.

Sunnuntaipäivän konsertin päättänyt "Sound now and then" oli varsin
erikoinen projekti. Johdannoksi lavan taustakankaalla alkoi näkyä Jukka
Tolosen jammaileva hahmo, ja Mountains tulvi ämyreistä. Tähän 70-luvun
alun musiikkiin yhtyi livenä lavalla oleva yhtye: Verneri Pohjola, trumpetti,
Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni, Aki Rissanen, piano, Antti Lötjönen,
basso, ja Joonas Riippa, rummut. Konemies Teemu Korpipää paitsi triggaili
videoleikkeet ja vanhan musiikin käyntiin, maustoi myös live-soitantaa
ajoittain omilla prosessoinneillaan.

Mountains-kappaleeseen limittyi Pohjolan oma sävellys Aurora. Dialogi
menneen ja nykyisen välillä alkoi elää. Ei koko konsertti toki vanhan
musiikin kanssa seurustellut, mutta juuri nämä dialogiosuudet varastivat
huomion erikoisuudellaan. Tolosen ohella muita taustalla näkyneitä ja
kuuluneita muusikoita olivat ainakin Pekka Pöyry, Paroni Paakkunainen,
Teppo Hauta-aho, Tomasz Stanko ja Edward Vesala.

Vesalan rumpusoolosta lähti nousemaan konsertin loppukliimaksi. Joonas
Riippa liittyi mukaan ja yhteisen luukutuksen jälkeen Vesala häipyi
hiljalleen ja Riippa hämmensi ja huipensi yksinään. Kun lavalle saapuivat
vieraiksi pianisti Sten Sandell ja baritonisaksofonia rääkännyt Mats
Gustafsson, ei paluuta Pohjolan yhtyeen lyyrisempään puoleen enää ollut.

Sandellin villin soolopohjustuksen jälkeen Gustafsson ja Aaltonen aloittivat
pitkän kaksinpuhelun, lisäsivät kierroksia vähä vähältä, ja kaikki johti koko
yhtyeen armottomaan free-luukutukseen, totaaliseen äänimyrskyyn, joka
vei festivaaliväsymyksen mennessään. Olihan komea loppunousu!

9.11.2007 Pentti Ronkanen.
© Kuvat Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Maarit Kytöharju : ImageKitchen

Tampere Jazz Happening

.....

The Neil Cowley Trio.

JazzKamikaze

Hazmat Modine

Black Motor

----------------------------------------------------------------------------------------