Parker, Drake, Björkenheim. Kaikki sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

Tampere Jazz Happening elää paraikaa kultakautta. Toki joskus on mukana ollut suurempia
yksittäisiä tähtinimiä kuin tänä vuonna, legendoja suorastaan, mutta laadukas kokonaisuus
lienee sittenkin tärkeintä festivaalin kannalta. Vuonna 2009 kuultiin paljon hienoa musiikkia.
Joukossa oli Dave Douglasin ja Trilok Gurtun kaltaisia takuuvarmoja nimiä, mutta myös
makoisia yllätyksiä. Festivaali onkin harvinaisuus Suomessa, tapahtuma jolta nimenomaan
odotetaan näitä tuntemattomia löytöjä.

Festivaalin rakenne on löytänyt oman uomansa, sillä sektorilla ei seikkailla kuten musiikissa.
Tullikamarin iso sali, Pakkahuone, luo hyvät puitteet keskittyneelle kuuntelulle. Telakalla on
intensiivinen tunnelma kotimaisen uuden musiikin parissa. Sen ainut huono puoli on ahtaus,
kaikki halukkaat eivät sinne mahdu ja monella sisällä olevistakin on tukalaa.

Klubi tarjoaa puolestaan yön jaksajille kevyempää irtiottoa. En kokenut sen tarjontaa tänä
vuonna kiinnostavaksi, mutta sitä kiinnostavaa on kyllä muissa konserteissa yllin kyllin.
Tehtävänsä Klubi täyttää: tarjolla on menomusiikkia ynnä seurustelua, ja ainakin nuoriso
näytti jälleen viihtyvän hyvin sekä perjantaina että lauantaina.

Päälavalta taas ei heikkoa konserttia tänä vuonna löytynyt. Festivaalin kohokohtia olivat
perjantain Roberto Fonseca ja Taksim Trio, lauantain M Trio ja Dave Douglas, sunnuntain
Uffe Krokfors' Orkester ja Trilok Gurtu.

Kuten listasta näkyy, etnot toimivat edelleen Tampereella, perinteistä muistuttaminen sopii
uuden musiikin festivaalille hyvin. Sitä paitsi Fonseca toi latinalaispohjaiseen musiikkiin aivan
uutta luovuutta ja säihkettä. Taksim Trio piti tiukemmin kiinni omista perinteistään, mutta
sovitukset vaativat joka tapauksessa huikeata virtuoositeettia ja tarkkaa yhteispeliä.
Trilok Gurtu oli yksilönä loistokas kaikessa rytminkäsittelyssään, niin lyömäsoittajana kuin
laulajanakin, mutta hänen world beat -yhtyeensä oli kuin sisäänajovaiheessa, eikä ihan sitä
tasoa mihin Gurtun kanssa on totuttu.

Koko juhlan innostavin esitys oli sittenkin Dave Douglasin kvintetin konsertti. Välillä tuntuu
että jazzin ytimen tuntumassa on kaikki jo tehty ja moneen kertaan kuultu. Douglas osoitti
että sieltä musiikinlajin sisimmästä voi yhä löytää oman äänen ja tuoretta ilmaisua. Upeasti
kulkeva svengijazz voi sittenkin olla samalla suurta taidetta.

Pakkahuone 30.10. klo 20
Portico Quartet
Roberto Fonseca
Taksim Trio

Portico Quartet.

Happening on viime vuosina pitänyt kiitettävästi esillä brittiläistä jazzia. Maasta löytyy
paljon mielenkiintoista, mistä voi vakuuttua esimerkiksi seuraamalla lontoolaisen Vortex-
klubin keikkakalenteria. Portico Quartetilla on täysin omintakeinen ote, oma soundi joka
perustuu etenkin Nick Mulveyn hangiin, soundiltaan lähinnä steel drumia muistuttavaan
soittimeen.

Toisaalta hang on teknisesti kovin rajoittunut, joten se tuntuu myös jähmettävän yhtyeen
ilmaisua. Koko komppiryhmän askeettinen toiminta olisi ollut perusteltua, jos saksofonisti
Jack Wyllie olisi tuon pohjan päälle saanut jotakin eloa tai vaihtoehtoisesti vaikuttavia
minimalistisia tehoja aikaan. Eipä saanut kumpaistakaan. Temaattinen ohuus häiritsi, eikä
improvisointikaan vakuuttanut. Muutaman sävelen teemanpätkät eivät eläneet eivätkä
tehonneet, jotakin kekseliäämpää tai karismaattisempaa olisi lavalla kaivattu. Porticon
naivismi oli hetkittäin jopa kaunista, mutta lopulta kokonaisuus jäi varsin köyhäksi.

Roberto Fonseca.

Kuubalainen Roberto Fonseca latasi pöytään hurjia pianosooloja, mutta tähtiluokkaan
nousevan pianistin ohella myös kokonaisuus oli laadukas. Fonseca hämmästytti rytmin-
käsittelyllään, vaikeusasteita polyrytmiikassa oli tajuttomasti, silti soitto myös ja nimen-
omaan kulki. Hurjuuden vastapainoksi saatiin nauttia lempeästä, ajoittain hyvinkin
romanttishenkisestä melodiikasta. Usein teemat olivat vahvasti laulullisia, joten eipä
ihme että Fonseca puhkesikin välillä sanattomaan lauluun. Mitään scat-improvisaatioita
vokaaliosuudet eivät olleet, vaan kaunista teemankuljetusta, esimerkiksi unisonossa
saksofonin kanssa.

Fonsecaa auttoi kovasti bändin loistava rumpali Ramsés Rodriguez, jonka soolo oli yksi
kisojen hillittömimmistä yksilösuorituksista. Hänenkin kohdallaan oli kyse monien rytmien
yhtäaikaisuudesta, vastakkainasettelusta ja vuorottelusta, kun soolossa kaikki liike
suhteutui Fonsecan ylläpitämään piano-ostinatoon. Kaikkiaankin Fonsecalla on hurja
bändi, joka Tampereella kykeni luomaan latinalaiselta pohjalta aivan oman maailmansa.

Aytac Dogan / Taksim Trio.

Vaikka myös turkkilaisen Taksim Trion soitto oli välillä melkoista virtuoositykitystä,
soittimien akustisuus takasi niissäkin jaksoissa peruskeveän soundin. Trion konsertista
tulikin keidas festivaalin keskelle. Yhtyeen perinnemusiikin pohjalta ponnistavissa
sovituksissa oli valtavasti mielikuvitusta ja haastavuutta. Turkkilaisittain soitetun
klarinetin valittava soundi tenhosi. Kolmen virtuoosin joukossa se ylimmäinen virtuoosi
oli kuitenkin baglama-luuttusoitinta armotta kurittanut Ismail Tuncbilek.

Pakkahuone 31.10. klo 14
Angles
People, Places & Things
Mikko Innanen & Innkvisitio

Mike Reed / People, Places & Things.

Lauantain iltapäiväkonsertin aloittanut ruotsalainen Angles oli varsinainen ostinato-bändi.
Siinäpä oli yhtyeen kantava metodi: yleensä basso toisti koko kappaleen ajan samaa
peruskuviota, mutta usein tämä ostinaton paukuttaminen siirtyi myös muille soittimille:
yksi puhaltajista sooloili, muut toistivat alla yhtä riffiä.

Saksofonisti Martin Küchenin levottoman tassuttelun ja karjahtelun myötä Angles
lähentelikin shamanismia. Kun vielä basso oli jykevä ja muita käskevä, soitto lähestyi
jo mingusmaista rehevyyttä ja draivia silloin kun kolmen puhaltajan kudos oli
kiihkeimmillään. Lopulta turhan tiivis yhteen metodiin pidättäytyminen alkoi kuitenkin
syödä tehoja. Yhtye oli siis paradoksaalisesti sekä hurja että tylsä.

Chicagon 50-luvun jazzareille kunniaa tekevä projekti oli viehättävä välipala. Bändin
virtaukselle oli helppo antautua. Tekstuuri oli enimmäkseen rauhallista, mutta myös
levotonta taiteellista särmää annosteltiin sekaan. Hempeä blues oli helmi, ja vaikutuksen
teki myös hieno balladi, jonka tenho perustui pehmeäsointisten saksofonien rauhaisaan
keskusteluun. Fonistit Tim Haldeman ja Greg Ward soittivat ylipäätään vailla kaikkea
aggressiota. Heidän soolo-osuutensa olivat ehkä turhan tasaista pupellusta, yhdessä
eloa oli enemmän. Yhtyeenjohtaja Mike Reediltä olisin vain toivonut hieman dynaami-
sempaa otetta. Sykkeen ylläpitäminen pitkiä aikoja tasaisella symbaalikompilla ei kuulu
suosikkiratkaisuihini.

Mikko Innanen & Innkvisitio.

Chicagolaisten kiehtovan rauhallisuuden jälkeen saatiin kylliksi rymyä ja dissonanssia.
Mikko Innasen tuima Innkvisitio rypisti ehkä festivaalin rajuimman setin. Kuultiin pari
kappaletta bändin ykköslevyltä, muuten aivan uutta musiikkia, niin uutta, että teoksista
moni oli vielä ilman nimeä. Sen verran kuulutuksista selvisi, että omistuksia tuoreeseen
musiikkiin saivat Billy Strayhorn, Thelonious Monk ja ennen kaikkea Yusef Lateef.

Innkvisition debyyttilevyllä vielä soittanut Timo Lassy on jättänyt omalla urallaan kokeilut
sivummalle, nyt hänen tilallaan oli kaksi soittajaa, mikä tietysti antaa säveltäjä Innaselle
enemmän mahdollisuuksia. Samalla kokoonpano on kansainvälistynyt kun puhallinvoimaa
tuovat saksalainen Daniel Erdmann ja ruotsalainen Fredrik Ljungkvist.

Innkvisition paikka päälavalla oli ansaittu, sen verran kova haku ryhmällä on päällä.
Valmista ei vielä ole, sillä uuden Innkvisitio-ilmeen symboliksi nousseen pitkän, sarja-
maisen kokonaisuuden aggressiivinen katkomusiikki jäi hajanaiseksi höperehtimiseksi.
Välillä Seppo Kantonen ja rumpali Joonas Riippa jäivät kahdestaan runnomaan, mutta
Kantonen ei nyt saanut sähkövempaimistaan irti yhtä vaikuttavia tehoja kuin
Hammondista edellisenä iltana Telakalla, jossa kaksikko esiintyi yhtyenimellä Kahden
miehen Galaxy. Kolmen saksofonistin huikea potentiaali tuhraantui koukeroiseen
nyhräykseen. Delirium on edelleen suosikkini Innasen yhtyeistä, mutta sen verran
arvaamaton Innkvisitio on, että sitä on syytä pitää tarkasti silmällä. Innasen
tapauksessa lähes kaikki on mahdollista.

Pakkahuone 31.10.2009
Jon Hassell & Maarifa Street
Trio M
Dave Douglas Quintet

Jon Hassell.

Lauantain iltakonsertti oli kova juttu, sillä samasta paketista löytyivät amerikkalaiset
trumpetistit Jon Hassell ja Dave Douglas. Kun nimimiesten välissä soittanut Trio M oli
upean vankkaa modernismia, kokonaisuudesta tuli muistettavan komea.

Jon Hassellin ambient-keikan aikana lavalla oli neljä kivipatsasta, joista etenkin Eivind
Aarset tuntui välillä tyystin toimettomalta. Pienen purskauksen kitaraa hän heitti yhteen
väliin, toiseen väliin toistakymmentä minuuttia sähköbassolla tasan neljän sävelen kulkua.
Pitkät ajat Aarset istuskeli hissukseen läppäriä välillä hieman hiplaten.

Hassellin musiikin aikakäsitys olikin lievästi sanottuna omansa, vertaa yhtyeen tempoa
ja tapahtumista sitten mihin tahansa Tampereella koettuun. Hidasta elämää, hidasta
musiikkia. Maestro itse huokaili silloin tällöin trumpetin lävitse. Viulisti Kheir-Eddine
M'Kachichen arabialainen fraaseraus oli upeata, mutta hänen osuutensa jäi kokonai-
suudessa lähinnä efektin rooliin. Sen sijaan elektroniikan ihmemies, samplerista sekä
etukäteen tallennettuja soundeja pudotellut, että muiden muusikoiden tekemisistä
poimittuja ääniä muokannut Jan Bang tuntui ajoittain vastaavan puolta koko bändistä.

Ensimmäinen pysähtyneiden tunnelmien maalailu kesti kolmisen varttia. Toinen kappale
oli siihen verrattuna lyhyt pätkä, eikä ehtinyt lähteä kunnolla edes itämään, saati
kasvamaan. Ambient-konsertin pitäisi näköjään kestää tuntikaupalla enemmän, jotta
kaaret ehtisivät kypsyä valmiiksi asti.

Myra Melford / Trio M.

Jos Hassellin kohdalla pihvin olemassaolo saattoi kaikkia ambienttiin perehtymättömiä
tai innostumattomia epäilyttää, Myra Melfordin ja kumppaneiden Trio M oli taatusti
täynnään substanssia. Hurja intensiteetti säilyi koko ajan, vaikka rajat olivat levällään.
Mentiin Cecil Taylormaisista klustereista ja rujosta atonaalisuudesta älyllisen kevyen
lennon kautta kauniiseen lyyriseen soittoon. Ja blues Melfordin tapaan soi energisenä,
sielukkaana ja leikillisen luovana. Mikään tästä kirjosta ei maistunut temppuilulta,
kaikella oli perustellusti paikkansa.

Melford määräsi musiikin värit, mutta hienoa tukea hän sai basisti Mark Dresseriltä,
jonka tavattoman hioutunut soitto sai huipennuksensa soolo-osuudessa, etenkin sen
arco-herkutteluissa. Herkullinen vastakohta Dresserille oli kulmikkaasti rytmittänyt
rumpali Matt Wilson.

Dave Douglas.

Kun tultiin päälavan illan viimeiseen orkesteriin, vahvistui vielä selkeämmin että jazz
päihitti Tampereella ambientin, konevetoinen tunnelmamaalailu hävisi oikealle soitta-
miselle. Dave Douglasin hienot sävellykset ja vaihtelevat sovitukset päästivät todellisen
supermiehistön irti. Trumpetistin lisäksi lavalla loisti nuori tähdenlento, saksofonisti
Donnie McCaslin, säkenöi pianisti Uri Caine, hehkui basisti Matt Penman ja räiskähteli
rumpali Clarence Penn.

Draaman ja dynamiikan taju oli koko yhtyeellä aivan loistava. Keikka oli muusikkouden
juhlaa, niin hienosti kaikkien yksilöiden taidot tulivat esiin, ja samalla yhteisöllisyyden
juhlaa, sillä porukassa nämä loistavat instrumentalistit nousivat vielä summaansa
korkeammalle. Siitä iso ansio täytyy myöntää erikseen Douglasille, hyvin on porukkansa
valmentanut.

Pakkahuone 1.11.2009
Uffe Krokfors' Orkester
Björkenheim & Parker & Drake
Trilok Gurtu Band

Uffe Krokfors' Orkester.

Tampere Jazz Happening on tottunut luottamaan porvoolaiseen jazztaiteilijapariskuntaan
Iro Haarla-Uffe Krokfors. Päälavallakin muusikot ovat olleet useampana vuonna, eikä
sinne helppo ole kotimaisen muusikon yltää. Tällä kertaa Krokforsin johtama yhtye soitti
energisen ja sähköisen setin, joka muistutti mieleen parivaljakon juuret Edward Vesalan
Sound & Fury -yhtyeessä. Uffen kumeat bassosoundit, Jukka Orman pinkeänsärmäinen
sähkökitara, Iiron vahva Hammond ja muut keyboardjutut päälle loivat yhdessä vankan
perussoundin. Voimaa löytyi myös rytmiryhmästä kun Markku Ounaskarin kolausta oli
tukemassa lyömäsoittaja Juuso Hannukainen. Orman kitaran ohella Jari Hongiston
pasuuna oli keskeinen teema- ja soolosoitin.

Meno oli hurjimmillaan kun Iro Haarlan sävelin kamppailtiin luonnon puolesta, pasuunan
ja kitaran yhtäaikaiset sooloilut toivat jo reippaasti freetä kehiin. Kaunis lopetuskappale
puolestaan oli itse asiassa vain kehys Krokforsin tunteikkaalle soololle. Bändin veto olikin
siksi raju ja energinen, että oli turvallista edes lopettaa harmonian löytymiseen.

Hamid Drake.

Kitaristi Raoul Björkenheim on saanut taakseen todellisen unelmakompin, kaksi kaikki
mahdolliset jazz- ja improvisaatiotyylit hallitsevaa muusikkoa. Raoulin tavoin myös
basisti William Parker ja rumpali Hamid Drake kuuluvat Tampereella lähes vakiokalustoon.
Superryhmän ensimmäinen veto oli pitkä, setinmittainen jatkumo, siis yksi teos tai
kymmeniä pieniä kappaleita sarjana. Kun en ole kolmikon tekemää levyä verrokiksi kuullut,
elättelin koko ajan sellaista käsitystä, että lavalla mentiin kokolailla täysvapaan improvi-
saation merkeissä, jossa kukin otti uusia suuntimia muiden antamista ärsykkeistä. Jos
näin suurin piirtein oli, jäi touhusta sellainenkin olo, ettei Björkenheim kuunnellut niin
isolla korvalla kuin muut muusikot…

Edellisiltana Telakan keikalla monipuolisuuttaan esitelleen Björkenheimin tekeminen oli
nyt päälavalla turhan tasaista. Hän liikkui kyllä kiitettävän laajalla alueella tonaalisesti
ja soundillisesti, kokeili todellakin kaikenmoista, mutta kaikesta energiasta huolimatta
koin Raoulin soiton elottomaksi. Intensiteetti pysyi koko ajan samana: ei ylös eikä alas,
ei lepoa, ei kliimakseja, vain tasaista tajunnanvirtaa.

Taustalla kompit vaihtuivat koko ajan, sillä Drake tuntui olevan kitaristia kiinnostuneempi
dramaturgisesta muotoilusta. Myös Parker soitti hyvinkin erilaisilla tyyleillä, milloin kaiken
tyhjän tilan hypernopealla pupelluksella täyttäen, milloin pitempiä linjoja hakien.

Tuon pitkän jatkumon jälkeen seurasi vielä yksi lyhyt ja ytimekäs kappale, jossa Parker
soitti basson sijasta shawm-pillillä tasaisen tiheätä tuherrusta, hyvin pienellä alueella ja
riipivällä soundilla. Karmeata oli, free ja halloween kohtasivat.

Trilok Gurtu.

Trilok Gurtun juuret ovat intialaisessa klassisessa, bollywoodissa ja afrossa, ja fuusiojazz
täydentää tyylipaletin. Lyömäsoitinsetissään Gurtu tunnustaa nämä vaikutteet, yhdistää
idän ja lännen. Tablan lisäksi käytössä oli rumpusetti ja paljon muuta sälää. Myös konnakol-
vokaaleilla eli intialaisella "rytmilaululla" oli iso osuus kokonaisuudessa. Gurtu pisti yleisönkin
töihin, laulamaan hymnimelodiaa ja taputtamaan rytmejä useampaan osaan jaettuna.

Uusimman ryhtyeensä Gurtu on jälleen koonnut eri puolilta palloa, muusikoiden taustalta
löytyvät nyt Australia, Rèunion, Saksa ja Italia. Yhtye tuntui olevan vielä harjoitusvaiheessa,
sen verran tiukasti esimerkiksi nuori basisti joutui maestron vinkkejä koko ajan seuraamaan.

Taidollisesti yhtye ei ollut johtajansa tasalla, joten Gurtun pitkästä, koko arsenaalin läpi-
käyneestä lyömäsoitinsoolosta tuli konsertin ehdoton kohokohta. Eipä haitannut laina-
tablan rikkinäisyys (oman hukkasi lentoyhtiö), ja legendaarinen vettä sisältävän peltisangon
akustisten ominaisuuksien tutkiskelu tuotti jälleen maagista äänimaailmaa. Gurtu-näytöksen
jälkeen yhtyeen world beat kulki ihan kelvollisesti, ja yleisön kuumaksi innostaen. Sävellysten
perustat olivat simppeleitä, mutta ne sovitukset ja kehittely olivat eläväisyydessään vallan
muuta. Jokainen Gurtu-keikka on rytmisesti ainutlaatuista, huikeaa menoa.

6.11.2009 Pentti Ronkanen.
© Kuvat Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Maarit Kytöharju : ImageKitchen

Tampere Jazz Happening

.....

Kahden miehen Galaxy.

Juhani Aaltonen.

Timo Lassy.

Sun Trio.

Auteur Jazz.

Dr. Lonnie Smith.

-------------------------------------------------------------------------------------------