Photo: Jukka Vatanen ; lay-out: Jani Rämö.

1.Northern dimension
2.Listen what I say
3.Zavala
4.Commentaries
5.On the road
6.X-Ray
7.19
8.Straight up
9.Around the corner
10.Chains off
11.Mean meat blues
12.Last hope bar
13.Jack D

All music by Eero Koivistoinen.

X-Ray sampled from Kallista on ja halvalla menee,
PROCD 010 1988/2004, Häkä Virtanen (b), Anssi
Nykänen (dr).

Chains off sampled from The front is breaking,
LRCD 188 1976/2001, Jukka Tolonen (g), Olli
Ahvenlahti (keyb), Pekka Pohjola (b), Esko
Rosnell (dr).

Jack D sampled from the drumsolo of Jack
DeJohnette / Picture in three colours, PRO 001,
1983 New York.

Eero Koivistoinen (ts, ss), Seppo Kantonen (p, keyb),
Georgios Kontrafouris (org), Teemu Viinikainen (g),
Timo Hirvonen (b), Sami Kuoppamäki (dr, except 10),
Esko Heikkinen (tp), Antti Rissanen (tb), Pepa
Päivinen (bs, b-cl)
+ 3, 5, 9, 10: Jussi lehtonen (dr)
+ 1, 2, 3, 4, 7, 9: Abdissa Assefa (perc)
+ 2, 7: Ismaila Sane (djembe)
+ 2: Bina Nkwazi (voc)
+ 4: Charles Salter (voc)
+ 12: Hannu Leiden (voc)
+ 6, 11: Redrama (rap)
+ 12: Maria Hänninen (voc)
+ 6, 11, 13: Jonas Verwijnen (sound design)

Produced by Eero Koivistoinen
Recorded by Juha Jäntti, Petri Majuri & Mikko
Majanen at Seawolf Studios
Mastered by Hannu Leiden at Seawolf Studios

-----

Suomijazzin arvio:

Jazz-muusikon elämä on rankkaa. Valvottuja öitä, pitkiä
keikkamatkoja, saitoja klubinomistajia. Tämän vaikutelman
ainakin saa katsomalla Eero Koivistoisen uusimman pitkä-
soiton kansilehtisestä löytyvää ryhmäkuvaa. Tuimia ja
uupuneen oloisia katseita mustiin pukeutuneilta miehiltä.
Itse maestron tiukkailmeisyys ei tosin tule suurena
yllätyksenä, tuijottihan sama intensiivinen katse kuulijaa
jo yli 30 vuotta sitten.

Vuonna 1973 Eero Koivistoinen Music Society järisytti
jazz-kansaa sittemmin kulttimaineeseen nousseella Wahoo!
-julkaisullaan. Kyseinen kotimaisen fuusion merkkiteos on
julkaistu myös uutena painoksena vuonna 2001. Nykyversion
saatetekstissä Koivistoinen ilmaisee kiitollisuutensa uudelle
yleisölle ja heittää samalla piikin aikalaiskriitikoilleen. Kaikille
saksofonistin elektroninen äänimaailma ei tuolloin ilmeisesti
uponnut.

Uudella vuosituhannella fuusiojazz sen sijaan on jälleen
arvossaan. Koivistoinen itse on kokenut jonkinlaisen
renessanssin ja nuori yleisö on löytänyt legendan levytykset
esimerkiksi kuultuaan miestä Five Corners Quintetin riveissä.

Ainoastaan edellä mainitun albumin levyttäneen Music
Societyn paluuta on siis jo odotettukin. Kokoonpano, kuten
odottaa saattaakin, on nykyään aivan toinen kuin 33 vuotta
sitten. Koivistoisen uusi poppoo koostuu nykyisistä suomi-
jazzin huipuista, joista kukin on ansioitunut useilla eri tahoilla
yhdessä ja erikseen. Vokalistivieraiksi albumille on löydetty
sielukkaasti ilmaisevat Bina Nkwazi ja Charles Salter,
riimittelevä Redrama, sekä blues-mies Hannu Leidén.
Koivistoinen toteaakin hihanuoteissaan kuuden hengen
ydinyhtyeensä kasvaneen äkkiä jopa seitsentoistahenkiseksi.

Kuten edellisen perusteella saattaa arvellakin, kärsii X-Ray
vähintäänkin lievän vaikeusasteen sillisalaatti-syndroomasta.
Redraman lyhyet täsmäriimit ja Hannu Leidénin laulama Last
Hope Bar eivät ole suorituksina lainkaan huonoja, mutta muun
materiaalin yhteydessä ne yksinkertaisesti vain rikkovat levyn
luonnollista virtaamaa. Redramalle lisämiinus siitä, että mies ei
pääse kappaleissaan sanoituksellisiin sfääreihin, vaan tyytyy
jauhamaan keskitien perus-braggaa. Osasyynä tähän tosin
lienee rap-osuuksien lyhyys. Soul-vokalistit Nkwazi sekä Salter
selviytyvät tyylitestistä astetta paremmin. Siltikin albumin
heikoimmat hetket osuvat järjestelmällisesti juuri laulettuihin
kappaleisiin, eikä vähiten myöskään ajoittain luvattoman
latteiden sanoitusten vuoksi.

Instrumentaalipuolella Koivistoinen yhtyeineen sen sijaan on
suvereeni. Upea Zavala, kepeä mutta syvällinen Around the
Corner, vanhaa lainaavat 19 ja Mean Meat Blues, sekä
loistavan tahmeaksi funkiksi hidastettu Straight Up vakuuttavat.
Erityisesti Timo Hirvosen muhkea bassosoundi kuljettelee
yhtyettä vakuuttavasti. Muu bändi ei suinkaan jää basistin
varjoon, vaan soi hienon yhtenäisesti kautta linjan.

Eero Koivistoinen Music Society on siis palannut, joskin
vaihtelevin tuloksin. Keskittyessään siihen mitä parhaiten osaa,
on bändi johtajineen täyttä rautaa. Syrjähypyt genrerajojen
yli sen sijaan eivät osoittaudu yhtä onnistuneiksi. Lisähuomautus
on paikallaan myös albumin turhan kliinisestä soundista. Vaikka
täytyykin ihailla tuottamista, jossa kaikki namikat ovat täsmälleen
oikeilla kohdillaan soundin puhtauden kannalta, olisi pieni rosoisuus
ollut tälläkin kertaa paikallaan. Ehkäpä ulkopuolinen tuottaja olisi
saanut Koivistoisen vision kirkastettua täyteen loistoonsa?

Toivoa sopii, että Music Society myös jatkaa uutta tulemistaan
yhtä albumia pidemmälle. X-Ray on jo albumina hyvä, mutta
potentiaalia erinomaiselle yhtyeelle jää runsaasti varastoonkin.
Toivelistaan voi saman tien lisätä myös bändin näkemisen livenä.
Uuden levyn parhaimmistosta ja Wahoo! -klassikoista kootun
keikkasetin luulisi olevan silkkaa murhaa!

Henrik Lassi 6.7.2006

-----------------------------------------------------------------